Sairaassa pääkopassa on kipulääkityksen lannoittamana viime vuorokausina versonut oudosti hajanaisia ja vinoonkasvaneita ajatuksia. Viime yönä askarrutti ihmisen oikeudet ja ihmisoikeudet. Ikävästi pontta pohdinnoille antoi muistikuvat dokumentista, joka olisi kannattanut tässä mielentilassa jättää katsomatta.
Se tuli telkkarista eilen ja kertoi Liberian naisliikkeen rauhanponnisteluista. Yritin tehdä välillä muuta, mutta mieleen kaivautui taas lähtemättömästi eräskin kertomus siitä, kuinka sissit olivat raiskanneet jonkun naisen 12-vuotiaan tyttären ja leikanneet hänen mieheltään pään irti. Naisen he olivat pakottaneet laulamaan jotain paikallista renkutusta ja katsomaan hievahtamatta, kun väkivallanteot tehtiin.
Itse kuulun siihen ikäpolveen, joille ei vielä paljon oikeuksista vouhotettu. Lapsuudessani, 60- ja 70-luvun vaihteessa, taidettiin Suomessa elää murrosvaihetta, jolloin kasvatusnäkemykset nopeasti muuttuivat autoritaarisista, esivallan kunnioitusta korostavista ja yksilön velvollisuuksia painottavista, vapaampaan suuntaan.
Viime aikoina painopiste onkin sitten ollut velvollisuuksien sijasta oikeuksissa ja minusta ainakin näyttää, ettei kummankaan äärilaidan korostus kasvatuksessa ole tuottanut kovinkaan hyviä hedelmiä.
Monet sanovat nykyään, ettei heitä kiinnosta politiikka, eivätkä puoluepoliitikot ole paljon sen homman imagoa toilailuillaan nostattaneet. Minusta politiikka on kuitenkin paljon muutakin kuin aktiivista osallistumista puolueiden tai järjestöjen toimintaan.
Henkilökohtainen on poliittista - niin vanhanaikaiselta kuin tuo 60-luvun iskulause saattaakin kuulostaa. Kun asiaa tarkastelee syvällisemmin, eihän politiikka juuri mitään muuta olekaan. Onhan se lopulta yksittäisten ihmisten yksittäisiä lausuntoja ja tekoja, pieniä puroja, jotka yhdistyvät joidenkin yhteisten tavoitteiden nimissä voimakkaammiksi virroiksi.
Amerikkalaisten itsenäisyysjulistukseensa kirjaama kansalaisten luovuttamaton oikeus "tavoitella mahdollisimman onnellista elämää" on aika usein saanut minut hymyilemään ivallisesti. Niin absurdilta ja yltiöihanteelliselta se tässä epäoikeudenmukaisessa maailmassa kuulostaa.
Viime yönä, kun koko muu maailma tuntui kaikonneen jonnekin elokuun sysimustaan yöhön, minä kävin neuvotteluja kipuni kanssa ja päädyin siihen tulokseen, että amerikkalaiset taitavat sittenkin olla oikeassa.
Ehkä politiikan ydin on sittenkin juuri niin naiivin yksinkertainen: yhteisten asiain hoidolla on tarkoitus edistää mahdollisimman tehokkaasti sekä omia että toisten (ja koko planeetan) mahdollisuuksia onnelliseen elämään. Helppoa kuin heinänteko. Eihän tässä ole enää kuin nämä pienet menetelmäkiistat ratkaistavana. Siis, että miten se onni saavutetaan ja miten se onnenkakku jaetaan niin, että kaikille jotain riittää...
(ja miten sekä minä että tämä helvetillinen kipuni mahdumme jatkossa tähän samaan kroppaan. Olen yrittäyt sanoa sille, että minä olin täällä ensin, mutta se pentele ei selvästikään piittaa. Miten minusta tuntuu, että minun perustavaa laatua olevia oikeuksiani poljetaan ;-)
Se tuli telkkarista eilen ja kertoi Liberian naisliikkeen rauhanponnisteluista. Yritin tehdä välillä muuta, mutta mieleen kaivautui taas lähtemättömästi eräskin kertomus siitä, kuinka sissit olivat raiskanneet jonkun naisen 12-vuotiaan tyttären ja leikanneet hänen mieheltään pään irti. Naisen he olivat pakottaneet laulamaan jotain paikallista renkutusta ja katsomaan hievahtamatta, kun väkivallanteot tehtiin.
Itse kuulun siihen ikäpolveen, joille ei vielä paljon oikeuksista vouhotettu. Lapsuudessani, 60- ja 70-luvun vaihteessa, taidettiin Suomessa elää murrosvaihetta, jolloin kasvatusnäkemykset nopeasti muuttuivat autoritaarisista, esivallan kunnioitusta korostavista ja yksilön velvollisuuksia painottavista, vapaampaan suuntaan.
Viime aikoina painopiste onkin sitten ollut velvollisuuksien sijasta oikeuksissa ja minusta ainakin näyttää, ettei kummankaan äärilaidan korostus kasvatuksessa ole tuottanut kovinkaan hyviä hedelmiä.
Monet sanovat nykyään, ettei heitä kiinnosta politiikka, eivätkä puoluepoliitikot ole paljon sen homman imagoa toilailuillaan nostattaneet. Minusta politiikka on kuitenkin paljon muutakin kuin aktiivista osallistumista puolueiden tai järjestöjen toimintaan.
Henkilökohtainen on poliittista - niin vanhanaikaiselta kuin tuo 60-luvun iskulause saattaakin kuulostaa. Kun asiaa tarkastelee syvällisemmin, eihän politiikka juuri mitään muuta olekaan. Onhan se lopulta yksittäisten ihmisten yksittäisiä lausuntoja ja tekoja, pieniä puroja, jotka yhdistyvät joidenkin yhteisten tavoitteiden nimissä voimakkaammiksi virroiksi.
Amerikkalaisten itsenäisyysjulistukseensa kirjaama kansalaisten luovuttamaton oikeus "tavoitella mahdollisimman onnellista elämää" on aika usein saanut minut hymyilemään ivallisesti. Niin absurdilta ja yltiöihanteelliselta se tässä epäoikeudenmukaisessa maailmassa kuulostaa.
Viime yönä, kun koko muu maailma tuntui kaikonneen jonnekin elokuun sysimustaan yöhön, minä kävin neuvotteluja kipuni kanssa ja päädyin siihen tulokseen, että amerikkalaiset taitavat sittenkin olla oikeassa.
Ehkä politiikan ydin on sittenkin juuri niin naiivin yksinkertainen: yhteisten asiain hoidolla on tarkoitus edistää mahdollisimman tehokkaasti sekä omia että toisten (ja koko planeetan) mahdollisuuksia onnelliseen elämään. Helppoa kuin heinänteko. Eihän tässä ole enää kuin nämä pienet menetelmäkiistat ratkaistavana. Siis, että miten se onni saavutetaan ja miten se onnenkakku jaetaan niin, että kaikille jotain riittää...
(ja miten sekä minä että tämä helvetillinen kipuni mahdumme jatkossa tähän samaan kroppaan. Olen yrittäyt sanoa sille, että minä olin täällä ensin, mutta se pentele ei selvästikään piittaa. Miten minusta tuntuu, että minun perustavaa laatua olevia oikeuksiani poljetaan ;-)
6 kommenttia:
Oletko koskaan kokeillut homeopatiaa? Minä pääsin sillä kivuttomampaan tilaan jännitysniskani ja sakroilikanivelieni kanssa.
En koskaan tiennyt olevani kiinnostunut politiikasta ennen kuin sattumalta osuin katsomaan televisiosta juuri Irakin kriisin alkuvaiheissa ohjelman jossa rauhanlähetystö meni tapaamaan Tony Blairia ja taivuttelemaan häntä sotahankkeesta. Se keskustelu sai minut seuraamaan asioitten kehittymistä ja sodan puhjettua liimautumaan kuvaruutuun moneksi tunniksi kun satelliitti-TV:n amerikkalainen kanava lähetti kuvaa ja reportaasia.
Noina aikoina tajusin että IHMISTEN asioista on kyse, yhteisestä hyvästä, onnen tavoittelusta, pahan torjumisesta, ihmisoikeuksista ja velvollisuuksista.
Kiitos taas mielenkiintoisesta tekstistä! Parempaa vointia toivottelen ja vähempiä kipuja.
Katsoin saman dokumentin ja järkytyin.
En osaa ottaa kantaa politiikkaan yleisesti tässä.
Katsoin hetken dokumenttia, mutta olen tällainen strutsi, joka laittaa päänsä pensaaseen säästyäkseen ikäviltä asioilta. Ahdistun vain ihan kamalasti tuollaisesta.
Minä pidän tuosta oikeudesta "tavoitella mahdollisimman onnellista elämää". Ja amerikkalaiset uskovat siihen ihan todella; se on osa amerikkalaista unelmaa.
Kysehän on lopulta siitä, miten onni määritellään. Sitä kun on niin monenlaista, monelle tietysti nykyään materiaalista, mutta tuo tekstihän ei tarkoita (pelkästään) sitä. Uskon vahvasti siihen, että jokaisella on omien korvien välissä onnen avaimet ja ihminen voi olla onnellinen, vaikka olisi köyhä ja kipeä. Ihan yhtä hyvin voi olla onneton rikkaana ja terveenä (joidenkin mielestä silloin on kivempaa olla onneton).
Luin juuri iltapäivälehdestä jutun neliraajahalvaantuneesta Jasminista. Hän oli vähän päälle 20-vuotias ja jäi reilut kymmenen vuotta sitten auton alle. Säälittelin itsekseni, miten kaamea kohtalo, mutta hän kertoi olevansa onnellinen. Ja mitäpä katkeruus auttaisikaan. Tämän muistaen...
En muuten ole itseeni homeopatiaa kokeillut, Rita. Koirille kyllä ja siitä on hyviä kokemuksia. Ehkä pitäisi joskus vielä jotain yrittää, vaikka olenkin luvannut itselleni, etten enää törsää perheen varoja mihinkään kokeiluihin. Sen verran kalliita "poppakonsteja" tuli sairastelun alkuvaiheessa testailtua..
Strutseilu on varmasti toisinaan ihan terveellistä itsesuojelua, Pohojan Akka.
Olihan se tosi järkyttävä juttu, Niina. Minäkin katsoin sitä lähinnä muistuttaakseni itseäni siitä, että pientä nämä meikäläisen murheet ovat suurien rinnalla..
Näin loppuosan mainitsemastasi dokumentista. Naisissa oli voimaa - enemmän kuin miehissä. He piirittivät "rauhanneuvottelussa" olevat miehet ja ilmoittivat, ettei miehillä ole paluuta ihmisten ilmoille ilman allekirjoitettua rauhansopimusta. Joku niistä roistoista yritti karata naisten kimppuun, mutta hänet pistettiin äkkiä ojennukseen. Hurrasin mielessäni siinä kohdassa, kun joku vartijoista ilmoitti naisille, että nyt joku neuvottelijoista yrittää karata ikkunan kautta. Naiset menivät laittamaan senkin ukon järjestykseen. Tämä teki minuun lähtemättömän vaikutuksen.
Olen aina ollut kiinnostunut yhteiskunnallisista asioista ja seuraan maailman tapahtumia mutta puoluepolitiikka, kaikki se kähmintä, tympii minua melkoisesti. Pakko sitäkin seurata, että ymmärtää, miksi asiat ovat niin typerästi.
Otsikko pysäytti....
Oikeus onnelliseen elämään
pitäisi olla jokaisen etukoikeus!
raihnaisenkin!
Vanhana ja nuorena!
Ajattelen, että onnellisuus
on sitä että on yksilönä merkitys,
että on tärkeä ja tarpeellinen,
koko ikänsä.
Ei niin, että
sairaana tai vanhana on jo kuolevien kirjoissa, joita
ei enää lasketa miksikään.
Hyvä Ystäväni lukutaidoton assyyrialaisnainen
sanoi kerran, nainen on ihminen,
nainen ajattelee,
niin kauvan kun jaksaa ajatella,
on onnellinen!
Politiikka on henkilökohtainen,
ja juuri se politiikka, että ihmisellä on virkaa ja arvoa
vanhanakin, ja siltikin vaikka
ei enää pystyis osallistumaan
tehoyhteiskunnan oravanpyörän
pyöritykseen.
Ajatusten jakamis- osallistumis-onnesta
kiitolliset huokaukset!
Lähetä kommentti