Ehdottoman varma tapa pitää Krätyakka poissa lukemasta blogitekstejään on sijoittaa jo otsikkoon voimasana. Elimiä ja paholaisen nimiä vilisevä teksti antaa sen verran köyhän kuvan kirjoittajansa ilmaisukyvystä ja tunne-elämästä, ettei sellainen ainakaan meikäläistä vedä puoleensa.
Nykyään, kun itseä useammastakin syystä sekä itkettää että raivostuttaa aika tavalla, olen ollut havaitsevinani, että kanssaihmisten on selvästi helpompaa kohdata aggressio kuin suru ja tuska riippumatta siitä, mitä sanoja niitä ilmaistessa käytän.
Terapeuttiani tunnen jo sen verran, että kuvittelisin hänen selittävän sitä niin, että ihmiset kokevat avuttomuutta toisen psyykkisen tai fyysisen kivun edessä. Ainakin läheisimmät haluaisivat auttaa, mutta eivät välttämättä pysty.
Itse en selittäisi torjuvaa reaktiota toisen surun ilmauksiin ihan noin positiivisesti. Luulen, että joiltakin yksinkertaisesti puuttuu kyky empatiaan. Vaikeita asioita ei haluta kohdata edes toisen elämässä, koska alitajuisesti pelätään jotain vastaavaa osuvan ennen pitkää myös omalle kohdalle. Osuutensa lienee myös sillä, että lähimmäiset yksinkertaisesti väsyvät sellaisiin ihmisiin, jotka aina valittavat murheitaan ja vaikeuksiaan. Me ammattimarisijat imemme varmasti paljon energiaa ja pimitämme aivan liian usein koko maiseman synkkyydellämme.
Varsinkin täällä Pohjanmaalla elää myös vahvana kulttuuriperintö, jonka mukaan tunteita ei sovi näyttää. "Hillitte ittes" on ihanne, johon tulee pyrkiä niin ilon kuin surun hetkellä. Jostain syystä kiivastuminen on sitten eri juttu - ainakin, jos aggression osoittajana on mies.
Mikä niissä tunteissa mahtaa niin pelottaa?
Nykyään, kun itseä useammastakin syystä sekä itkettää että raivostuttaa aika tavalla, olen ollut havaitsevinani, että kanssaihmisten on selvästi helpompaa kohdata aggressio kuin suru ja tuska riippumatta siitä, mitä sanoja niitä ilmaistessa käytän.
Terapeuttiani tunnen jo sen verran, että kuvittelisin hänen selittävän sitä niin, että ihmiset kokevat avuttomuutta toisen psyykkisen tai fyysisen kivun edessä. Ainakin läheisimmät haluaisivat auttaa, mutta eivät välttämättä pysty.
Itse en selittäisi torjuvaa reaktiota toisen surun ilmauksiin ihan noin positiivisesti. Luulen, että joiltakin yksinkertaisesti puuttuu kyky empatiaan. Vaikeita asioita ei haluta kohdata edes toisen elämässä, koska alitajuisesti pelätään jotain vastaavaa osuvan ennen pitkää myös omalle kohdalle. Osuutensa lienee myös sillä, että lähimmäiset yksinkertaisesti väsyvät sellaisiin ihmisiin, jotka aina valittavat murheitaan ja vaikeuksiaan. Me ammattimarisijat imemme varmasti paljon energiaa ja pimitämme aivan liian usein koko maiseman synkkyydellämme.
Varsinkin täällä Pohjanmaalla elää myös vahvana kulttuuriperintö, jonka mukaan tunteita ei sovi näyttää. "Hillitte ittes" on ihanne, johon tulee pyrkiä niin ilon kuin surun hetkellä. Jostain syystä kiivastuminen on sitten eri juttu - ainakin, jos aggression osoittajana on mies.
Mikä niissä tunteissa mahtaa niin pelottaa?
6 kommenttia:
Itse käytän toisinaan teksteissäni voimasanoja. Osoittaa lienee mielenköyhyyttä, kun en keksi parempia tehokeinoja.
Minua voimasanat eivät häiritse, jos ei niitä käytä koko ajan vaan nimenomaan silloin tällöin tehosteina. Mutta makuasia. :)
Olen havainnut samaa surun tai alakulon kohtaamisessa. Eräs tapa kohdata se, on kieltää se kokonaan tai vähätellä surunkokijan tunteita. En usko, että se on aina tehty negatiivisessa mielessä, ehkä joku luulee että se oikeasti auttaa.
Minun on helpompi kohdata surua kuin aggressiivisuutta. Hieman pelkään sellaisia "kovia" ja aggressiivia ihmisiä, koska en tiedä, miten heihin pitäisi suhtautua.
Luulisin, että ne voimasanat on pitkälti tottumuskysymys. Olin itse hirveä kiroilemaan ennenkuin löysin syyn opetella siitä tavasta pois. Nyt ne sanat särähtävät pahasti korvaan.
Minuakin pelottaa aggressiiviset ihmiset, mutta osaan tekeytyä itsekin aika pelottavaksi kiperän paikan tullen.
Pääsääntöisesti kyllä pysyttelen kaukana kovan oloisista ihmisistä, koska suojakilven ylläpitäminen heitä vastaan syö virtaa.
Se kiroilukin muuten antaa tottumattoman korviin kuvan tietynlaisesta kovuudesta :)
No pitää nyt mainita, että en kiroile koskaan puhuessani. Käytän voimasanoja ainoastaan joskus kirjottaessani blogiini. Muuten jätän kiroilut muille, sillä minusta(kin) se on ällön kuuloista ja kuului minulla lähinnä teini-ikään.
Runsaasti kiroileva ihminen vaikuttaa mielestäni vähän tyhmältä.
Niinpä. Joskus se on hellyttävää. Lähinnä silloin kun kirjoilija on hyvin nuori ja epävarma. Muutoin enemmänkin kiusallista tai säälittävää.
Mutta kyllä sinun teksteistäsi, Elegia ,huomaa, ettet ole mitään noista, etkä alkuunkaan tyhmä ;-)
Minä käytän kirosanoja joskus puhuessani sekä blogissani. Sanat tarkoittavat minulle jotain, kuvaavat voimakkaita tunnetiloja. Karsastan puhetta, joka vilisee kirosanoja.
Kyllä minä kiroilen, sekä blogissa että puheessa. Tosin en ihan kenen tahansa seurassa enkä miten tahansa. Riippuu... usein nimittäin yksikseni - parasta seuraa myös kiroiluun ja käyttäen varsin rumia sanoja! Komppaan sikäli Eleä, että en minäkään aina keksi parempia tehokeinoja, kun ketuttaa ,D
Surua näyttää joidenkin olevan äärivaikea kohdata. Kun Kummisetä kuoli, jotkut henkilöt ovat oikeasti "unohtaneet" minut kokonaan. Kirjoitinkin siitä, ainakin muistaakseni. Tuntuu kuin he luulisivat kuoleman olevan tarttuva tauti. Ei se ole, mutta ei täällä kukaan ole vielä hengissäkään selvinnyt. En ainakaan minä tiedä ketään... Tuntuu vain aika ikävältä, että on menettänyt jopa tuttavia siinä sivussa. No, jos tällaista pelkää, ehkä he eivät itse ole sen arvoisia - anteeksi vaan. Ilmeisesti todellakin kannan pahaa karmaa päälläni...
Lähetä kommentti