Minulle yksinäisyys on aina ollut mielen tila, rauhallinen huone, jossa ajatuksensa saa järjestää haluamaansa asentoon ja sisustaa niillä väreillä, jotka sillä hetkellä omimmilta tuntuvat.
Olen nauttinut tilasta, vapaudesta ja itsenäisyydestä enemmän kuin kuin läheisyydestä, sitoutumisesta ja siitä, että joku pitää minusta huolta. Nyt on toisin.
Vanhemmiten, kun omat voimat ovat vähentyneet ja keho käy päivä päivältä hauraammaksi ja arvaamattomammaksi, yksinäisyydestä on tullut pelottavaa. Mitäs jos sattuu jotain, josta en selviä yksin? Kullakin on omat haasteensa. Minulla on monta karvaista ja höyhenpukuista rakasta, joista täytyy pitää huolta joka päivä, oli emännän kunto mikä tahansa. Nykyisessä kunnossa en esimerkiksi millään konstilla saa reilusti itseäni painavampia lampaita pois naapurin pellolta, jos ne jostain syystä päättävät karata aidan läpi vihreämmille laitumille.
Tunnen suurta myötätuntoa niitä vanhuksia, vammaisia tai muuten vain itsensä avuttomiksi kokevia kohtaan, jotka joutuvat vastoin tahtoaan asumaan yksin. Kaikilla ei ole vaihtoehtoa, mutta jotkut valitsevat mieluummin yksin elämisen epävarmoissakin oloissa kuin omasta vapaudesta luopumisen ja suostumisen laitoksen asettamiin aikatauluihin ja rajoituksiin.
Elämä on täynnä arvovalintoja. Joskus niistä joutuu maksamaan kalliin hinnan..
Olen nauttinut tilasta, vapaudesta ja itsenäisyydestä enemmän kuin kuin läheisyydestä, sitoutumisesta ja siitä, että joku pitää minusta huolta. Nyt on toisin.
Vanhemmiten, kun omat voimat ovat vähentyneet ja keho käy päivä päivältä hauraammaksi ja arvaamattomammaksi, yksinäisyydestä on tullut pelottavaa. Mitäs jos sattuu jotain, josta en selviä yksin? Kullakin on omat haasteensa. Minulla on monta karvaista ja höyhenpukuista rakasta, joista täytyy pitää huolta joka päivä, oli emännän kunto mikä tahansa. Nykyisessä kunnossa en esimerkiksi millään konstilla saa reilusti itseäni painavampia lampaita pois naapurin pellolta, jos ne jostain syystä päättävät karata aidan läpi vihreämmille laitumille.
Tunnen suurta myötätuntoa niitä vanhuksia, vammaisia tai muuten vain itsensä avuttomiksi kokevia kohtaan, jotka joutuvat vastoin tahtoaan asumaan yksin. Kaikilla ei ole vaihtoehtoa, mutta jotkut valitsevat mieluummin yksin elämisen epävarmoissakin oloissa kuin omasta vapaudesta luopumisen ja suostumisen laitoksen asettamiin aikatauluihin ja rajoituksiin.
Elämä on täynnä arvovalintoja. Joskus niistä joutuu maksamaan kalliin hinnan..
4 kommenttia:
Huolesi yksin asumisen suhteen on mielestäni aiheellinen, sillä fyysinen vajavaisuus ja kunnon äkilliset vaihtelut lisättynä luontokappaleiden arvaamattomaan käytökseen tuovat mukanaan melkoiset jännitysmomentit.
Olisikohan aika tiivistää entisestään ystävien, naapureiden ja sukulaisten turvaverkkoa, jotta tuntisit olosi turvallisemmaksi? :)
Osuitpa asian ytimeen, Celia, mutta minua kammottaa ajatus, että tekisin sen vain siksi, että voisin saada apua tarvittaessa. Vanhempani ovat jo huonokuntoisia, mutta ihanat naapurit kyllä onneksi tulevat apuun aina, jos vain kehtaan pyytää. Toki se toimii toisinkin päin, mutta sehän tässä tarvitsevuudessa on niin kamalaa, ettei ole juuri mitään, mitä voisi antaa vastalahjaksi..
Millan, kammo pois, ihan totta. :) Vaikka helppohan minun on neuvoa muita, kun itselläni on varmaan ihan yhtä vaikea pyytää apua muilta. ;)
Jos tosiaankin voit sopia naapureiden kanssa jonkinlaisesta turvasysteemistä, oma olosikin voi huojentua siitä niin, että osa kivuista ja säryistä lähtee karkuteille.
Celia sen jo kirjoittikin, fyysinen yksinäisyys kipeänä ja huonosti liikkuvana on pelottavaa. Mitä jos kaatuu eikä pääse ylös tai siivoaa apukeittiön kaapin alahyllyjä kontallaan eikä millään pääse kaapista pois ja ylös? Minulle on käynyt näin ja mieheni on vannottanut minulle, että pidän kännykän aina mukanani. Hänen työpaikkansa on lähellä ja hän pääsee välillä käymään kotona, oli sopinut työpaikallaan näin, tuon ensimmäisen kaappiin jumittumisen jälkeen. Odottelin silloin pari tuntia, kunnes hänen työvuoronsa loppui.
Ymmärrän silti sinua tuon turvaverkon tiivistämisen kanssa. Jos liikaa tiivistää, alkaa sekin ahdistamaan, tuntuu kuin olisi valvonnan alla ja syyntakeeton toimissaan. Sitäpaitsi minä ainakin olen niin itseriittoinen, että on äärimmäinen hätä ennenkuin muita vaivaan asioillani. Avun pyytäminen tuntuu nöyryyttävältä. Ehkä siihenkin voisi tottua.
Nyt kun jäät yksiksesi, olisiko sinulla yksi sellainen ihminen, joka olisi se apu, jolle voisi soittaa aina ja sinä et tuntisi itseäsi nöyryytetyksi, etkä jäisi kiitollisuudenvelkaan tuota ihmistä kohtaan? Tai voisitko palkata jonkun tuohon tehtävään, se takaisi kuitenkin itsenäisyytesi. Minkälainen on teidän paikkakuntanne kotisairaanhoito, mahtuisiko siihen vielä toisinaan apua tarvitseva tai sitten kunnalliselta puolelta?
Heittelen kysymyksiä, jospa niistä saisit ideaa.
Lähetä kommentti