tiistai 25. elokuuta 2009

Avoimuudesta

Yksi aihe, joka noista edellisen postauksen antoisista kommenteista jäi ajatteluttamaan on avoimuus. Meillä ihmisillä on niin hämmäsyttävän yksilöllinen fyysisen ja psyykkisen tilan tarve (turvaväli, reviiri, suojavyöhyke, millä nimellä sitä kukin mieluisten kutsuu). Se vaikuttaa kaikkeen kanssakäymiseen - myös täällä blogimaailmassa.

Itselleni henkilökohtainen tila, itsenäisyys, vapaus ja riippumattomuus ovat aina olleet tärkeitä asioita. Silti olen tosielämässäkin hyvin avoin ja omasta mielestäni rehellinen. Omaksikin hämmästyksekseni olen huomannut, että avoimuus toimii hyvin suojakeinona. Kun kortit ovat kaikkien asianosaisten nähtävissä ja kämmenet avoinna, niin että hölmömpikin hoksaa ne aseettomiksi, aika harvalla herää tarve satuttaa suojatonta.

Ihmiset taitavat kokea avoimen persoonan turvalliseksi, kun tietävät, mitä häneltä voi odottaa. Vaikeitten nuoruusvuosien jälkeen en koe oikeastaan missään tavanneeni kovin paljon sellaisia ihmisiä, jotka olisivat pyrkineet minua vahingoittamaan, vaikka monessa hyvin sairaassa työyhteisössä olen piipahtanutkin.

Itse asiassa koen, että niin täällä blogimaailmassa kuin muuallakin olen kohdannut yllättävän paljon hyväntahtoisia, ystävällisiä ja viehättäviä ihmisiä, jotka ovat antaneet paljon enemmän kuin olisin osannut toivoakaan. Siksi kai pyrin parhaani mukaan lukemaan myös toisten pienimpiäkin vihjeitä siitä, mikä heistä on tukalaa, sopivaa ja millaista vuorovaikutusta he mieluiten (esimerkiksi blogikommenteissa) haluavat.

Vanha viisaus "niin metsä vastaa kuin sinne huutaa" pitää kokemukseni mukaan useimmiten paikkansa- pahasti persoonallisuushäiriöisiä yksilöitä lukuunottamatta, mutta heitä ei onneksi taida olla ihan niin paljon kuin tällä hetkellä trendikkäissä narsisimia käsittelevissä artikkeleissa arvellaan.

Monilla ihmisillä on tässä suhteessa hyvät "tuntosarvet", mutta masentavan paljon löytyy myös sellaisia, jotka eivät osaa tulkita tai eivät yksinkertaisesti välitä toisen lähettämistä "varoitussignaaleista". Sellaiset tyypit kuitenkin yleensä saavat ennen pitkää sitä, mitä tilaavat., mutta se ei tietenkään ole kenellekään kivaa..Lohdullista on se, että sosiaalisia taitojaan ja viestintäänsä voi kehittää. Valitettavasti siihen ei kuitenkaan voi ketään pakottaa. Halu täytyy löytyä itseltä.

Nykyään, kun olen jo pitkään viettänyt eristäytynyttä elämää, saan olla tekemisissä enimmäkseen vain fiksujen ja ystävällisten ihmisten kanssa. Käytön puutteesta myös henkinen suojakuori on päässyt pehmenemään ja niinpä sitten sydänjuuriani myöten järkytyn ja loukkaannun, kun joskus harvoin törmään ihmiseen, joka tahallaan haluaa haavoittaa toista. Sellaistakin blogikommentoinnissa toisinaan kohtaa. Onneksi ei vielä koskaan minun blogeissani.

Jos asettaa itsensä alttiiksi, on aina riski tulla hylätyksi tai loukatuksi. Se lienee hinta, jonka jokainen avoimuudestaan joutuu maksamaan. Jotkut valitsevat mieluummin vetäytymisen, syrjästä katsomisen tai vaikeiden aiheiden välttelemisen. Itse en kovienkaan kolhujen jälkeen ole kauan sellaista jaksanut.

Ehkä joskus on niinkin, että kun kaikki on kerran menetetty ja melkein koko minuus nuijittu pirstaleiksi lattiaan, se mitä siitä vaivalla takaisin kokoon liimataan, on vahvempaa kuin alkuperäinen. Sitäpaitsi, kun pahin (minun tapauksessani se vuosia kestänyt koulukiusaaminen, johon liittyi paljon muutakin, jota en ole täällä tähän mennessä kertonut, enkä ehkä kerrokaan) on jo tapahtunut, pelko katoaa. Minulle taisi käydä niin, että vaikka opin olemaan yliarvioimatta omia voimiani, tajusin myös ettei toisten ihmisten mielipiteillä lopulta ole yhtään sen suurempaa merkitystä kuin itse niille annan..


8 kommenttia:

Leen@ kirjoitti...

Luin edellisen postauksesi ja sen kommentit kiinnostuneena. Mahtavia ajatuksia ja paljon pohdittavaa näin puolen vuoden blogikokemusken omaavalle.

Tuota avoimuutta olen itsekin pohtinut: jos selkeästi salailee jotain, se herättää kiinnostusta ja negatiivisiakin ilmiöitä. Itse lähdin avoimesti kertomaan esim. sairaudestani ja olen kokenut sen hyvin positiiviseksi, ehdin ennen juoruja ja olen saanut myös kiitosta siitä.

Toisaalta kirjoittaessani kuitenkin jätän mainitsematta asioita, jotka koskevat lähimmäisiäni. Kirjoitan sitä todellisuutta, minkä haluan ja voin paljastaa. Tosielämän todellisuus on sen lisäksi. Mutta samalla jotenkin hullulla tavalla tunnen tämän blogitodellisuuden hyvin rehelliksi ja omimmaksi itsekseni.

vilukissi kirjoitti...

Leen@ sanoi tuossa lopussa hyvin! Voin yhtyä siihen täysin. Kirjoitin sulle edell.postaukseesi kommentin. Tämän pv:n postaus oli kans hyvä!!

Luettu ja tykätty!

Nelmi kirjoitti...

Olitpa ehtinyt kirjoittamaan monta postausta ja viisaita pohdintoja sinä aikana kun olen ollut koneen viereltä pois.
Minä peräänkuulutan tietynlaista avoimmuutta ja rehellisyyttä blogimaailmaan. Haluan uskoa, että ihminen, jonka kirjoitusta luen, on semmoinen minkämoisen kuvan hän itsestään kirjoituksillaan antaa.
Itse aloitin bloggauksen jonkinlaisena käsityöblogina, mutta hyvin varhain siihen liittyi myös se, mitä minulle kuuluu sinä hetkenä. Vähitellen siihen mukaan tuli myös se, mikä ja miksi olen tämmöinen kuin olen, sairauteni, harrastukseni, mies,lapset, lapsenlapset ja uskoni.
Toisinaan kyllä kirjoitan niin, että tiedän vain sen, että nyt tuli tämmöinen teksti. Silloin ajattelen, että se on jotakin lukijaa varten, koska en ole suunnitellut kirjoittavani niin. Ehkä kuulostaa hurskastelulta sanoa, että silloin kirjoitus on lähtöisin Isältä ja olen vain välikappaleena.
Minä olen lukenut nyt kesältä blogiasi, mailejasi ja mielestäni tutustunut rehelliseen ihmiseen, joka pohtii elämäänsä, omaa jaksamistaan siinä ja sen muutoksissa. Kirjoituksesi ovat olleet tietyllä tavalla päiväkirjamaisia, mutta kuitenkin sellaisia, että ne samalla herättelevät meitä muitakin ajattelemaan asioita. Se on minusta erittäin hyvä asia, niinkuin sekin, että oppii tuntemaan erilaisia ihmisiä. On kiehtovaa lukea ja nähdä toisen reaktiot asioihin. Ehkä minussa asuu se pieni utelias tarkkailija edelleenkin. Toisinaan kun voi antaa jonkun myönteisen palautteen tai lohdutuksen sanan tai ottaa osaa toisen iloon, on se myös minulle itselleni tärkeä asia.
Toivon, että jatkat samalla tavalla kuin ennenkin, jos se ei aiheuta sinulle itsellesi liiaksi ahdistusta tai häpeän tunnetta. Tiedän, että joskus voi tuntea sitäkin kun on avoimesti kirjoittanut, kuitenkaan lukia ei koe sitä asiaa niin. Jos kokisi noloutta liian avoimista kirjoituksista, tuskin tulisi uudestaan lukemaan tai kommentoimaan.
ps. ne karstat eivät ole vieläkään tulleet, lähetin jo hoputuspostia sinne, elokuu on pian loppu!

isopeikko kirjoitti...

Peikosta tuo ajatus muiden mielipiteiden arvon määräytymisestä on ylenpalttisen hiano.

Holly kirjoitti...

Valitettavasti ainakin pääkaupunkiseudulle mahtuu paljon sellaisia ihmisiä, jotka iskevät puukon juuri sinne, missä se eniten tuntuu. Ehkä se on sairaalloista oman itsen ja paremmuuden korostamisesta. Eli aina ei kannata olla kovin avoin, ettei löydä asioita vääristeltynä edestään. Minähän olen oikeasti ihan vakavasti otettava tyyppi (luulen niin) mutta auta armias, jos alter egoni, hömpöttävä Holly, osattaisiin linkittää minuun. Puukkoa tulisi niin julmetusti.

Holly kirjoitti...

Piti vielä lisäämäni, että silti Holly on ihan omaa itseäni - koti-itseäni - ja jututkin ihan tosia. Töissä vaan pitää pitää pokka.

Millan kirjoitti...

Tuonsuuntaisesti minäkin ajattelen toisten ihmisten asioiden puimisesta omassa blogissani, Leen@..Silläkin uhalla, että pääasiassa omien juttujen käsitteleminen saa usein minut vaikuttamaan sangen itsekeskeiseltä persoonalta :)

:-) Vilukissi ja Isopeikko

Se onkin jännä juttu pohtia, Nelmi, mikä loppujen lopuksi on aito ja rehellinen kuva bloggaavasta ihmisestä.

Tulee mieleen eräs suosittu "Salaiset elämät" tyyppinen blogi, jonka kirjoittaja jossain vaiheessa paljasti kaikkien siihenastisten minämuodossa kerrottujen stoorien olleen fiktiota.
Silloin minua hieman pahanilkisesti nauratti, mutta tarkemmin ajateltuna olisin itsekin varmasti ollut pahoillani ja tuntenut itseni petetyksi. Ihan kuin kommenteissa ilmaistu myötätuntokin olisi mennyt hukkaan...Absurdi ajatus sinänsä :)

Uskon hyvinkin tuon, mitä sanot pääkaupunkiseudusta, Holly. Helsingissä olen itsekin joskus asunut ja parissa muussakin kohtalaisen kokoisessa paikassa. Toki maallakin osataan kadehtia ja ilkeillä, mutta kyllä minunkin mielestäni kaupungissa on kovempaa..

Onnea muuten uudelle blogille:) Löysin sinne tänään.

liskonainen kirjoitti...

niinpä.
yritin alkuun pysyä tuntemattomana saamani nimimerkin takana. eihän se minulta pitkään luonnistunut. tarvittaessa esiinnyn ihan omalla naamallani, läskeineni päivineen. vain oikeaa nimeäni en julkista blogissani.

minulle yritys piiloutua pelkästään pseudon taakse oli kohtuuttoman vaikeaa, ikään kuin olisin kirjoittanut puuta-heinää,tarinaa.

liskolandia on oikeasti minun maailmani. vain minun. minun tuntojani, minun kokemiani, minun tuskani, elämäni, arkinen uskoni.

on ollut hyvin helpottavaa ja lohduttavaa kirjoittaa muidenkin luettavaksi. pelkkä pöytälaatikkopäiväkirja ei olisi täyttänyt sitä tehtävää.

eikä omaan päiväkirjaan kukaan kommentoisi, eikä oma maailma avartuisi...