Juutuksissa

Nelmin ja Celian taannoiset kommentit saivat minut tuumailemaan avun tarvitsemisen ja pyytämisen vaikeutta. Nelmin ikävä kokemus kaappiin jumittumisesta nosti mieleeni yllättävän ja ensikuulemalta aivan erilaisen muiston avuttomuudesta ja kaappiin juuttumisesta. Minun kohdallani kyse oli nimittäin tuulikaapista ja vähän myöhemmin varaosaliikkeen konttorista.

Nuorena opiskelijana, Helsingissä, ahdistuin kovassa rahapulassa hakeutumaan siivousfirmaan töihin. Ura siistijänä jäi kuitenkin sillä kertaa lyhyeksi, eikä siihen vähiten vaikuttanut työviikko, jonka aikana onnistuin muun muassa juuttumaan kaksi kertaa lukkojen taa.

Vallilassa toimi silloin Helsingin Osuuspankki, jota siivottiin iltaisin aika myöhään. Asianmukaisessa työhönopastuksessa minua oli kyllä varoitettu siitä, että lasiseinäiseen eteiseen ei pidä mennä ilman, että ovi on tuettu tukevasti auki, koska sisäpuolelta sitä akvaariota ei auki saanut. Tilanne olisi tietenkin kovin nolo, jos pankin työntekijät aamulla töihin tullessaan löytäisivät siivottoman pankin tuulikaapista ryytyneen, kuramatolla kehnosti nukkuneen siivojatytön.

No, juuri sellaiseen tilanteeseen olin vähällä itseni järjestää, kun yhtenä iltana kuramatto vahingossa liukui lattiaa lakaistessa pois kynnyksen päältä ja ovi loksahti lukkoon. Kello läheni kymmentä, jolloin tiesin siivoustoimiston päivystyksen viimeistään sulkeutuvan, eikä tuohon maailmanaikaan vielä ollut kännyköitä käytössä.

Kurjuuden kukkuraksi pankki sijaitsi Vallilassa hieman hiljaisemmalla sivukadulla ja vaikka muutamia ihmisiä iltakävelyllä näytti etäämpänä kulkevankin, minulla kesti kauan ennenkuin toivuin järkytyksestä, voitin kasvatuksen pystyttämät estot ja kehtasin ryhtyä huitomaan ja viuhtomaaan ohikulkijoita lähemmäs saadakseni apua. Viimein eräs kummastunut, mutta avulias nuoripari uskaltautui ovelle, kuunteli postiluukun kautta selostuksen pöhköstä tilastani ja vaivautui vielä läheiselle puhelinkioskille soittamaan (viime tipassa ennen toimiston sulkeutumista) apua. Olin sulaa lattialle lätäköksi kiitollisuudesta ja helpotuksesta.

Toimistolta karautti paikalle hyvin vihainen esinainen ja tottahan minua nolotti niin, että olisin ollut melkein valmis konttamaan anteeksipyytääkseni. Senpä vuoksi en sitten parin päivän päästä uskaltanut enää toimistolle soittaakaan, vaikka juutuin vaihteeksi erään varaosaliikkeen konttoriin (Väärä uravalinta. Olen avuton. Tiedän. Ei tarvitse huomauttaa...).

Siellä oli ovessa hieman irrallaan hölskyvä, sangen kulunut lukko, joka oli ilmeisesti ehtinyt kehittää omalaatuisia oikkuja ja vanhuuden vaivoja. Kello läheni taas toimiston sulkemisaikaa ja kädessäni oli iso avainnippu. Kun puolen tunnin yrittämisen jälkeenkään en saanut mitään niistä lukossa toimimaan, tein lopulta päätöksen, että ulkopuolista apua on jälleen hankittava nöyryytyksen uhallakin. Kokeilin kuitenkin ensin soittaa saman firman toiseen toimitilaan, joka oli siinä lähellä. Jospa joku olisi jäänyt ylitöihin...

..ja tulihan sieltä keski-ikäinen myyntimies rasvaisine puheineen. Pelasti kyllä neidon pulasta ja kertoi lukon olevan hieman persoonallinen, mutta avun hinta meinasi käydä kalliiksi...

Aika pian tuon viikon jälkeen päädyin siihen tulokseen, että muutaman kilon pudottaminen ei varmasti tekisi varrelleni ollenkaan pahaa ja päätin yrittää pärjätä viikonloput ilman ruokarahaa. (Arkisin sisäoppilaitoksessa oli sentään ruokahuolto turvattu).

Noh, nyt nälkäinen mies huhuilee tuolla emäntää "viimeiselle aterialle". Pitänee mennä, kun ei tiedä, koska taas saman pöydän ääressä istutaan. Mies kun muuttaa näillä näkymin huomenna toisella paikkakunnalle.

Tämä avunpyyntö- ja auttamispohdinta ei nyt tässä postauksessa päässyt teoreettiseen osioonsa saakka. Jatkan, kunhan ehdin...