Viime yönä näin yllättäen unta ystävättärestä, jota en ole tavannut yli kahteenkymmeneenviiteen vuoteen. Palasi mieleen se neljän tytön porukka, jossa liikuimme kolmisen vuotta, kunnes minä muutin pois kaupungista ja muutkin hajaantuivat vähitellen eri suunnille opiskelemaan.
Mietin, miten tärkeitä ystävyyssuhteet tuossa iässä olivat ja miten mutkattomasti ne alunperin syntyivätkään. Meitä neljää, esimerkiksi, ei yhdistänyt oikeastaan yhtään mikään. Meillä oli erilaiset harrastukset, erilainen persoona, tyyli, maku ja enimmän aikaa kävimme myös eri kouluja.
Ainakin näin jälkeenpäin muisteltuna yhdessäolo oli kuitenkin useimmiten hyvin mutkatonta hengailemista neljästään tai osana kymmenistä muista lähiönuorista löysästi muotoutunutta jengiä. Aktiiviurheilija, nörtti, friikki ja tuhma tyttö (hei, minä en ollut tuo viimeisin). Niin kai meitä jotkut luokittelivat...
Minne lie elämä kutakin kuljettanut. Kauan sitten olen jo kadottanut yhteyden heihin kaikkiin - välillä tuntuu, että myös senaikaiseen itseeni.
Riepotteleepa elämä tässä miten ja minne vaan, tuntuu hyvältä, että alitajunta muistaa sellaistakin, mikä tietoisuudesta on jo kadonnut. Miten onnellista, että edes unissaan voi joskus vielä hetken kokea, millaista oli elämä, kun mihinkään ei sattunut ja olo oli hyvässä seurassa kevyt ja huoleton.
1 kommentti:
Minä tapasin ihan yllättäen toukokuussa rumpalin, jonka kanssa ei oltu nähty kahteenkymmeneen vuoteen.
Todettiin, että kun on tosi kaverit,niin parikymmentä vuotta ei tunnu missään. Kirjoitinkin siitä silloin.
Lähetä kommentti