Lisää tunnehöpinää

Päivän aikana päässä on vellonut lisää sitä samaa tunnehöttöä. Itse kuvittelen jo jotenkin (muutaman vuosikymmenen ankaran harjoittelun jälkeen) omat tunteeni tunnistavani ja joskus niiden ilmoille päästämistä hallitsevanikin, mutta miten kommunikoida sellaisten ihmisten kanssa, joiden ajatus kulkee kertakaikkiaan eri ratoja? Ei minulla esimerkiksi sisu anna periksi ruveta myötäilemään puhujaa, jonka mielestä "Se tyyppi on ihan paska".

Voin toki nyökytellä ja ilmaista myötätuntoa, jos toinen kokee tulleensa kohdelluksi väärin. Ihan aidosti voin todeta, että "olipa ikävä tapaus" tai "käyttäytyipä hän ilkeästi". Minusta ei vain ole terveellistä kenellekään ylläpitää ihan tosissaan harhaa, että ihminen, joka jossain tietyssä tilanteessa käyttäytyy minun mielestäni ikävästi olisi kokonaan persoonana "ihan paska".

Eihän tunteissa sinänsä mitään pahaa ole, päinvastoin. Ne ovat elämän suola, ikäänkuin tunto mielen sormenpäissä ja antavat tietoa, jota ei välttämättä muulla tavoin tavoita. Sitä vaan en meinaa jaksaa, kun joillain ihmisillä tunnetilat vyöryvät kaiken muun yli kuin tsunami. Millään en jaksaisi odottaa, että kohtaus menee ohi ja järjen valo taas sellaisen tunnekuohun jälkeen syttyy (jos syttyy) ja keskustelu on jälleen mahdollista.

Ehkä tässä on yksi syy siihen, miksi en erityisemmin pidä lapsista. Ihmistaimillahan itsesäätely ei ole vielä kovin kehittynyttä ja minulla on itsessäni niin paljon tekemistä, etten tottavieköön jaksa enää uhmaikäisen raivokohtauksia tai leikki-ikäisen pohjatonta itsekeskeisyyttä.

Meillä kotona perinteiset sukupuolistereotypiat ovat monessakin suhteessa vinksallaan. Minä esimerkiksi olen meistä kahdesta järkevämpi ja loogisempi. Toisaalta olen myös paljon äkkipikaisempi ja muutenkin temperamenttisempi. Kärsittyäni koko lapsuuteni oman isäni hallitsemattomista raivonpuuskista päätin kuitenkin ottaa homman sen verran haltuun, ettei toisten tarvitse minun mielialojeni takia kärsiä. Paradoksaalista kyllä, olen nyt sitten sairastunut masennukseen ja menettänyt sen myötä energian joka kiukunpuuskien aikaansaamiseksi tarvitaan. Raivareistani miehen ei siis tarvitse kärsiä, mutta ei elämä masentuneen puolison kanssa muuten varmasti herkkua ole.

Mieheni on onneksi sangen verkkainen kaikissa käänteissään. Se vähän tasoittaa hänen taipumustaan unohtaa järjen ääni ja tehdä niinkuin hyvältä tuntuu. Vaikka hän onkin monessa suhteessa poikkeuksellinen sukupuolensa edustaja, eipä hänkään ole minkäänmoista tukea tai ohjausta kotoa tunnetaitojen oppimiseen saanut. Minua tyttölapsena sen sijaan opastettiin helläksi, hoivaavaksi, tunnetaitoiseksi ja äidilliseksi heti siitä lähtien, kun maailmaan putkahdin.

Onneksi nykyään alkaa edes osalla vanhemmista olla enemmän tietoa lapsen tarpeista ja kehityksestä kuin meidän nuoruudessamme. Ehkä nykypäivän poikalapsetkin saavat rauhassa itkeä, jos itkettää, oppivat tarvittaessa vastaanottamaan apua ja osoittamaan empatiaa. Luulisi yhteiselämän silloin olevan kaikille hieman helpompaa.

Tunteista

Mua ei huvita ny oikeen mikään. Eikös se kummelihahmokin aikoinaan sillä tavoin marissut. Toisaalta tämmöisessä olotilassa ei pitäisi kirjoitella yhtään mitään. Tulee vaan pistettyä pahanolonbasilleja kiertoon (ainakin herkimmät voivat niistä tartunnan saada) ja näkökulma vääristyy negatiiviseen suuntaan.

Toisaalta kielteisetkin tunteet antavat energiaa. Kiukun voimalla on paljon hyviäkin muutoksia käynnistetty. Pahin vaihtoehto kai onkin täydellinen välinpitämättömyys, tunteettomus, turtumus tai jähmettyminen - miten sen kukin kokeekin.

Akkaa on viime aikoina askarruttanut tuohon todellisuuden vääristymiseen liittyen se, miten tärkeätä olisi oppia erottamaan edes pääpiirteittäin ulkoisen ja sisäisen todellisuuden asiat toisistaan. Se, miten minä koen tilanteen ei nimittäin koskaan ole koko totuus tapahtuneesta.

Vasta sitten, kun ihminen tunnistaa omien tunteittensa ja tulkintojensa antaman lisämausteen ja sävyn, hän kykenee edes jotakuinkin objektiivisesti keskustelemaan eri tavoin ajattelevien kanssa.

Se on mielestäni aivan ilmeistä ja suuri ongelma, että miehiä perinteisesti kasvatetaan ja ohjataan näissä tunnetaidoissa heikommin kuin naisia. Ehkä vähän harvemman tarvitsisi tarttua pulloon, pyssyyn tai puukkoon, jos itsensä ja toisten kanssa selviämiseen olisi temppupussissa vähän laajempi valikoima taitoja.

Kenen todellisuus

Todellisuudella on kuulemma monta tapaa vääristyä. Kuka määrittelee mikä on totta? Edes värit eivät näyttäydy ihmisille samanlaisina. Aivomme pistävät omiaan. Jokaiseen tulkintaan vaikuttaa aistimusta vastaanottavien solujen lisäksi muun muassa yksilön elämän aikana rakentuneet hermoyhteydet, henkilökohtaiset kokemukset, tulkinnat, mieltymykset ja senhetkinen tunnetila.

Minä en osaa valokuvata. Tunnen kamerastani tasan kolme toimintoa: laukaisun, selauksen ja tietokoneelle latauksen. Toisten ottamia, taidokkaita, käsiteltyjä otoksia katsoessa tunnen ihailua ja häivähdyksen kateutta. Voisinpa minäkin nähdä maailman noin. Osaisinpa tulkita ärsykkeitä toisin ja havaita ennemminkin kaiken kauniin sen sijaan, että todellisuuteni näyttää usein niin haalealta, värittömältä ja kalsealta tai synkältä. Jossain on valo, mutta sen edessä on esteenä oma pimeyteni...

Psykologia ahdistaa

Menin ajattelemattomuuksissani tekemään yhden psykologisen testin (en edes kerro minkä, etten pistä ahdistusta tämän enempää kiertämään). Sen seurauksena kaikenlaisia diagnooseja, leimoja ja määritelmiä kohtaan kokemani inhonsekainen raivo pääsi valloilleen. Meikäläiselle ei ..piip ..vieköön tarvitse kenenkään tulla sanomaan, mikä näiden korvien välissä on vinksallaan. Onhan siellä vikaa jos jonkinlaista, mutta nämä nopeasti vaihtuvat psykologiset muotivirtaukset kertovat kyllä enemmän niiden luojista itsestään kuin tutkimuksen kohteesta, eli toisista ihmisistä.

Se, mikä on normaalia tänään, voi jo parinkymmenen vuoden kuluttua olla syy hakeutua terapiaan tai ryhtyä popsimaan pillereitä. Se on ehditty psykiatrian lyhyen historian aikana havaita. Koko psykologia (ja psykiatria) itsenäisenä tieteenalanahan on ollut olemassa vasta 1800-luvun loppupuolelta ja jo näin lyhyenä aikana on ehtinyt ilmaantua lukemattomia keskenään kilpailevia ihmiskäsityksiä ja terapiamuotoja.

Tapa, jolla ihmistä psykologisin teorioin määritellään, merkitsee minulle henkilökohtaisesti lähinnä vastenmielistä pyrkimystä normalisoida ja puristaa ihminen johonkin muottiin. Meille kerrotaan, mikä on tervettä, mitä tarvitsemme ja miten tulemme onnellisiksi. Minä selvitän sen omalta kohdaltani mieluummin itse.

Jos joku muu haluaa näihin nykyajan poppamiehiin ja guruihin uskoa, en näe siinä mitään pahaa. Jos ei ketään pakoteta, eikä vahingoiteta, tärkeintä lienee, että potilas kokee tulevansa autetuksi. Ongelmamme ovat erilaisia, samoin tarpeemme. On liiallista yksinkertaistamista kuvitella, että samanlainen mekanismi olisi kaikkien ihmisten pahoinvoinnin ja psyykkisten ongelmien taustalla.

Jaa, että miksikö näin psykologiavastaisena olen opiskellut psykologian opettajaksi ja vielä palan matkaa paria psykoterapiamuotoakin? Viha-rakkaussuhteeni siihen alkoi jo teini-iässä. Ensin halusin muistaakseni kokeilla muuttuisiko suhtautumiseni myönteisemmäksi sitä mukaa, kun saan aiheesta lisää tietoa. Ei muuttunut. Sitten ajattelin, että opettajana minulla on sentään mahdollisuus yrittää auttaa opiskelijoita tarkastelemaan tätä psykohöpinän ja medikalisaation läpitunkemaa aikaa kriittisesti ja tarpeen tullen myös suojelemaan itseään väkivaltaisilta määrittelyiltä...

Ne, jotka eivät itse osaa, opettavat. Niinhän usein väitetään ja minun kohdalleni se taitaa kyllä sopia.

Maailman napa

Että ne jaksavat! Nimittäin jauhaa tätä valtion lääkelaitoksen alueellistamista ja sen "järkyttäviä seurauksia" niille ihmisparoille, jotka sieltä urbaanin sivistyksen kehdosta nyt ovat vaarassa joutua tänne periferiaan, oudoille, villeille seuduille, mistä etnisiin ravintoloihin on pitkä matka, eikä metroakaan löydy mistään.

Nyt en tahdo vähätellä niiden ihmisten raivoa, ongelmia ja huolta, joita uhkaa joutuminen pois tutusta ja turvallisesta ympäristöstä tai vaihtoehtoisesti koko työpaikasta luopuminen. Kyse on vain siitä, että me maalaiset olemme eläneet siinä tilanteessa Suomessa jo vähintään sata vuotta, enkä pitkään aikaan ole nähnyt meidän muuttopaineistamme yhtä kiihtyneitä ja empaattisia kannanottoja.

Työpaikat ovat keskittyneet yhä voimakkaammin suuriin kasvukeskuksiin ja nyt maatalouskin alkaa olla niin henkitoreissaan, ettei sen tuotto riitä pönkittämään maaseutupaikkakuntien taloutta millään tavalla.

Kuitenkin maa olisi hyvä pitää kauttaaltaan asuttuna. Lisäksi meitä harvaanasutuilla seuduilla viihtyviä on yllättävän paljon, vaikka toisen ja kolmannen polven kaupunkilaisten on todettu niin tehokkaasti urbanisoituneen, ettei viitisen vuotta sitten tehdyssä tutkimuksessa suuri osa yläasteikäisistä erottanut edes mäntyä kuusesta. Siitä huolimatta monet kaipaavat edes lomillaan luontoa ja maaseudun rauhaa.

Yritysten toimintaanhan valtiovalta ei nykyään välitä puuttua, mutta valtion virastoja näköjään sentään pyritään hajauttamaan maakuntien toimeentuloa turvaamaan. Tämä tämänkertainen häly lääkelaitoksen henkilökunnan kovasta kohtalosta on nyt mielestäni aika kohtuuton, kun ajatellaan esimerkiksi sitä, miten paljon helpompaa ihmisten on pääkaupunkiseudulla saada asuntonsa myytyä ja miten paljon pienemmällä rahalla he täältä syrjemmältä uuden löytävät.

Maalla tilanne voi olla aika epätoivoinen, jos uuteen omakotitaloon on tullut otettua reilunkokoinen laina ja työpaikka menee alta. Yleensä paikkakunnalla on silloin samassa tilanteessa muitakin, eikä ostajaehdokkaita asunnoille välttämättä löydy. Lähde siinä sitten velkaisena ja varattomana työn perässä kasvukeskuksiin maksamaan huikeita vuokria kerrostalossa... ja aivan samanlainen kulttuurishokki siellä kaupungissa odottaa maalaiselämään tottunutta ihmisparkaa kuin pääkaupunkilaista maalla.

Välillä täältä provinssista katsottuna näyttää, että ne siellä pääkaupungissa kuvittelevat tarkkaan tietävänsä, missä sijaitsee maailman napa, mutta tiedoksi vaan: meidän näkökulmasta katsottuna Helsinki on aika syrjässä. Lähempänä me täällä sitä napaa ollaan ;-)

Aistimeemi

Kirjoittaminen rauhoittaa, mutta vielä ei verenpaine laskenut tarpeeksi. Siispä värkkään aikani kuluksi meemin. Kierrättäköön joku, jos tahtoo. Olen viime aikoina tuumaillut sitä, miten eri tavoin ihmiset kokevat jopa yksinkertaiset aistimukset. Makuja on niin monenlaisia ja sehän on useimmiten virkistävää. Erilaisuus on kiinnostavaa, jos ei siitä tehdä ongelmaa.

Eli tässä pieni aistimeemi:

1. Pehmeintä maailmassa..Villiminttukissan turkki
2. Liian makeaa..Hattara
3. Mieluisin ääni..Kissan kehräys
4. Järkyttävin haju..Tuntuu Atrian tehtaan ympäristössä Seinäjoella
5. Himoittavan hyvää..Maitosuklaa
6. Tuoksuu hyvälle...Lapinkoiran turkki
7. Oudoin hajumieltymyksesi..Hevosen lanta
8. Lapsuusajan hajumuisto...Meri ja tervatun veneen tuoksu
9. Kutittaa....lasivilla
10. Riipiii korvia...pikkulapsen kiljunta (anteeksi nyt vaan kaikki vanhemmat)
11.Yrjöttävä maku...se tökötti, jota pitää juoda ennen suoliston tähystystä
12. Pelottava ääni....hammaslääkärin pora
13. Kylmää vai kuumaa.....mieluummin kuuma
14. Iljettää koskea....limainen tiskirätti
15. Tuntuu hyvältä kädessä....sileä, auringonlämmittämä, kivi

Nyt en jaksa

Voi perseensuti sentään, mikä päivä! Jos tässä huushollissa käytettäisiin edes puolet siitä energiasta, mikä kuluu esineiden etsimiseen, johonkin rakentavaan toimintaan, olisimme saaneet parin vuosikymmenen aikana pystyyn jo vaikka toisen Kiinanmuurin.

Tänään on koko päivä kulunut miehen työtodistusten etsiskelyyn. Häntä kun paperiasiat eivät erityisemmin kiinnosta ja niinpä hän jättää niitä lojumaan milloin minnekin ja heittää lopulta isoina röykkiöinä pois, kun ne alkavat näyttää tarpeeksi nuhjuisilta.

Kuten olen useasti maininnut, en minäkään siisti ihminen ole. Kaikki yli 25 työtodistustani ja melkein saman verran opintotodistuksia ovat kuitenkin huolellisesti muovitaskuihin sullottuina, aikajärjestyksessä kansioihin arkistoituna. Nyt on vaan niin, että näillä näkymin minulla ei ole enää omille papereilleni mitään käyttöä, mutta puolison pitäisi hakea uutta paikkaa ja todistuksia ei löydy mistään.

Etsimisen tohinassa on jo ehtinyt pudota lattialle täysinäinen Tolupullo, jonka korkki särkyi ja sisällöstä valui puolet lakatulle puulattialle ennenkuin akka kerkesi sanoa kissaakaan. Sillä aikaa, kun imppasin Tolua lattialta, kissat sitten pudottivat ja rikkoivat kukkaruukun, joten ei muuta kuin seuraavaksi multia siivoilemaan. Sitten hajosi kahvinkeitin ja vedet lorisivat pitkin pöytää. Koiranpentu haki pöydältä miehen uuden kameran linssinsuojuksen ja pureskeli sen käyttökelvottomaksi.

Joten nyt istun kiiruimmaksi aikaa. Vedän syvään henkeä. Kirjoittelen muutaman rivin ja yritän olla saamatta megalomaanista raivaria. Se nimittäin ei tässä tapauksessa enää estä eikä edistä yhtään mitään, joten hukkaan menisi sekin huuto.

Itsepä olen osani valinnut: tuommoisen miehen, elukat ja tämän sotkun. Sairautta ja voimattomuutta en ole valinnut. Jos voisin, tahtoisin välittömästi muuttua siistiksi ja ahkeraksi. Kaikkea ei kuitenkaan voi saada - ainakaan yhtäaikaisesti ja kertaheitolla, mutta jospa vanhat koirat oppisivat edes vähän kerrallaan uusia temppuja. Olisi itselläkin niin paljon helpompaa, kun ei tarvitsisi näin hirveästi hässäköidä näiden arkisten asioiden kanssa. Olen minä kuullut, että semmoisia ihmisiä on, joilla tavarat pysyvät siististi omilla paikoillaan ja löytyvät, kun niitä tarvitaan.