Onni vai ei

Tästä tarinasta on monta versiota. Sanoma on kuitenkin yksityiskohtia tärkeämpi. Näin se menee:

Kauan sitten Kiinassa vanha mies voitti arpajaisissa hevosen. Se oli komea eläin ja naapurit sanoivat: "Kylläpä sinua onni potkaisi" ja jotkut kadehtivat, mutta vanhus vastasi: "Katsotaan nyt, oliko onni vai ei..". Eikä kulunut montaakaan päivää, kun uusi hevonen karkasi ja jälleen saivat naapurit päivittelemisen aihetta: "Kävipä hänellä huono tuuri". "Oliko huono tuuri vai ei. Saa nähdä", ajatteli vanhus.

Hänen poikansa lähti hevosta etsimään ja palasi muutaman päivän kuluttua mukanaan lauma hienoja villihevosia, jotka seurasivat uutta johtajaoriaan, eli vanhuksen karannutta hevosta. "No, jopas hänelle nyt hyvin kävi. Noin iso lauma hienoja hevosia. Nyt hän varmasti rikastuu", puhuivat naapurit.

Poika ryhtyi kesyttämään hevosia. Aluksi kaikki sujui hyvin, mutta sitten eräs nuori tamma heitti hänet selästään ja poika loukkaantui pahasti. "Voi miten huono onni", sanoivat taas naapurit, "ainoa poika ja rampautui loppuiäkseen", mutta vanhus ei masentunut vaan suhtautui asiaan tyynesti. Näkemättä kokonaiskuvaa ei ihminen voi tietää, millaisiksi asiat lopulta muotoutuvat. Oliko kyseessä onnenpotku vai ei? Vanhus iloitsi siitä, että poika oli sentään jäänyt henkiin ja suhtautui luottavaisesti tulevaan.

Hiljalleen poika toipui, mutta jäi tosiaan loppuiäkseen rammaksi. Eräänä päivänä kylälle ratsasti keisarin esikuntaa, jotka vangitsivat ja veivät sotilaiksi kaikki taistelukuntoiset nuoret miehet. Suurin osa heistä ei enää koskaan palannut. Vanhuksen ainoa poika sai jäädä kotiin, koska hän ontui toista jalkaansa. Onni vai ei, ken tietää, mutta vanhus oli kiitollinen.

Se tuli taas

Eilen se taas tuli, nimittäin leffa, jonka harvoin jätän katsomatta, kun se telkkarista lähetetään. Se ei taatusti ole elokuva, jonka fanittamisella voi kulttuuripiireissä brassailla, mutta minä pidän siitä. Olen nähnyt sen vähintään viisi kertaa ja aina löydän siitä jotain uutta.

Kuten monissa muissakin trilogioissa, jatko-osat olisivat voineet jäädä tekemättä, mutta tämä ensimmäinen on jaksanut koskettaa minua yhä uudelleen. Nuorena varmaankin samastuin enemmän päähenkilöön. Olihan itselläni hyvin samanlaisia kokemuksia muuttoja, kiusatuksi joutumista ja kamppailulajeja myöten. Karaten tilalla tosin oli judo, eikä tosielämässä tapahtunut mitään kaiken ratkaisevaa kliimaksia. Itsetuntoa jonkinasteinen itsepuolustaito kyllä kohensi.

Myöhemmillä katselukerroilla huomio on kiinnittynyt enemmän iäkkään mentorin ja nuoren ihmisen lämpimään, molemmin puolin kasvattavaan, suhteeseen ja erilaisten kulttuurien huumorin sävyttämiin, mutta ymmärtäväisiin kohtaamisiin.

Niin, kyseessä on tietenkin Karate Kid -elokuva. Sen äärelle istahdin eilen pitämään taukoa kivuista, kiukuttelusta ja kissatuhojen korjailusta. Nyt pitänee taas mennä jatkamaan siivouksen yrittämistä, vaikka otuksilla onkin selvä ylivoima. Tänä jouluna ne taitavat sabotoida yritykseni täydellisesti. Ehkä ensi vuonna kuusikin pysyy pystyssä, kunhan pennut kasvaa - ja kyllähän ne kasvaa. Niin kasvoi Karate Kidkin. Näin häntä esittävän näyttelijän taannoin jossain haastatteluohjelmassa. Oli liikuttavaa huomata, että kyllä ne valkokankaalle ikuistetut kasvotkin ikääntyvät - vaikkakin hyvin kauniisti.

Joulupukkia ei ole

Christmas Glitter Graphics

Ja sitä samansorttista joulumieltä riitti lopuksikin päivää: Nettikaupasta tuli ilmoitus, että kaksi tuotetta, jotka olin sieltä tilannut, maksanut ja jotka oli jo ilmoitettu postitetun, eivät tulekaan. Oli sattunut kuulemma varastolla kirjanpitovirhe. Tuotteita ei ole, eikä jouluksi tule. Että silleen.

Se vekotin oli omasta mielestäni tämän joulun hitti, hauskin lahjaidea puolisolle ja eräälle kaverille pitkään aikaan. (En paljasta mikä, koska elättelen vielä pientä toivoa, josko saisin sellaisen jostain järkätyksi, enkä halua, että yllätys vahingossa paljastuu). Luulen, että he olisivat pitäneet siitä. Nyt harmittaa.

Lisäksi kaaduin jäisellä pihalla. Housunpolveen tuli reikä ja kinttuun kolhu. Jänis oli käynyt syömässä omenapuun, jota en ollut ajoissa suojannut ja riisipuuro paloi pohjaan. Roska-auto tuli monta päivää ennen aikojaan ja sisällä odotti vielä monta pussia laatikkoon viemistä. Ennen seuraavaa tyhjennystä astia ehtii tulla aivan liian täyteen. Vettä sataa kuin saavista kaatamalla ja maisema on sysimusta.

Satujatar paljasti tänään bloginsa kommenteissa kauhean salaisuuden: joulupukkia ei ole. Hän teki sen melko hienotunteisesti, mutta pelkään, että se on totta..Kannattaako siis edes yrittää olla kiltti? Filosofian puutarhan Saara saattaisi olla sitä mieltä, että kannattaa.

Siinä on sitten fiksusti ajatteleva nuori nainen ja hänen tämänpäiväisessä postauksessaan minuun kolahti positiivisesti se, että tunteitaan ei tosiaankaan kannata ottaa ylettömän vakavasti. Ainakaan niiden ei pidä antaa ohjailla käyttäytymistään ohi moraalisten periaatteitten ja järjen äänen.

Ehkä minäkin nyt lopetan tämän marinan ja sisäisen riehuntani ja valitsen toisin: laskeutukoon jouluräyhän sijaan joulurauha. Tuli mitä tuli, teen parhaani ja se saa luvan riittää. Eiköhän kaikesta jotenkin selvitä. Raivoamisella ja marinalla en ainakaan mitään hyvää edistä.

Hyvä, lämmin, hellä?!?

Ei nyt saa ahdistaa. Nyt kuuluu olla touhukas, puuhakas, ahkera, innokas ja ennen kaikkea kiltti. Ei itkeä saa, ei meluta saa, eikä pahoittaa mieltä asioista, jotka ei oikeastaan edes itselle kuulu.

Kipu on kuitenkin jo kolmatta päivää hirveä. Kissat ja koirat tärvelevät joulukoristeita sitä mukaa kun saan niitä esille. Sotku valtaa uudelleen alaa nopeammin kuin ehdin siivota sitä.

Kun pakenen nettiin, törmään teksteihin, jotka ahdistavat, masentavat, itkettävät ja kiukuttavat. Väärinymmärryksiä, itsekeskeisyyttä, ilkeyttä. Minä minä minä. Niin minäkin! Miksi en voi hoitaa kunnolla omia asioitani ja antaa muiden huolehtia omistaan. Miksi pitää sotkea lusikkaansa toisten soppaan, kun omassakin on ihan tarpeeksi kitkerää lusikoitavaa?

Lumikin suli ja joulukynttelikkö hajosi. Ole tässä nyt sitten jouluisella mielellä. Hyvä, lämmin, hellä on mieli jokaisen. Joopa joo. Kellä?

Köyhyydestä

Eilen kerrottiin televisiouutisissa, että jo 13% suomalaisista elää tuloilla, jotka alittavat köyhyysrajan (tällä hetkellä noin 1000 euroa kuussa bruttona). Meikäläiseen se kolahti kipeästi - varsinkin, kun tällä hetkellä olo on kuin kelluisi jäälautalla, toistaiseksi turvassa hukkumiselta, mutta pelottavan tietoisena siitä, että lautta sulaa kaiken aikaa...Eläkkeeni alittaa reippaasti tuon maagisen rajan. Puolisolla on määräaikainen työsuhde, eikä hän suostu liittymään työttömyyskassaan.

Suomalaisten köyhyys on monimuotoinen ilmiö. Sen voi laukaista hyvin erilaiset elämänkriisit: avioero, sairastuminen, ylivelkaantuminen, työttömyys, läheisen kuolema. Tarinoita on yhtä monenlaisia kuin niiden kertojiakin. Huolestuttavaa on mielestäni se, että yhä enemmän köyhien joukossa on niitä, joilla on työtä, mutta joiden palkka vaan on liian pieni tämän maan mittapuun mukaiseen kohtuulliseen elintasoon.

Samassa uutislähetyksessä sanottiin myös, että pätkätyöläisten työttömysturvaan ei ole luvassa kohennuksia. Se tarkoittaa silloin lukion vitosen matikannumerollakin laskettuna, että köyhyysrajan alapuolelle on putoamassa lähiaikoina roimasti väkeä lisää, mikäli työttömyystilastot heikkenevät tätä vauhtia.

Itse olen elänyt numeroilla laskettuna köyhyysrajan alapuolella lähes koko ikäni. Rankimmalta rahattomuus tuntui opiskeluaikana, jolloin töissäkäynnistä huolimatta kotiin oli varaa matkustaa vain pari kertaa lukukaudessa ja viikonloppuisin tuli toisinaan koettua suoranaista nälkää. Silloin meinasi joskus myös olla pinna tiukalla niiden opiskelutovereiden kanssa, joilla oli enemmän ja, jotka pitivät minua ylimielisenä ja eristäytyvänä, kun jättäydyin pois yhteisistä, rahaa edellyttävistä riennoista.

Toisen kerran pienituloisuus tuntui pahalta ihan työurani loppupuolella, kun olin jo opiskellut maisteriksi maksaen omasta pussistani kalliit avoimen yliopiston kurssit, mutta en ollut vielä pätevä opettaja. Kaikkine kokemuslisineen samaa työtä tekevät samanikäiset aineenopettajat saivat yli kaksinkertaista palkkaa ja ajelivat töihin hienoilla autoillaan (vaikkei opettajilla edes ole muihin aloihin verrattuna korkea palkka). Minä pelkäsin kuollakseni, että vanha kotteroni hajoaa, sillä uuteen ei ollut varaa ja kulkupelin puuttuessa olisin menettänyt myös oikeuteni työttömyysturvaan. Täälläpäin ei nimittäin julkisia kulkuvälineitä juuri ole, mutta työvoimatoimisto vaatii, että töihin on päästävä yli 100 kilmetrin päähän. Muuten ei kuulemma ole työnhakija tosissaan ja työhaluinen.


Lähiympäristössäni on nykyään paljon eri tavoin köyhiä. Jonkin verran ovat omat kokemukseni auttaneet minua ymmärtämään sitä, että osittain köyhyys on korvien välissä, mutta olen minä vieläkin sen suhteen aika suvaitsematon. Jokainen näillä leveysasteilla elävä tarvitsee lämpimän asunnon peseytymismahdollisuuksineen, riittävästi ruokaa, vaatetta ja terveydenhuollon. Siitä, mitä sen lisäksi tarvitaan onkin sitten monenlaisia mielipiteitä.

Tunnen perheitä, joilla on aina varaa auttaa toisia niin rahallisesti kuin aikaa ja apua antaen., vaikka heidän omat tulonsa ovat uskomattoman pienet. Sitten on niitä, jotka railakkaan baari-illan jälkeen valittelevat köyhyyttään, kun ne uudet juhlakengätkin olivat niin kalliit ja siitä Teneriffan matkastakin pitäisi varausmaksu maksaa ensi viikolla...Ehkä kyse on myös siitä, mihin kulutustasoaan ja varallisuuttaan vertaa. Köyhien joukossa on helpompi olla köyhä. Onneksi en kuulu enää porukoihin, joissa tarvitsisi yrittää näyttää yhtään sen menestyvämmältä tai rahakkaammalta kuin oikeasti on.

Liikaa roinaa

Meillä on liikaa roinaa. Aivan ehdottomasti. Siivousta yritellessä sen väistämättä huomaa. Miten ihmeessä minusta on tullut tämmöinen hamsteri? Vaatteitakin kaapista löytyy kuutta eri kokoa. On nääs tullut kymmenen viime vuoden aikana muutettua olomuotoa useampaan kertaan, mutta tuskinpa tästä enää laihdun ja vaikka laihtuisinkin, niin mihin ihmeeseen tämänikäinen akka tarvitsee 27 tuuman nahkahousuja!? Ei mihinkään.

Siivotessa kamalin vaihe on se, kun homma on puolitiessä. Romppeet on levällään kuin Jokisen eväät. Ei osaa päättää, mitä heittää pois tai vie kierrätykseen. Pelottaa, ettei tavaroita enää millään saa tungettua takaisin sinne, mistä ne tuli valloilleen päästettyä. Pölyä on hirveästi. Kaduttaa, että aloitinkaan.

Vasta takan päällä on kunnon joulu. Sinne ripottelin pari päivää sitten tuommoisen sakin. Kissa tosin on jo muutamaan kertaan yrittänyt pihistää kuvaelman keskushenkilön. Olisi se noloa, jos pitäisi ilmoittaa: joulu on peruttu. Kissa söi Jeesuslapsen. Viime vuonna niin kävi meillä Marialle ja Joosefille, mutta sen seimiasetelman olinkin värkännyt huovutetuista hahmoista.

Tatuoinneista

Akalla on kaksi tatuointia. Se olisi halunnut ne paljon aikaisemmin, mutta puoliso ei pitänyt ideasta. 10 vuotta sitten akka riutui niin huonoon kuntoon, että lääkäritkin taisivat arvella lähdön olevan lähellä. Kun siitä selvittiin, puoliso kustansi akalle synttärilahjaksi tatuoinnin.

Se kuva on pikkusiskon piirtämä susi, joka ulvoo kuuta. Akalle se symbolisoi uhmakasta tätienergiaa, joka tuossa iässä alkoi hänessä nostaa päätään. Kuva on kuitenkin melkein aina piilossa, olkavarressa, pitkien hihojen alla.

Toinen kuva on otettu sellaiseen aikaan, joka on akan muistoissa pelkkää sumua. Voimat alkoivat hiipua ja uhma lientyä epätoivoiseksi huokaukseksi, viimeiseksi takertumiseksi toivon rippeisiin. Toivoa kuitenkin on aina ja rakkaus.. ja uskoakin ainakin sinapinsiemenen verran - ainakin parempina päivinä. Siitä muistuttamaan akka otti tatuoinnin, jonka tiesi leimaavan hänen imagoaan loppuelämän.

Kuva on ranteessa ja kämmenselässä: rukousnauha, josta riippuu risti. Varsinkin opettajan työssä se ehti herättää näillä seuduilla monenmoista kommentointia. Oppilaiden palaute oli pääasiassa positiivista, mutta naapurikaupungin sivistystoimenjohtajan kuulin ilmoittaneen, että hän ei ainakaan mitään tatuoituja tai muuten epäillyttäviä henkilöitä sijaisiksi palkkaa...

Hiljattain kerrottiin uutisissa, että yhä useammat katuvat tatuointejaan ja tahtovat poistattaa ne siitäkin huolimatta, että poistaminen tulee maksamaan monin verroin enemmän kuin uuden laitattaminen. Akka ei ymmärrä. Miksi katua sellaista, joka kertoo eletystä elämästä - varsinkaan, jos kuva on otettu vakain tuumin ja harkiten.

Jo edellisessä postauksessa mietitytti ne valinnat seurauksineen. Akan elämänfilosofia on sellainen, että jälkeenpäin ei jossitella, eikä annettuja lupauksia peruutella. Niiden kanssa eletään ja lupaukset pidetään, varsinkin, jos asia on toiselle osapuolelle tärkeä. Virheistään voi oppia, mutta sitä tää ei ymmärrä, että aina etsitään takaportteja, syyllisiä ja poistumisteitä. Vastuun kantaminen vaatii leveitä harteita. Niitä on parasta vähän kasvattaa, ennenkuin rupeaa vaatimaan itselleen vapauksia ja oikeuksia valintoihin, joiden seurauksia ei ole valmis kantamaan.

.. ja kaikki tämä paatos puhkesi ilmoille siitä yksinkertaisesta syystä, että susiparkani olkavarressa sai tänään persuksiinsa jäykkäkouristusrokotuksen... Että semmosta.