Kun Brim kertoi tuolla blogissaan Hurmaava itsemurha ajautuneensa vallan aggressiivisiin aatoksiin yökaudet meluavien naapureitten vuoksi, akalla pukkasi kamala myötäahdistus päälle.
Kymmenisen vuotta sitten hakeuduin nimittäin viimeinkin, vanhoilla päivilläni, yliopistoon viimeistelemään tutkinnon, johon olin suurimman osan kursseista keräillyt avoimen yliopiston kautta. Suunnitelmana oli muuttaa vuodeksi opiskelija-asuntolaan, kauas kotoa, tehdä kovasti töitä ja hoitaa opinnot loppuun vuodessa.
Ensimmäiset viikot opiskelijaelämää olivat vanhalle tädille varsinaista auvoa. Sitten törähti todellisuus päin näköä yläkertaan muuttavien opiskelutovereiden muodossa. Joku heistä taisi nimittäin elätellä hieman myöhäsyntyistä haavetta muusikoksi ryhtymisestä, koska aina baari-iltojen päätteeksi, noin kello kaksi yöllä, hän tarttui kämppäkaverinsa torveen. Joku vaskipuhallin se oli. Tarkempaa määritelmää oli sen ääninäytteen perusteella vaikeaa tehdä. Oma se vehje ei missään nimessä voinut olla, koska aluksi nuorimies ei saanut siitä irti kuin pihinää ja pörinää (No nyt siellä taas joku käyttää likaista mielikuvitustaan, mutta oma häpeä, ihan soittimista tässä nyt puhutaan), mutta syksyn edetessä ääni jatkuvasti voimistui. Melodiaa ei vaan löytynyt jouluun mennessä pätkääkään...
Tämä noin vartin kestävä harjoittelusessio toistui epäsäännöllisin väliajoin pari kertaa viikossa, mutta aina tuolloin reilusti puolen yön jälkeen, jolloin akka oli päässyt parhaimpaan uneen, eikä säpsähdettyään hereille enää uudelleen saanut Nukkumattia kiinni.
Yläkerran törinä oli kuitenkin vasta alkusoittoa, sillä marraskuussa seinän taa muutti pari vaihto-oppilasta, jotka taisivat olla kotoisin eri aikavyöhykkeeltä, koska heillä useimpina päivinä herättiin vasta kahden jälkeen iltapäivällä ja vilkkain sosiaalinen elämä ajoittui kämpässä puolenyön ja aamukuuden välille. Ensin oli paljon vieraita, erityisesti äänekkäästi nauravia nuoria naisia. Sitten säädettiin stereoista nupit kaakkoon ja viimeistään kolmen aikaan aamulla alkoi jompi kumpi vakiasukkaista soittaa kitaraa.
Akka kopisteli seinää, hankki korvatulpat, kirjoitti naapureille ystävällisen, mutta tiukkasävyisen kirjeen (siihen tuli vastauseksi kaksi numeroa liian pienet alushousut ja kirje, jossa vihjailevasti maalailtiin, mitä kaikkea voisimmekaan yksinäisen valvoskelun sijaan yhdessä tehdä).
Kerran rohkaisin mieleni ja kävin henkilökohtaisesti soittamassa ovikelloa. Sillä kertaa ovea ei avattu. Lopulta marssin sitten asuntotoimistoon valittamaan. Siellä sanottiin, ettei niille mitään voida. Olivat kuulemma tosiaan vain puolen vuoden visiitillä vaihto-oppilaina. Valituksia oli tullut muiltakin , mutta pitäisi vain yrittää kestää. Pianhan ne siitä muuttavat pois. Siinä toimistotädin kommentti.
No, ennenkuin ne muuttivat, en ollut neljään kuukauteen nukkunut kunnolla. Joka paikkaa alkoi särkeä. Vaihdoin jo patjankin, kun luulin, että siinä on jotain vikaa, kun makuullaolo sattui niin samperisti. Mahakipu paheni kaiken aikaa. Iho ärtyi ja pienikin raapaisu alkoi nostattaa nokkosenpolttaman kaltaisia paukamia. Eräänä päivänä en enää jaksanut kävellä mäkeä ylös ja kolmea kilometriä yliopistolle. Oli kipuja ja neurologisia oireita. Lopulta aloin oksennella verta. Sairaalassa todettiin sinustakykardia (sydämen leposyke jatkuvasti vähintään 120), fibromyalgia, krooninen mahakatarri ja dermografismukseksi kutsuttu iho-oire, joka puhkeaa yleensä voimakkaan stressin tai muiden sairauksien yhteydessä.
En siis ihan hirveästi ihmettele, muutoin yleensä niin lempeänoloisen Brimin raivoa. Jotain tarttis voida tehdä ihmisille, jotka eivät hienotunteisia vetoomuksia usko, eivät piittaa laeista ja säännöistä, eivätkä välitä ottaa toisia huomioon. Mitä se voisi oikeudenmukaisimmillaan olla? Siihen en vaan osaa vastata.
Kymmenisen vuotta sitten hakeuduin nimittäin viimeinkin, vanhoilla päivilläni, yliopistoon viimeistelemään tutkinnon, johon olin suurimman osan kursseista keräillyt avoimen yliopiston kautta. Suunnitelmana oli muuttaa vuodeksi opiskelija-asuntolaan, kauas kotoa, tehdä kovasti töitä ja hoitaa opinnot loppuun vuodessa.
Ensimmäiset viikot opiskelijaelämää olivat vanhalle tädille varsinaista auvoa. Sitten törähti todellisuus päin näköä yläkertaan muuttavien opiskelutovereiden muodossa. Joku heistä taisi nimittäin elätellä hieman myöhäsyntyistä haavetta muusikoksi ryhtymisestä, koska aina baari-iltojen päätteeksi, noin kello kaksi yöllä, hän tarttui kämppäkaverinsa torveen. Joku vaskipuhallin se oli. Tarkempaa määritelmää oli sen ääninäytteen perusteella vaikeaa tehdä. Oma se vehje ei missään nimessä voinut olla, koska aluksi nuorimies ei saanut siitä irti kuin pihinää ja pörinää (No nyt siellä taas joku käyttää likaista mielikuvitustaan, mutta oma häpeä, ihan soittimista tässä nyt puhutaan), mutta syksyn edetessä ääni jatkuvasti voimistui. Melodiaa ei vaan löytynyt jouluun mennessä pätkääkään...
Tämä noin vartin kestävä harjoittelusessio toistui epäsäännöllisin väliajoin pari kertaa viikossa, mutta aina tuolloin reilusti puolen yön jälkeen, jolloin akka oli päässyt parhaimpaan uneen, eikä säpsähdettyään hereille enää uudelleen saanut Nukkumattia kiinni.
Yläkerran törinä oli kuitenkin vasta alkusoittoa, sillä marraskuussa seinän taa muutti pari vaihto-oppilasta, jotka taisivat olla kotoisin eri aikavyöhykkeeltä, koska heillä useimpina päivinä herättiin vasta kahden jälkeen iltapäivällä ja vilkkain sosiaalinen elämä ajoittui kämpässä puolenyön ja aamukuuden välille. Ensin oli paljon vieraita, erityisesti äänekkäästi nauravia nuoria naisia. Sitten säädettiin stereoista nupit kaakkoon ja viimeistään kolmen aikaan aamulla alkoi jompi kumpi vakiasukkaista soittaa kitaraa.
Akka kopisteli seinää, hankki korvatulpat, kirjoitti naapureille ystävällisen, mutta tiukkasävyisen kirjeen (siihen tuli vastauseksi kaksi numeroa liian pienet alushousut ja kirje, jossa vihjailevasti maalailtiin, mitä kaikkea voisimmekaan yksinäisen valvoskelun sijaan yhdessä tehdä).
Kerran rohkaisin mieleni ja kävin henkilökohtaisesti soittamassa ovikelloa. Sillä kertaa ovea ei avattu. Lopulta marssin sitten asuntotoimistoon valittamaan. Siellä sanottiin, ettei niille mitään voida. Olivat kuulemma tosiaan vain puolen vuoden visiitillä vaihto-oppilaina. Valituksia oli tullut muiltakin , mutta pitäisi vain yrittää kestää. Pianhan ne siitä muuttavat pois. Siinä toimistotädin kommentti.
No, ennenkuin ne muuttivat, en ollut neljään kuukauteen nukkunut kunnolla. Joka paikkaa alkoi särkeä. Vaihdoin jo patjankin, kun luulin, että siinä on jotain vikaa, kun makuullaolo sattui niin samperisti. Mahakipu paheni kaiken aikaa. Iho ärtyi ja pienikin raapaisu alkoi nostattaa nokkosenpolttaman kaltaisia paukamia. Eräänä päivänä en enää jaksanut kävellä mäkeä ylös ja kolmea kilometriä yliopistolle. Oli kipuja ja neurologisia oireita. Lopulta aloin oksennella verta. Sairaalassa todettiin sinustakykardia (sydämen leposyke jatkuvasti vähintään 120), fibromyalgia, krooninen mahakatarri ja dermografismukseksi kutsuttu iho-oire, joka puhkeaa yleensä voimakkaan stressin tai muiden sairauksien yhteydessä.
En siis ihan hirveästi ihmettele, muutoin yleensä niin lempeänoloisen Brimin raivoa. Jotain tarttis voida tehdä ihmisille, jotka eivät hienotunteisia vetoomuksia usko, eivät piittaa laeista ja säännöistä, eivätkä välitä ottaa toisia huomioon. Mitä se voisi oikeudenmukaisimmillaan olla? Siihen en vaan osaa vastata.
3 kommenttia:
"Maassa maan tavalla tai maasta pois"
Aamulla kun lähtee pois kotoa niin voi jättää vaikka marssimusiikkia soimaan täydellä volyymillä koko päiväksi. Sammuttaa sen vasta sitten illalla kun tulee takaisin kotiin ja koittaa hiljaisuuden aika. Puolikin vuotta tällaista niin johan oppivat :) Tai keksivät jotain entistä kierompaa. Aloittavat vaikka kuorosodan :)
Tuo marssimusiikkiaatos taisi käväistä akankin mielessä, mutta kyseessä oli solukämppä ja ympärillä kolme muutakin naapuria, jotka musiikillisesta taistosta olisivat saattaneet kiskaista herneen nenään :)
Voi vitsit. En osaa muuta sanoa. Minulla on itsellänikin fibro vaikkei ollenkaan niin pahana kuin sinulla Muistan vielä niin hyvin sen kohdan missä tajusin, että jotain hajoaa. Jos olisin joutunut menemään yli rajojeni tuollaisista syistä, en tiedä miten jaksaisin antaa anteeksi. Mutta just tällaista elämässä tapahtuu.
Lähetä kommentti