Viime päivinä on useammassakin seuraamassani blogissa ollut puhetta sosiaaliturvasta ja asioinnista toimeentulotukiluukulla. Voittopuolisesti keskustelijoiden kokemukset ovat olleet ikäviä. On koettu tilanne nöyryyttäväksi tai jääty kokonaan ilman sellaisia etuuksia, jotka lain tai oman oikeustajun mukaan olisivat itselle kuuluneet.
Akka opiskeli maisterin tutkinnossaan pääaineena yhteiskuntapolitiikkaa, jota joissakin yliopistoissa opetetaan sosiaalipolitiikan nimellä. Sossun tädiksi se tutkinto ei onneksi pätevöitä (eikä oikeastaan mihinkään muuhunkaan. Siltä ainakin valmistumisen jälkeen tuntui). Sitä varten olisi pitänyt valita erityinen koulutusohjelma.
Sen verran tuli kuitenkin köyhäinhoidon ja vaivaisten historiaa läpi kahlattua, että päivänpolitiikkaan tuli lisää taustaa ja perspektiiviä. Pelottavasti näyttää siltä, ettei sadassa vuodessa suomalainen ajattelu paljonkaan ole muuttunut , eikä köyhyys mihinkään kadonnut. Jos viime vuosisadan lopulla pitäjän rajoille saattoi kokoontua kuntalaisia seipäiden kanssa karkottamaan kerjäläiset tiehensä, on tämän päivän maahanmuutto- ja edunjakopolitiikassa näkyvissä samanlaisia aineksia.
Köyhät, sairaat ja vammaiset saivat 1700-luvulta lähtien "viimesijaista sosiaaliturvaa" laitoksissa, joissa heiltä vietiin jäljellä oleva omaisuus, kansalaisoikeudet ja yksilönvapaudet. Työnteolla ja ankaralla kurilla katsottiin olevan vaivaisten luonnetta jalostava vaikutus. Vielä 1980-luvulla oli Suomessa voimassa irtolaislaki, jonka nojalla voitiin esimerkiksi asunnottomia ja päihdeongelmaisia määrätä pakkotyölaitoksiin.
Tämän päivän uusliberalistien parjaama yksilöitä "passivoiva" hyvinvointivaltiomalli ehti oikeastaan kasvaa ja kukoistaa vain vajaat parikymmentä vuotta. Kun nyt köyhiä ja kelkasta pudonneita on tarmokkaasti ryhdytty "kannustamaan" työhön ja veronmaksuun lähinnä leikkaamalla perusturvaa, on aika lahjakkaasti unohdettu historian opetukset.
Kansalaissodan kaltaista haavaa kansakunnan sieluun ja ruumiiseen ei kukaan enää uudelleen halua. Epäoikeudenmukaisuus, tuloerojen kasvu ja arvojen koveneminen kasvattavat kuitenkin kapinahenkeä, vihaa ja katkeruutta myös tämän päivän Suomessa. Purkautumiskanavat voivat olla erilaiset, mutta syntymekanismi on useimmiten sama: väkivaltaisia kriisejä edeltää jakso, jolloin köyhät köyhtyvät ja rikkaat rikastuvat, eikä selvästi näkyviin pahoinvoinnin merkkeihin reagoida positiivisin teoin vaan syyttävin sanoin ja kiristyvin ottein.
Akka opiskeli maisterin tutkinnossaan pääaineena yhteiskuntapolitiikkaa, jota joissakin yliopistoissa opetetaan sosiaalipolitiikan nimellä. Sossun tädiksi se tutkinto ei onneksi pätevöitä (eikä oikeastaan mihinkään muuhunkaan. Siltä ainakin valmistumisen jälkeen tuntui). Sitä varten olisi pitänyt valita erityinen koulutusohjelma.
Sen verran tuli kuitenkin köyhäinhoidon ja vaivaisten historiaa läpi kahlattua, että päivänpolitiikkaan tuli lisää taustaa ja perspektiiviä. Pelottavasti näyttää siltä, ettei sadassa vuodessa suomalainen ajattelu paljonkaan ole muuttunut , eikä köyhyys mihinkään kadonnut. Jos viime vuosisadan lopulla pitäjän rajoille saattoi kokoontua kuntalaisia seipäiden kanssa karkottamaan kerjäläiset tiehensä, on tämän päivän maahanmuutto- ja edunjakopolitiikassa näkyvissä samanlaisia aineksia.
Köyhät, sairaat ja vammaiset saivat 1700-luvulta lähtien "viimesijaista sosiaaliturvaa" laitoksissa, joissa heiltä vietiin jäljellä oleva omaisuus, kansalaisoikeudet ja yksilönvapaudet. Työnteolla ja ankaralla kurilla katsottiin olevan vaivaisten luonnetta jalostava vaikutus. Vielä 1980-luvulla oli Suomessa voimassa irtolaislaki, jonka nojalla voitiin esimerkiksi asunnottomia ja päihdeongelmaisia määrätä pakkotyölaitoksiin.
Tämän päivän uusliberalistien parjaama yksilöitä "passivoiva" hyvinvointivaltiomalli ehti oikeastaan kasvaa ja kukoistaa vain vajaat parikymmentä vuotta. Kun nyt köyhiä ja kelkasta pudonneita on tarmokkaasti ryhdytty "kannustamaan" työhön ja veronmaksuun lähinnä leikkaamalla perusturvaa, on aika lahjakkaasti unohdettu historian opetukset.
Kansalaissodan kaltaista haavaa kansakunnan sieluun ja ruumiiseen ei kukaan enää uudelleen halua. Epäoikeudenmukaisuus, tuloerojen kasvu ja arvojen koveneminen kasvattavat kuitenkin kapinahenkeä, vihaa ja katkeruutta myös tämän päivän Suomessa. Purkautumiskanavat voivat olla erilaiset, mutta syntymekanismi on useimmiten sama: väkivaltaisia kriisejä edeltää jakso, jolloin köyhät köyhtyvät ja rikkaat rikastuvat, eikä selvästi näkyviin pahoinvoinnin merkkeihin reagoida positiivisin teoin vaan syyttävin sanoin ja kiristyvin ottein.
3 kommenttia:
Ihmiset eivät tunne historiaansa ja tekevät samoja virheitä yhä uudelleen. Köyhäinhoidossakin.
Olisikohän kansalaispalkka-ajatus ihan mahdoton idea Suomessa? Sitä on väläytelty silloin tällöin jopa eduskunnassa, mutta kuka sitä vastustaa?
Mutta mitä tehdä?
Kansalaispalkka on kyllä kaunis ajatus. Mutta lainalaisuudet siinäkin olisi.
Uskokaapas peliä, että jos tällainen tulisi, niin jonkin perusjutun hintaa hinattaisiin välittömästi kansalaispalkan verran ylös - ihmisillä olisi sen kansalaispalkan verran enemmän käytettävissä rahaa.
Joku ulosmittaa aina kaikki tuollaiset. Ellei sitä keynesiläistä ajattelua oteta mukaan...
Lähetä kommentti