On ihmisiä, jotka aloittavat projektin kerrallaan, saattavat sen hyvässä järjestyksessä loppuun ja sitten aloittavat uuden. On myös ihmisiä, joilla on aina monta rautaa tulessa ja välillä näyttää siltä kuin kaaos olisi riistäytymässä irti, mutta silti he jotenkin selviytyvät kaikesta ja saavat arjessaan valtavasti aikaan. Valitettavasti en kuulu kumpaankaan kategoriaan.
Kyllä minullekin lapsena opetettiin ahkeran emännän malli: "Vie mennessäs, tuo tullessas, tee ollessas". Se osviitta auttaa edelleenkin, kun energiaa on vähän ja tekemiset täytyy suunnitella tarkasti, jottei voimat lopu kesken pahimpaan aikaan....esimerkiksi juuri silloin, kun kaapin siivouksessa on kriittinen vaihe, eli kaikki tavarat on vedetty ulos, mutta takaisin järjestely on vasta alkanut. Sekään ei kuitenkaan auta tarpeeksi.
Olen aina ollut turhankin vikkelä aloittamaan asioita ja kärkäs tukkimaan lusikkani joka soppaan.Useimmiten syynä on se, että koen yksinkertaisesti velvollisuudekseni auttaa, jos joku näyttää olevan avun tarpeessa. Nuorempana tulin helposti antaneeksi lupauksia, joiden pitämiseksi jouduin lopulta tekemään suurempia uhrauksia kuin kohtuudella olisi voinut odottaa. Lupausten pitäminen on kuitenkin kunnia-asia. Nykyään en edes anna sellaisia, kun on niin epävarmaa, onko minusta niitä pitämään, vaikka kuinka tahtoisinkin. Voihan olla, että juuri sovittuna päivänä en taas pääsekään vuoteesta ylös tai vietän päiväni yrjöseurassa vessanpönttöä halaten.
Joka tapauksessa inhoan itsessäni tätä taipumusta aloittaa asioita ja jättää niitä kesken. Elämää ei millään tavalla helpota se, että puolisoni on aivan samanmoinen - sillä erotuksella, että häntä ei erityisemmin tämä taipumus itsessään häiritse.
Nyt, kun muuttoa varten pitäisi ryhtyä käymään läpi tavaroita ja järjestämään asioita, joka nurkassa osuu eteen kesken jääneitä projekteja, jotka olisi pitänyt aikoja sitten hoitaa. En edes kehtaa kertoa kuinka monta keskeneräistä neulepaitaa taannoin kaapin perältä löysin - enkä edes ole pystynyt kipeiden käsieni vuoksi kutomaan ainakaan kymmeneen vuoteen..
Haluaisin niin kovasti uskoa vapaaseen tahtoon ja ihmisen kykyyn ohjata rationaalisesti omaa toimintaansa. Olisihan kaikki paljon yksinkertaisempaa, kun voisimme muuttaa edes itseämme yksinkertaisesti vain päättämällä lujasti, että toimimme vastedes toisin. Jos lukijoissa on ihmisiä, joilta se on täydellisesti onnistunut useammassa kuin yhdessä vaikeassa asiassa (ainahan sitä nyt yhden tupakkalakon tai laihdutuskuurin toteuttaa, kun motivaatio on kohdallaan. Tarkoitan nyt jotain hieman laaja-alaisempaa muutosta, joka ei ole itselle helppo), kuulisin siitä mielelläni. Rohkaisevia esimerkkejä aina tarvitaan. Haluaisin uskoa, että muutos on edes teoriassa mahdollista. Tällä hetkellä en ole siitä kovin vakuuttunut.
Kyllä minullekin lapsena opetettiin ahkeran emännän malli: "Vie mennessäs, tuo tullessas, tee ollessas". Se osviitta auttaa edelleenkin, kun energiaa on vähän ja tekemiset täytyy suunnitella tarkasti, jottei voimat lopu kesken pahimpaan aikaan....esimerkiksi juuri silloin, kun kaapin siivouksessa on kriittinen vaihe, eli kaikki tavarat on vedetty ulos, mutta takaisin järjestely on vasta alkanut. Sekään ei kuitenkaan auta tarpeeksi.
Olen aina ollut turhankin vikkelä aloittamaan asioita ja kärkäs tukkimaan lusikkani joka soppaan.Useimmiten syynä on se, että koen yksinkertaisesti velvollisuudekseni auttaa, jos joku näyttää olevan avun tarpeessa. Nuorempana tulin helposti antaneeksi lupauksia, joiden pitämiseksi jouduin lopulta tekemään suurempia uhrauksia kuin kohtuudella olisi voinut odottaa. Lupausten pitäminen on kuitenkin kunnia-asia. Nykyään en edes anna sellaisia, kun on niin epävarmaa, onko minusta niitä pitämään, vaikka kuinka tahtoisinkin. Voihan olla, että juuri sovittuna päivänä en taas pääsekään vuoteesta ylös tai vietän päiväni yrjöseurassa vessanpönttöä halaten.
Joka tapauksessa inhoan itsessäni tätä taipumusta aloittaa asioita ja jättää niitä kesken. Elämää ei millään tavalla helpota se, että puolisoni on aivan samanmoinen - sillä erotuksella, että häntä ei erityisemmin tämä taipumus itsessään häiritse.
Nyt, kun muuttoa varten pitäisi ryhtyä käymään läpi tavaroita ja järjestämään asioita, joka nurkassa osuu eteen kesken jääneitä projekteja, jotka olisi pitänyt aikoja sitten hoitaa. En edes kehtaa kertoa kuinka monta keskeneräistä neulepaitaa taannoin kaapin perältä löysin - enkä edes ole pystynyt kipeiden käsieni vuoksi kutomaan ainakaan kymmeneen vuoteen..
Haluaisin niin kovasti uskoa vapaaseen tahtoon ja ihmisen kykyyn ohjata rationaalisesti omaa toimintaansa. Olisihan kaikki paljon yksinkertaisempaa, kun voisimme muuttaa edes itseämme yksinkertaisesti vain päättämällä lujasti, että toimimme vastedes toisin. Jos lukijoissa on ihmisiä, joilta se on täydellisesti onnistunut useammassa kuin yhdessä vaikeassa asiassa (ainahan sitä nyt yhden tupakkalakon tai laihdutuskuurin toteuttaa, kun motivaatio on kohdallaan. Tarkoitan nyt jotain hieman laaja-alaisempaa muutosta, joka ei ole itselle helppo), kuulisin siitä mielelläni. Rohkaisevia esimerkkejä aina tarvitaan. Haluaisin uskoa, että muutos on edes teoriassa mahdollista. Tällä hetkellä en ole siitä kovin vakuuttunut.
3 kommenttia:
Peikko tietää, että kun ihminen tai ihmisen mieli romahtaa, se ei koskaan enää palaa ennalleen. Se on kuitenkin huono tapa muuttua, tulostakin on vaikea ennustaa. Mutta se toimii.
Muutos on mahdollinen, mutta se vaatii valtavasti itsetuntemusta, jopa märehntimistä. Sen jälkeen se vaatii kykyä sanoa ei ja ottaa vastaan ihmisten reaktiot, kun ilmoitat, ettet nyt vaan pysty auttamaan tai jatkamaan. Lisäksi tarvitaan lempeyttä itseään kohtaan, että jos kaikesta huolimatta joku asia jää kesken lupauksista huolimatta, ei siihen maailma kaadu. Tekee sitten kun pystyy.
Minä olen oppinut, mutta minusta ei tullut suosittua.
Kiitos kommenteista Isopeikko ja Uni. Sitä romahduksen jälkeistä rakennemuutoksen aikaa tässä nyt taitaa akkakin elää, eikä kukaan tosiaan tunnu tykäävän siitä uudesta, mikä raunioista on rakentumassa - kaikkein vähiten akka itse...
Lähetä kommentti