Kipu

Tänään sillä on suuret ja terävät hampaat. Niillä se tarttuu niskaan ja puree juuri sen verran, että piikit painuvat nahkaan, nikamat rutisevat ja puristus ahtauttaa verenkierron. Korvissa soi ja huimaa, mutta taju ei vielä lähde.

Polvia se kaluaa rouskuvin leuoin. Kankeasti voit kävellä, kun osaat asettaa kinttusi suoraan. Jos nivel vahingossa hieman vääntyy, iskee kipu terävästi kuin salama ja jalka pettää alta. Lonkkiin se on upottanut kyntensä. Jos sormella varovasti hipaisee pintaa, voi tuntea kohdat, joissa se on raatelukoukuillaan riippunut. Aristus on pienillä alueilla kuin avoimessa haavassa.

Olkapäiltä on turha olettaa, että ne tänään jaksaisivat hoitaa virkaansa: kannatella käsivarsia ja ohjailla niiden suuntaa. Sormia sentään vain aristaa. Niinhän se yleensä tekeekin, että keskittyy lähinnä suurimpiin niveliin. Kylkilihakset ovat niin jumissa, että hengittäminen vaatii kovaa työtä. Keuhkot eivät tahdo saada tilaa laajeta.

Sisukaluissa myllää sitten oma oliokantansa. Joskus tuntuu, että ne taitavat olla sukua lohikäärmeille. Niin ovat polttavia nämä tuntemukset ruokaröörin yläosastossa ja alempana viiltää ja kiemurtelee kuin olisi sahalaitainen pyrstö sisuksissa solmuun menossa. Olisikohan sitä joskus unissaan mennyt nielaisemaan pienen lohikäärmeen?

Sydän on välillä sanomassa irti koko yhteistyösopimuksensa. Sekään ei tahdo jaksaa valvottuja öitä ja tätä iänkaikkista (iankaikkisuus on sitten toivottavasti asia erikseen) kipupetojen puruleluna kippuroimista.

Kaikkein kurjin olio on kuitenkin tuo pään ympärillä pörräävä, pimeä hyönteisparvi. Sen pahaenteinen surina peittää alleen ympäristön äänet, himmentää valon ja sumentaa näkökentän.

Synkän pimeän sisällä, loputtomasti raatelevan pedon kynsissä sitä joskus tuntuu, ettei helvetti voi paljon pahempaa olla, mutta voi jos vielä joskus tulisi taivas...