Vanhemmiten akka on kehittänyt hieman nolon taipumuksen rakastua tulisesti joidenkin kirjojen kirjottajiin. Ei toki niin, että ryhtyisi suoltamaan fanipostia, väijymään idoliaan porttikongeissa tai metsästämään nimmareita, mutta syvästi ja palavasti kuitenkin.
Noiden kahden edellisen postauksen ja erityisesti Isopeikon lyhyiden, mutta ytimekkäiden kommenttien ansiosta (Peikolla on muuten lähes sadunomainen taito kertoa paljon suurempia tarinoita kuin pelkkiin sanoihin mahtuu. Rivien välitkin tuntuvat väkisinkin täyttyvän. Käykää vaikka blogissa katsomassa. Linkki on tuossa sivupalkissa) sain inspiraation palata muinaisen ihastukseni Mikko Lehtosen kirjojen pariin.
Teemaan liittyen tartuin ensin jo vuonna 1995 julkaistuun "Pikku Jättiläisiä" -nimiseen tutkielmaan maskuliinisuuden sosiaalisesta rakentumisesta. Se teos, joka sai aikoinaan sukat pyörimään jaloissani oli kuitenkin nimeltään "Merkitysten maailma". Lehtonen ja tuo maskuliinisuutta käsittelevä kirja nousivat yllättäen viime vuonna parrasvaloihin, koska siinä hän käyttää yhtenä esimerkkinä hegemonisesta maskuliinisuudesta Ilkka Kanervaa ja kaikkihan me tiedämme, mikä sitä miestä taannoin mediassa hyppyytti.
Muistan miten vasta parin vuoden kuluttua noiden valloittavien kirjojen lukemisesta näin ensimmäistä kertaa niiden kirjoittajan televisiossa. Pettymys oli karmea. Mielikuvissani olin rakentanut fantasian täydellisestä, sisäisesti ja ulkoisesti kiiltokuvamaisen kauniista ,unelmieni prinssistä, joka olisi kaikesta hurmaavuudestaan huolimatta ensisijaisesti ihminen ja vasta toissijaisesti sukupuolensa edustaja. Tosielämän Mikko Lehtonen näytti aivan tavalliselta, pyöreäposkiselta, keski-ikäiseltä suomalaiselta mieheltä.
Vähitellen minua alkoi oma typeryyteni naurattaa. Sitten olo muuttui hellyyden ja liikutuksen sekaiseksi ymmärrykseksi. Siinähän minä olin juuri tekemässä samaa kohtalokasta virhettä, jonka niin monet ihmiset olivat siihen mennessä minun kohdallani tehneet. Jostain syystä olen nimittäin kohtuuttoman usein joutunut tilanteisiin, joissa minua ulkonäköni vuoksi on luultu aivan toisenlaiseksi persoonaksi kuin olen. Tilanteet, joissa toinen on jopa aggressiiviseen sävyyn purkanut pettymystään omien haavekuviensa romahtamisesta, eivät ole mukavia muistoja.
Nuorena pahoitin melkein poikkeuksetta mieleni, jos joku minulle mieluisa miehenpuoli sanoi minua kauniiksi. Koin sen loukkaavana, koska tunsin, että ne rinnat, lanteet, kasvot ja hiukset eivät olleet minä. Minä olin siellä sisällä ja toivoin hartaasti, että joku olisi halunnut minut, eikä niitä perhanan c-kupin tissejä ja kullanvärisiä hiuksia.
Tähänkin ongelmaan ikä on tuonut mukanaan kovasti helpotusta. Eipä ole enää aikoihin tarvinnut ulkonäköön liittyvistä kehuista ärsyyntyä. Kuin taivaan lahjana löytyi myös sellainen ihminen, joka halusi minut, ei tätä alati muuttuvaa ja nopeasti rappeutuvaa päällikuorta...
Mikko Lehtosen kirjoista nautin edelleen ja suosittelen niitä lämpimästi kaikille todellisuuden sosiaaliesta rakentumisesta, diskursseista ja sukupuolirooleista kiinnostuneille. Lisätietoa voi katsella vaikka tästä.
Teemaan liittyen tartuin ensin jo vuonna 1995 julkaistuun "Pikku Jättiläisiä" -nimiseen tutkielmaan maskuliinisuuden sosiaalisesta rakentumisesta. Se teos, joka sai aikoinaan sukat pyörimään jaloissani oli kuitenkin nimeltään "Merkitysten maailma". Lehtonen ja tuo maskuliinisuutta käsittelevä kirja nousivat yllättäen viime vuonna parrasvaloihin, koska siinä hän käyttää yhtenä esimerkkinä hegemonisesta maskuliinisuudesta Ilkka Kanervaa ja kaikkihan me tiedämme, mikä sitä miestä taannoin mediassa hyppyytti.
Muistan miten vasta parin vuoden kuluttua noiden valloittavien kirjojen lukemisesta näin ensimmäistä kertaa niiden kirjoittajan televisiossa. Pettymys oli karmea. Mielikuvissani olin rakentanut fantasian täydellisestä, sisäisesti ja ulkoisesti kiiltokuvamaisen kauniista ,unelmieni prinssistä, joka olisi kaikesta hurmaavuudestaan huolimatta ensisijaisesti ihminen ja vasta toissijaisesti sukupuolensa edustaja. Tosielämän Mikko Lehtonen näytti aivan tavalliselta, pyöreäposkiselta, keski-ikäiseltä suomalaiselta mieheltä.
Vähitellen minua alkoi oma typeryyteni naurattaa. Sitten olo muuttui hellyyden ja liikutuksen sekaiseksi ymmärrykseksi. Siinähän minä olin juuri tekemässä samaa kohtalokasta virhettä, jonka niin monet ihmiset olivat siihen mennessä minun kohdallani tehneet. Jostain syystä olen nimittäin kohtuuttoman usein joutunut tilanteisiin, joissa minua ulkonäköni vuoksi on luultu aivan toisenlaiseksi persoonaksi kuin olen. Tilanteet, joissa toinen on jopa aggressiiviseen sävyyn purkanut pettymystään omien haavekuviensa romahtamisesta, eivät ole mukavia muistoja.
Nuorena pahoitin melkein poikkeuksetta mieleni, jos joku minulle mieluisa miehenpuoli sanoi minua kauniiksi. Koin sen loukkaavana, koska tunsin, että ne rinnat, lanteet, kasvot ja hiukset eivät olleet minä. Minä olin siellä sisällä ja toivoin hartaasti, että joku olisi halunnut minut, eikä niitä perhanan c-kupin tissejä ja kullanvärisiä hiuksia.
Tähänkin ongelmaan ikä on tuonut mukanaan kovasti helpotusta. Eipä ole enää aikoihin tarvinnut ulkonäköön liittyvistä kehuista ärsyyntyä. Kuin taivaan lahjana löytyi myös sellainen ihminen, joka halusi minut, ei tätä alati muuttuvaa ja nopeasti rappeutuvaa päällikuorta...
Mikko Lehtosen kirjoista nautin edelleen ja suosittelen niitä lämpimästi kaikille todellisuuden sosiaaliesta rakentumisesta, diskursseista ja sukupuolirooleista kiinnostuneille. Lisätietoa voi katsella vaikka tästä.
2 kommenttia:
Itse arvostaa usein eri asioita kuin kukaan toinen. Silloin voi tuntua että kukaan ei arvosta.
Peikko arvostaa akan sanomisia.
:)
Lähetä kommentti