Risaista elämää

Aamulla harrastin paritusta (ihan sukkia vaan) ja mietin, miten paljon maailmassa onkaan yksinäisiä sukkaparkoja, kun niitä tästäkin huushollista löytyy tuollainen läjä. Minne niiden parit ovat mahtaneet joutua. Terry Pratchettilla on yhdessä kirjassaan siitä oivallinen teoria, mutta lukekoon jokainen itse. En nyt paljasta ideaa.

Meillä oli puolison kanssa viime maanantaina kahdeskymmeneskolmas hääpäivä. Mies oli naimisiin mennessämme vasta 18v, minä kolme vuotta vanhempi. Joku taisi kirkkoherravirastossa vitsailla, kun olin yksin hakemassa kuulutuksia, jotta ookkos kysyny sen äireeltä luvan.

No, en minä ollut se, joka vihille hinkui. Avioliitto ei kuulunut tulevaisuudensuunnitelmiini lainkaan. Lapset vielä vähemmän. Niitä ei onneksi sitten ilmaantunutkaan - muuta kuin käymään, kaikkina vuorokaudenaikoina. Tulivat ikäänkuin työsuhde-etuna, kun vuosikaudet oltiin molemmat nuorisotyössä ja sehän oli mukavaa. Eivät kehdanneet kylässä kiukutella. Näyttivät aina parhaat puolensa ja olivat hauskaa seuraa.

Elämä oli silloin hyvin toisenlaista, kun jaksoin vielä uupumatta järjestää muutakin kuin sukkalaatikon. Nyt on miesparka lujilla. Ei ole sairaan ihmisen puolisolla helppoa ja pottumaisin kaikista vaivoistani taitaa olla tämä masennus. Se muuttaa ihmisen kuin eri persoonaksi: aloitekyvyttömäksi, sulkeutuneeksi, kärttyisäksi ilonpilaajaksi. Ainakin täällä meillä.

Niitä sukkia plaratessa löytyi myös monta reikäistä, joiden pari oli vielä ehjä. Tuntui pahalta pistää sellaiset roskiin. Omistani säilytin ne reikäisetkin. Kukas minun sukkiani täällä kotona katsoo. Miestä en kuitenkaan ihmisten ilmoille viitsi risaisissa lähettää. On hänellä ihan tarpeeksi repaleista arki täällä kotona muutenkin. Yrittäköön nyt edes siellä maailmalla unohtaa, mikä kaikki kotona onkaan rikki ja rempallaan ja näyttäköön ulospäin siistiä ulkokuorta, jos kykenee.