Mistä mahtoikaan eilen muistua mieleeni harrastus, josta hetkeksi innostuin parisenkymmentä vuotta sitten. Se alkoi sattumalta johonkin kirjaan perehtymällä, mutta suurempi into asiaan syttyi, kun kerran pääsin kokeilemaan puutteellisia taitojani ryhmässä, jota en ennestään tuntenut.
Olimme pari päivää aikaisemmin aloittaneet opiskelun kauppaopistossa kirjastomerkonomilinjalla ja opettaja oli käynyt kirjoittamassa taululle tekstin, jossa kertoi tulevansa tunnille myöhässä. Ryhdyin siinä sitten pelleilemään esittämällä tulkintani opettajan käsialasta ja pian minulle kiikutti koko ryhmä lappusia, joihin he olivat kukin kirjoittaneet tulkittavaksi pätkän tekstiä. Painotin, etten tosiaankaan ole mikään asiantuntija ja, ettei oikeita analyysejä ihan noin heppoisista aineksista tehdä, mutta kirjoitin kuitenkin jokaisen paperin taakse lyhyen luonnehdinnan siitä, mitä kuvittelin käsialasta näkeväni. (Grafologian avulla siis tulkitaan ihmisen persoonallisuutta, asennoitumista ja tunnetilaa, jossain tapauksissa myös terveydentilaa. Ennustamisen kanssa sillä ei ole mitään tekemistä)
En tiennyt kenen mikäkin lappu oli, enkä tosiaan edes tuntenut kolmantena koulupäivänä ketään kovin hyvin. Siksi taisinkin olla itse kaikkein tyrmistynein, kun kirjoittamani asiat herättivät suurta kohua ja monet tulivat pyytämään perusteellisempaa analyysiä ihan kunnollisesta tekstinäytteestä.
Joksikin aikaa innostuin asiasta ja yritin opiskella lisää. Jossain vaiheessa kuitenkin huomasin, ettei se harrastus ollut omalla kohdallani mitään sen kummempaa kuin epätoivoista tarvetta määritellä, lokeroida ja sitä kautta jollain tavoin kokea oloni turvalliseksi toisten ihmisten seurassa.
Siitä samasta on todennäköisesti ollut kysymys myös ajautumisessani psykologian opettajaksi. Yritin tietoa hankkimalla ja analysoimalla ottaa haltuun jotain, joka oli minulle muutoin hyvin hankalaa ja pelottavaa. Aivan kuin määrittelemällä, luokittelemalla, diagnostisoimalla ja leimaamalla olisin voinut hallita toisia ihmisiä ja omaa pelottavaa sisintäni.
Vielä tajuttuani tämän karun totuuden yritin jonkin aikaa uskotella itselleni, että voinhan minä olla myös auttamassa, ilahduttamassa ja rohkaisemassa toisia siten, että kerron heille, minkälaisina heidät näen. Kesti yllättävän pitkään ennenkuin tajusin, että sen voi tehdä myös määrittelemättä ja analysoimatta.
Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän koen tarvetta selittää ja luokitella. Mieluummin haluaisin ymmärtää. Vielä ymmärtämistäkin hienompaa olisi osata hyväksyä ja rakastaa, mutta siihen taitaa tällä akalla olla vielä himppasen verran matkaa..
Olimme pari päivää aikaisemmin aloittaneet opiskelun kauppaopistossa kirjastomerkonomilinjalla ja opettaja oli käynyt kirjoittamassa taululle tekstin, jossa kertoi tulevansa tunnille myöhässä. Ryhdyin siinä sitten pelleilemään esittämällä tulkintani opettajan käsialasta ja pian minulle kiikutti koko ryhmä lappusia, joihin he olivat kukin kirjoittaneet tulkittavaksi pätkän tekstiä. Painotin, etten tosiaankaan ole mikään asiantuntija ja, ettei oikeita analyysejä ihan noin heppoisista aineksista tehdä, mutta kirjoitin kuitenkin jokaisen paperin taakse lyhyen luonnehdinnan siitä, mitä kuvittelin käsialasta näkeväni. (Grafologian avulla siis tulkitaan ihmisen persoonallisuutta, asennoitumista ja tunnetilaa, jossain tapauksissa myös terveydentilaa. Ennustamisen kanssa sillä ei ole mitään tekemistä)
En tiennyt kenen mikäkin lappu oli, enkä tosiaan edes tuntenut kolmantena koulupäivänä ketään kovin hyvin. Siksi taisinkin olla itse kaikkein tyrmistynein, kun kirjoittamani asiat herättivät suurta kohua ja monet tulivat pyytämään perusteellisempaa analyysiä ihan kunnollisesta tekstinäytteestä.
Joksikin aikaa innostuin asiasta ja yritin opiskella lisää. Jossain vaiheessa kuitenkin huomasin, ettei se harrastus ollut omalla kohdallani mitään sen kummempaa kuin epätoivoista tarvetta määritellä, lokeroida ja sitä kautta jollain tavoin kokea oloni turvalliseksi toisten ihmisten seurassa.
Siitä samasta on todennäköisesti ollut kysymys myös ajautumisessani psykologian opettajaksi. Yritin tietoa hankkimalla ja analysoimalla ottaa haltuun jotain, joka oli minulle muutoin hyvin hankalaa ja pelottavaa. Aivan kuin määrittelemällä, luokittelemalla, diagnostisoimalla ja leimaamalla olisin voinut hallita toisia ihmisiä ja omaa pelottavaa sisintäni.
Vielä tajuttuani tämän karun totuuden yritin jonkin aikaa uskotella itselleni, että voinhan minä olla myös auttamassa, ilahduttamassa ja rohkaisemassa toisia siten, että kerron heille, minkälaisina heidät näen. Kesti yllättävän pitkään ennenkuin tajusin, että sen voi tehdä myös määrittelemättä ja analysoimatta.
Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän koen tarvetta selittää ja luokitella. Mieluummin haluaisin ymmärtää. Vielä ymmärtämistäkin hienompaa olisi osata hyväksyä ja rakastaa, mutta siihen taitaa tällä akalla olla vielä himppasen verran matkaa..
5 kommenttia:
Se taitaa tuo ikä tehdä sen, että mieluummin haluaa ymmärtää ja rakastaa kuin luokitella ja lokeroida.
Johtuisko ihan siitä, että on itsekin tullut lokeroiduksi ja määritellyksi, omasta mielestään väärin. Ja mukavahan se itsekin olisi tulla rakastetuksi, ja se mokoma taitaa olla ainakin pitempään kestävänä olotilana kaksisuuntaisuuteen perustuva.
Kerron peikko huomasi, että ymmärtäminen ei ole sama asia kuin hyväksyminen. Jostain syystä kirjoituksesi nosti tuon esille.
Äijän kanssa olen muuten taas harvinaisen samaa mieltä, mutta tuota rakkauden kaksisuuntaisuutta jäin tuumaamaan. Siitä saattaa vaikka itää seuraavan postauksen aihe.
Isopeikon tavoin minäkin pidän ymmärtämistä ja hyväksymistä eri asioina. Voihan toisen ihmisen teot ja motiivit usein ymmärtää, vaikkei hyväksyisikään. Itse koen kuitenkin, että ymmärtäminen on jo pieni askel pelkästä viileästä teorioilla selittämisestä ja analysoinnista kohti empatiaa ja hyväksyntää.
Toisen ihmisen hyväksymisellä tarkoitan hänen persoonansa kokonaisvaltaista hyväksymistä. Ei tarvitse hyväksyä kaikkia ihmisen tekoja tai mielipiteitä voidakseen hyväksyä hänet ainutlaatuisena yksilönä.Se vaan on joskus helpommin sanottu kuin tehty..
Kuka lie runoilija sanonut viisaasti: "Rakkaus on tilan antamista. Sitä, että antaa toisen olla."
Tuo ihmisten tarve lokeroida on minua aina hämmästyttänyt. Siinähän ei toiselle anneta yleensä enää mitään mahdollisuutta siirtyä lokerosta toiseen. Tai sitten jos annetaan, se on yleensä korkealta jalustalta tippumista ja lujaa. Maailma ei todellakaan ole mustavalkoinen.
Sellaisia lokeroijia olen tavannut useita.
Kaikkein eniten minua on hämmästyttänyt jo yli keski-iän ylittäneet ihmiset, jotka lokeroivat ja tekevät ranking-listaa vaikkapa kollegoistaan kuten ala-astelaiset lapset luokkakavereistaan: Eniten tykkään siitä, seuraavaksi mukavin on se ja se...
Hui kauhistus, Kirlah, olin jo ehtinyt unohtaa, että semmoisia infantiilimummoja on tosiaan olemassa. Ei alkuunkaan hauskaa seuraa semmoiset ;-)
Lähetä kommentti