Arkipaskaa

Tämä aamu alkoi, kuten useimmat muutkin viime viikkoina. Kissanpoika ensin kierteli vuoteessa aikansa, otti sitten vauhtia ja mäjähti koko painollaan akan naaman päälle. Koska tämä maanantai inspiroi tavallistakin vähemmän akkaa avaamaan silmänsä, kisu joutui toistamaan käsittelyn kolmeen kertaan ennenkuin se tehosi.

Nyt istun tässä ja ihan tosissani mietin, mikä saa ihmiset nousemaan aamuisin vuoteesta, vaikka sattuu, v***ttaa, eikä odotettavissa ole muuta kuin alati uusiutuvia tiskikasoja, siivottavia kissanvessoja, imuroitavaa, pyykättävää ja muuta arkista sälää, joka ei ainakaan akalle tuota minkäänlaisia palkitsevia kokemuksia.

Eihän elämä voi olla aina kivaa. Pitäisi se jo tässä iässä ymmärtää. Omaan asenteeseensa voi kuulemma myös vaikuttaa ja tehdä arjestaan juhlan ihan pienillä ja mahdollisillakin keinoilla. Miksi se on juuri minulle niin ylivoimaista?

Äitini, joka on vielä sairaampi kuin minä, nousee edelleenkin useimpina aamuina vuoteestaan kasvoillaan pieni hymy, joka ilmaisee hänen vieläkin miettivän: "mitähän kivaa tänään tapahtuu?". Sellainen hän on ollut aina. Perikö akka suvun vääränpuoleiset geenit vai onko vika ihan omissa valinnoissa, kun elämä tuntuu käytännön tasolla olevan useimmiten ihan perseestä, vaikka tiedon tasolla ymmärrän, että periaatteessa kaikki on ihan hyvin, tai ainakin kohtuullisesti. Huonomminkin voisi olla, paljon huonommin... Voi PASKA!


Edit:Sattuipa hauskasti, kun Elegian blogissa on tänään ollut käynnissä sangen kiintoisa ja näitä edellämainittuja fiiliksiä sivuava keskustelu. Käykääpä katsomassa, jos kiinnostaa.