Höpötassut

Kamppailu luonnonvoimia vastaan on ihmiselle usein toivotonta puuhaa. Tässä taloudessa siisteyttä vastaan taistelee erityisesti kaksi pienintä lapinkoiraa, joista vanhempi täyttää tänään puoli vuotta. Toki kissat ja vanhin koirakin antavat oman panoksensa, mutta nuo kaksi yhdessä vastaavat kyllä keskikokoista pyörremyrskyä..

Onneksi niistä on vastapainoksi myös paljon iloa ja lohtua. Mikään ei karkota tämän akan pahaa oloa tehokkaammin kuin pehmoisen koiranpennun ystävällinen nuolaisu tai kisulapsen kehräys sylissä.

Sitä yritän tässä nyt muistella, kun alakerrassa odottaa jälleen infernaalinen sotku siivoajaa. Pentuset hieman riehaantuivat sillä aikaa, kun akka oli puhelimessa. Särkyi kukkaruukku. Joku pilkkoi pöydältä hakemansa paistinlastan ja teki talouspaperirullasta "lumitähtiä". Niin makaa kuin petaa, ajattelee akka ja laahustaa alakertaan...

Ihmesieniä

Sorry vaan kaikki, jotka mahdollisesti kuvittelitte otsikon alta löytyvän sieniruokaohjeita tai jotain vielä epäillyttävämpiä itiöemien käyttöideoita. Nyt on kumminkin kyse ihan siivousvälineestä. Ostin nimittäin viime kauppareissulla pussillisen jotain vallan ihmeellisiksi mainostettuja hankaussieniä ja kas kummaa, ne toimivat.

Ulko-ovi on ollut tuhruinen pitkään. Sen pitäisi olla valkoinen, mutta kuraiset tassunjäljet ja muu töhnä on tehnyt siitä viime aikoina suorastaan harmaankirjavan. Ei auttanut pesuaine, eikä voimaperäinenkään hankaaminen tavallisilla siivousräteillä. Tämä tahranpoistoon tarkoitettu, meikäläiselle ennestään tuntematon tuote, kuitenkin tehosi. Akka on iloinen.

Siivoaminen on niin turhauttavaa ja tylsää puuhaa, että on pelkästään kohtuullista toivoa aherruksensa tuottavan edes näkyvää tulosta. Ensimmäinen sieni tosin kului loppuun jo sen ainokaisen oven perusteellisesta pesusta, mutta viis siitä. Hyvä, että tehosi. Joulusiivouskausi on nyt virallisesti tässä taloudessa avattu.

Tukkapulmia (100% hömppää)

Että aikuisella ihmisellä voikin olla typeriä ongelmia! Meikäläisellä on nimittäin nyt tukkapulma. Kullanruskea kuontalo ulottuu vyötärölle asti. Oikeasti se varmaankin olisi tummempi, mutta melkein vuosi sitten itse laittamani raidat jämähtivät kuivaan tukkaan kiinni, enkä tästä väristä osaa olla pahoillanikaan.

Ihan kiiltävät nämä ovat. Hiustenhoitotuotteet taitavat olla se ainoa asia, mihin ulkonäössäni estoitta törsään ja se tuottaa tulosta. Poninhäntä on tosin ohentunut hirvittävästi. Anemialla lienee osuutta asiaan, mutta suurin syy on jokin kummallinen vaiva, joka lääkärin mielestä liittyy todennäköisimmin jompaan kumpaan reumasairauksistani. Vai alkaisikohan jo vanhuuskin vaikuttaa..

Suurin pulma on kuitenkin hiusten pituus. Olen aina viihtynyt pitkätukkaisena ja nyt ne ovat pitemmät kuin koskaan. En vain ole käsittänyt, miten hankala tämmöinen liehuletti saattaa olla. Viimeksi eilen, kun olin ulkoiluttamassa kolmea koiraa samalla kertaa, yksi ryhtyi harrastamaan makrameeta ja kun vimmaisesti viuhdoin irrottaakseni sotkeutuneita fleksiremmejä toisistaan, yksi kela imaisi yllättäen pitkän hiussuortuvan uumeniinsa.

Olisi siinä taas (ei nimittäin ollut ihan eka kerta) ollut naapureilla nauramista, jos joku olisi osunut paikalle, kun fleksi tiukasti korvan takana yritin lyllertää kotipihaan turvaan, ennenkuin kukaan näkee tai koirat pomppivat auton alle...

Vietettyäni eteisessä tuskallisen viisiminuuttisen kiskoen pääkarvoja taluttimesta päättelin, että kai tässä jotain tarttis tehdä. Kunhan mies tänään kotiutuu töistä, aion lykätä sille sakset kouraan ja pyytää tekemään sen, mitä täytyy. Kasvavat ne sitten takaisin tai ei, joskus järkiperusteet ovat painavampia kuin makuasiat ja hömpät unelmat pitkistä kiharoista.

Epäonnistuneita ohjelmavalintoja

Tänään on taas tullut valittua telkkarista äärimmäisen epäterveellistä katsottavaa. Ensin juutuin vahingossa töllöttämään kotimaista sarjaa nimeltään Sairaala. Omat, lukuisat, ahdistavat sairaalamuistot tunkivat mieleen ja oli pakko kääntää kanavaa. Kipua, nöyryytystä, pelkoa ja voimattomuutta on tullut ihan livenä koettua jo tarpeeksi. Viihteenä en pysty sairaalaelämää enää katsomaan.

Jossain vaiheessa tuli seurattua pätkä Kambodzan kansanmurhasta kertovaa dokumenttia ja jälleen yllätti melkein fyysinen pahoinvointi silkasta myötätunnosta ja kauhusta. Kakkoskanavalle kääntäminen kesken sen dokkarin ei juuri tilannetta parantanut, koska siellä Inhimillisessä tekijässä puhutaan parhaillaan koulukiusaamisesta.

Katja Ståhlista olen pitänyt mediapersoonana aina kovasti. Parhaillaan hän kertoo omasta kouluajastaan ja myöhemmästä kohtaamisestaan entisen kiusaajansa kanssa. Kuulostaa tutulta - myös se, ettei kiusaaja vuosien kuluttua edes tajunnut kiusanneensa Katjaa. Mitenkähän mahtoi asian kokea se tyyppi, joka aikoinaan heitti minut puhelinkopin lasiseinästä läpi niin, että solisluu murtui.

Omista kouluajoistani alkaa olla jo ihmisikä ja olen ne tapahtumat moneen kertaan itsekseni läpi käynyt ja anteeksi antanut. Näitä tarinoita kuunnellessa huomaan kuitenkin, että jossain mieleni pohjalla säilyy ilmeisesti lähtemättömänä muisto väkivallasta, ulossulkemisesta ja pakottavasta sosiaalisesta paineesta. Kiusattujen kertomukset koskettavat. Herää voimakas tarve myös tehdä jotain, jotta sellaista ei kenellekään enää tapahtuisi.

Sitä ehkä kaipaankin kaikkein eniten miettiessäni lyhyeksi jäänyttä opettajan uraani. Suurinta työn iloa tuotti aina se, kun pystyi edes ajoittain vahvistamaan heikoksi itsensä tuntevien itseluottamusta tai edistämään luokassa turvallista, hyvää ilmapiiriä.

Kitupiikki

Tänään taas postilaatikko pullisteli mainoksista. Mukana oli pari kerjuukirjettäkin. "Osta, osta, anna, anna," mutta mitäs, jos ei ole annettavaksi sitä ainoaa, mikä nykyään tuntuu olevan arvossaan, eli rahaa?

Tietenkin laatikkoon voisi kiinnittää lapun, jossa lukee "ei mainoksia, kiitos", mutta niin jäisi paljon tärkeätäkin tietoa saamatta, koska ei meille tule päivälehteä. Ne kerjuukirjeetkin voisi tietenkin heittää suoraan roskiin, mutta ilmeisesti minussa on jonkin verran masokistia, kun tunnollisesti auon niitä ja poden huonoa omaatuntoa, kun en voi, enkä haluakaan, kaikkiin kohteisiin vähäisiä rahojani jakaa.

Eniten ärsyttää puhelinkerjääjät, jotka osaavat soittaa juuri silloin, kun kissa on syömässä Saint Pauliaa tai soosinteko kriittisessä vaiheessa. He ovat usein myös poikkeuksellisen lahjakkaita herättämään ihmisissä syyllisyyttä, elleivät kukkaronnyörit heti haluttuun kohteeseen höllene. Eilen viimeksi jouduin kuuntelemaan pitkän esitelmän erään lastensuojelujärjestön toiminnasta ja vastaamaan jopa kysymykseen " Eikö tämä ole sinun mielestäsi tärkeä asia?"

Jotain on ilmeisesti itsetunnossani ja sosiaalisissa taidoissani vialla, kun ahdistuin puolustautumaan luettelemalla järjestöjä, joita jo tuen ja tapoja, joilla olen jo edistänyt lastensuojelun asiaa. Mitä hemmettiä se oikeastaan hänelle kuului? En kai minä ole tilivelvollinen kotiini soittavalle, ventovieraalle ihmiselle!

Joulu on hyvän tekemisen ja pyytettömän antamisen aikaa. Niin minäkin tahtoisin sen nähdä. Olisi vaan mukavampaa, kun saisi valita ihan itse kohteet, joille jotain lahjoittaa. Varattomana ja yhteiskunnan elättinä (kyllä puoliso taitaa silti minua enemmän elättää. Sen verran pieni on eläkkeeni) sitä tuntee muutenkin itsensä tarpeeksi kehnoksi ja taakaksi muille. Syyllisyyttä ja häpeää ei mielestäni tarvitsisi lastata enää enempää kenenkään niskaan ryhtymällä tivamaan, eikö auttamishalua löydy vai onko akka muuten vaan kukkaronnyöreissä roikkuva kitupiikki..

Yhteisöllisyydestä

Sen perään huudellaan nyt monesta suunnasta. Kun vanhukset ovat yksinäisiä, lapset viettävät koulupäivän jälkeen liian pitkiä aikoja itsekseen tai apua tarvitsevat jäävät ilman julkisia palveluita, tämänhetkinen trendi politiikassa on kaipailla takaisin kadotettua yhteisöllisyyttä (eli kolmatta sektoria) rapautuneita hyvinvointipalveluita paikkaamaan.

Kun päihde- ja itsemurhatilastot alkavat näyttää yhä synkemmiltä ja järjettömältä vaikuttavia väkivallantekoja sattuu yhä useammin, lääkettä etsitään nyt yhteisöllisyydestä, mutta mitä sillä tosiasiassa tarkoitetaan?

Joskus tuntuu, että koko trendikkäiden iskulauseiden voima perustuu siihen, ettei niitä selkeästi määritellä. Niin kukin saa tulkita ne itselleen mieluisella tavalla ja yhtyä antaumuksella vaatimaan vaikkapa juuri lisää yhteisöllisyyttä miettimättä sen enempää, mitä se käytännössä ja juuri minun kohdallani mahtaisi tarkoittaa. Mistä joutuisin luopumaan ja mitä pitäisi muuttaa?

Jos yhteisöllisyydellä tarkoitetaan sitä, että yhteiskunnan, suvun, perheen tai muun suuremman joukon etu tulee aina asettaa yksilön halujen ja tarpeiden edelle, luulen, ettei niin kovin moni ihan tosissaan sitä kannata. Yhteisöllisyys on useimpien mielestä hyvä asia niin kauan kuin se tuottaa lisää hyvää minulle: turvallisuutta, seuraa, kannustusta ja ihmisiä, jotka ovat valmiita antamaan minulle jotain, silloin, kun sitä tarvitsen. Tilanne on toinen heti, jos koen, että itse joudun antamaan enemmän kuin yhteydestä hyödyn.

Useimmiten kaikki äärilaidat ovat pahasta. Ehkä elämäntavan ja moraalin individualisoitumisessa on menty Suomessa liian nopeasti liian pitkälle. Todellisuudessahan kuitenkin olemme sidoksissa toisiimme lukemattomin eri tavoin, pidämme siitä tai emme. Yksityisinä pitämämme valinnat vaikuttavat väistämättä toisiin ja tarvitsemme ainakin muiden ihmisten tuottamia palveluja, hyödykkeitä ja infrastruktuuria joka päivä, havaitsemme sen tai emme.

Silloin kun itsenäisyys muuttuu itsekkyydeksi ja vapaus erkanee tyystin vastuusta, mennään mielestäni hakoteille. Silti en usko ratkaisujen tämänhetkisiin poliittisiin ongelmiin ja ihmisten pahoinvointiin löytyvän pelkästä yhteisöllisyydestä.

Joitakin yhteisöllisyyskeskusteluja kuunnellessa tulee mieleen vanha vitsi kommunismista, jonka mukaan se, mikä on sun on munkin, mutta se, mikä on mun, on mun. Tämänhetkisen oikeistohallituksen käsitys yhteisöllisyydestä näyttää mielestäni samansuuntaiselta. Eli ongelmat ovat yksilöiden ja ihmisryhmien omia, verovaroina ja yritystoiminnan kautta hankitut resurssit puolestaan valtiovallan ja osakkeenomistajien omia.

Yhteisöjen, kuten perheiden ja sukujen, tulisi pitää huolta jäsenistään. Yhä useammat tehtävät, joita varten hyvinvointivaltion rakennuskauden aikana luotiin palvelujärjestelmiä, halutaan nyt sälyttää vapaaehtoisjärjestöjen ja yksityisten ihmisten vastuulle. Apua saa ostamalla, (jos sattuu olemaan varaa), tai hyväntekeväisyytenä tutuilta tai yhdistyksiltä. Se vaan mietityttää, miten käy niiden, joilla ei ole sen paremmin varallisuutta kuin avuliaita tukiverkostoja.

Minulle kyllä kelpaisi ihan vanhanaikainen solidaarisuus ja lähimmäisenrakkaus, enkä panisi pahakseni, vaikka niitä toteutettaisiin käytännössä suuntaamalla verovaroja nimenomaan niille, jotka apua eniten tarvitsevat pitämällä yllä kattavaa sosiaalipalvelujen verkostoa, joka olisi tasapuolisesti niidenkin saatavilla, joilla ei ole sosiaalista pääomaa tai muuta mammonaa, ...mutta minä taidankin olla auttamattomasti kalkkis. Kelkasta pudonnut ylijäämähippi.

Älyäisivät edes kuolla ajoissa..

Tänään kolahti postilaatikkoon KELA:n lehti, jossa päiviteltiin muun muassa sitä, että ihmiset pitävät sairauslomia työkyvyttömyyden takia, joka ei johdu suoranaisesti sairaudesta. Siitä tulee nyt kuulemma loppu. Se, että ihminen on stressaantunut, uupunut tai vaikkapa shokissa läheisensä kuolemantapauksen johdosta, ei kuulemma oikeuta palkalliseen sairauslomaan, eikä sellaisia enää KELA:n tai työnantajan pussista kustanneta.

Toisenlaista näkökulmaa työuupumukseen valotetaan Nelosen uutisten referoimassa tutkimuksessa, jossa todetaan, että työuupumus on työkyvyn säilymisen kannalta todellinen riski. 22 % vakavasti uupuneista päätyi Työterveyslaitoksen toteuttamassa tutkimuksessa neljän vuoden seurannan kuluessa eläkkeelle.

Uupumus ei kuulemma ole sairaus. Masennus on. Sitten vielä ihmetellään, miksi Suomessa niin huima joukko eläköityy nimenomaan masennusdiagnoosi papereissaan.

Minä en ainakaan usko, että suomalaiset olisivat maailman kansojen joukossa erityisen depressiivistä sorttia. Ennemminkin on kyse sosiaalisista konstruktioista, tavasta selittää asioita ja lainsäädännöstä, joka ohjailee sekä potilaiden, lääkäreiden että päätöksiä tekevien viranhaltijoiden käyttäytymistä.

Kun elämä on tarpeeksi kauan ponnistelemista jaksamisen äärirajoilla, kiirettä, painetta ja ahdistusta, murtuu ennen pitkää vahvimmankin terveys. Toki ihmisen tulee huolehtia voimiensa mukaan kunnostaan ja työkyvystään, mutta aivan kaikkea ei voi yksilön vastuulle sälyttää. Vaikka kuinka paasattaisiin ylipainon, viinan, tupakoinnin ja liikkumattomuuden vaaroista, tilanne tuskin paljon paranee, ellei muutoksia toteuteta myös työelämän käytännöissä.

Ihminen ei ole kone. Työelämässä ei joustavuutta, kehittymistä ja venymistä voi yksipuolisesti vaatia vain työntekijöiltä. Työnantajapuolen ihannetyöntekijä saattaa olla sellainen, joka painaa täysillä kierroksilla uransa alusta loppuun saakka ja kuolee sitten siististi sorvin ääreen ennenkuin eläkkeen maksamisen aika alkaa. Toistaiseksi sellaisia ei vain ole riittävästi tarjolla..