Marraskuu kuristaa

Kostea pimeys tunkee liki kuin kylmännihkeä, suomuinen vartalo. Puristaa. On vaikea hengittää. Takana kesä, jota ei tullut. Edessä loputon matka kevääseen... ja mitä sitten?

Kauppareissulla joulutontut kurkkivat marketin hyllyiltä. Ryömikööt minun puolestani takaisin sinne, mistä tulivat. Joulun taika on osaltani mennyttä. Jäljellä vain kalpea, kaupalliseksi kaluttu, saduista riisuttu, surulliseksi kauhtunut juhla.

Kunpa voisi itsekin kulua pois huomaamatta, mutta paljon nopeammassa tahdissa. Ohentua kuin häipyvä usva tai elokuvien aave, hiljalleen haipua ja jättää taakseen tämän kylmänkostean paikan. Päästää irti. Unohtua.

Mielen tila

Telkkarissa päättyi juuri Inhimillisen Tekijän jakso, jossa muun muassa Kristian Meurmann kertoi kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstään. Rohkea teko julkisuudessa työtä tekevältä. Toivottavasti siitä siitä seuraa hänelle pelkkää hyvää, vaikka pahansuopia ihmisiä riittää ja psyykkiset sairaudet leimaavat edelleen.

Vielä hartaammin akka heltyy toivomaan, että julkisuudessa itsensä likoon laittavat eivät asettuisi alttiiksi turhaan, että viimeinkin herättäisiin käytännön toimiin nuorten pahoinvoinnin lievittämiseksi ja sellaisen yhteiskunnan rakentamiseksi, jossa niin moni ei uupuisi kesken matkan.

Kyse on paljosta muustakin kuin mielenterveystyöhön ohjattavista resursseista. Ihminen ei ole kone. Kaltoinkohtelu, välineellistäminen, tehokkuuden, kilpailukyvyn ja rajattoman kasvun vaatimukset murtavat jokaisesta ennen pitkää sen heikoimman kohdan, kun tarpeeksi pitkään kuormitetaan.

Joillakin murtuu mieli, toisilla pettää keho, jotkut suuntaavat vihansa ja pettymyksensä väkivaltana viattomiin. Maailma ei tosiaankaan ole parhaalla mahdollisella tolalla, eikä valmiiksi koskaan tulekaan, mutta muutosta parempaan on mahdollista tavoitella joka päivä, pienin askelin, jokainen oman panoksensa antaen. Niin kauan kuin kullakin päiviä riittää.

Merkitysten maailma

Olen usein elämässä joutunut hämmentyneenä huomaamaan, että hahmotamme olemassaolevan todellisuuden eri tavoin (puhumattakaan niistä moninaisista käsityksistä, joita ihmisillä on siitä aineettomasta todellisuudesta, jonka olemassaoloa emme yhteisesti hyväksytyin perustein pysty todistamaan, mutta jonka olemassaoloa jotkut pitävät jopa vuorenvarmana).

Olen usein kadehtinut ihmisiä, jotka osaavat nauttia käsillä tekemisestä, kauniista esineistä, aistielämyksistä ja läsnäolon kokemuksesta ilman loputonta analysointia, tarkkailua ja sukeltamista pinnan alle.

Minulle yksinkertaisimmiltakin näyttävät ilmiöt ovat kuin venäläinen maatuskanukke: päällimmäisen kerroksen alta löytyy toinen, sen sisältä kolmas ja niin edelleen, kunnes kädessä on umpipuinen pikkunukke. Senkin äärellä muistan jo alle kouluikäisenä mietiskelleeni, mitä mahtaakaan löytyä sen sisältä. Onko se puuta vai jotain muuta? Kuka sen on valmistanut ja miten? Mistä se on ostettu ja kuka sen mahtoi serkkuni kotiin tuoda. Mitä se mahtaa näille ihmisille merkitä?

Asioiden syyt, taustat ja merkitykset kiinnostavat minua kovin. Aina niitä ei voi tietää. Yksittäisten ihmisten motiiveja ja henkilökohtaisia merkitysrakenteita ei ole useimmiten edes kohteliasta ryhtyä arvailemaan. Ihmismielen analysoiminen muistuttaa mielestäni pahimmillaan persoonan raiskausta, eräänlaista tunkeutumista ja pyrkimystä selittää toinen tyhjiin.

Viimeisimmässä opiskelualassani psykologiassa on mielestäni pahimmillaan aineksia siitä. Siksi en koskaan psykoterapeutiksi halunnutkaan vaan tyydyin erikoistumaan psykologian opettajaksi. Läheisempi tapa tarkastella maailmaa minulle on yhteiskuntatieteet, mm. sosiologia, filosofia ja yhteiskuntapolitiikka, jota ensimmäisenä pääaineenani opiskelin.

Joulu lähestyy. On taas aika suunnitella läheisille sopivia lahjoja ja ehkä vaivautua väkertämään vähän omatekoisia kortteja. Näin vanhemmiten olen sellaiseenkin puuhaan uskaltautunut, kun olen vihdoin päässyt yli siitä uskomuksesta, että mihinkään sellaiseen ei kannata ryhtyä, jossa ei ole edes kohtalaisen hyvä.

Minä en ole ikinä ollut mikään näpertelijätyyppi. Omatekoisissa joulutervehdyksissä kiehtoo kuitenkin ajatus siitä, että tekemällä itse voin ikäänkuin sitoa hiukan rakkautta ja lämpöä siihen kyhäelmääni ja toivoa, että teon hyväntahtoinen tarkoitus olisi vastaanottajallekin tärkeämpää kuin lopputuloksen hmm..puutteellisuus.

Huono huulipäivä

Nyt seuraa tyypillistä akkamaista krätinää ihan täyslaidallinen. Tunnen, miten tyytymättömyys suorastaan möyrii sisuskaluissani ja pyrkii marmatuksena pihalle turvonneen alahuuleni yli.

Aamu alkoi huonosti. Sataa ja särkee ihan järjettömästi. Mies oli taas tavallisen flegmaattinen, huolimaton ja huonomuistinen itsensä. Ei viitsinyt vastata varhain soivaan puhelimeen, joka kuitenkin herätti pitkään piristessään koko talon. Ei viitsinyt syödä kunnolla (ja tulee sitten nälästä kiukkuiseksi jo ennen puolta päivää).

Töihin lähtiessä ulkoa piti palata vielä kolme kertaa takaisin hakemaan unohtuneita avaimia, kännykkää ja kukkaroa. Mikä ihmeen vaikeus niitä on muistaa, kun ne kerran joka ikinen aamu kuuluu lähtiessä ottaa mukaan?! Ja sitten, jos akka niistä huomauttaa, se on nalkuttamista ja mäkättämistä, joka maksetaan takaisinpäin passiivisaggressiivisella jarruttelulla ja otsanrypistelyllä (ei sentään sen pahemmalla :-)

Joka oven avauksella meikäläsen piti rullata samperin kipeä ruotonsa kyykkyasentoon estelemään ulko-ovesta karkuun pyrkivää koiralaumaa. Ensimmäisellä kerralla pienin puraisi vahingossa huuleen. Kolmannella isompi hyppäsi täydellä voimalla kallonsa leukaani ja sai vinon kulmahampaani lävistämään alahuulen - tismalleen siitä samasta kohdasta, jonka pienempi oli juuri puraisulla punaiseksi pehmittänyt.

Veri suusta tirskuen ja hampaita kiukusta kiristellen menin sitten lajittelemaan pyykkejä ja kuinka ollakaan, se sama miehenretale oli taas kerran tunkenut uimahallista tultuaan kosteat vaatteensa kaikki yhtenä myttynä sukille ja alusvaatteille tarkoitettuun likapyykkipussiin. Siellä ne jälleen terhakkaasti kasvattivat hometta. Voi auta armias!!

En todellakaan usko, että tällaisessa on kyse mistään sukupuolten välisestä geneettisestä tai kulttuurievoluution tuottamasta eroavaisuudesta. En minäkään mikään siisti, enkä maailman terävämuistisin henkilö ole. Sellaiset asiat, jotka ovat itselle etäisiä taitavat vaan helposti tuntua meistä ihmisistä toisarvoisilta. Puhe kulkemisesta jonkin aikaa "toisen mokkasiineissa" ei liene ihan hölynpölyä.

Ehkä tuollaiset pienet, arkiset asiat alkaisivat tämän talon miehestäkin tuntua tärkeämmiltä, jos hän edes päivän verran saisi kokeilla, miten hemmetin kivuliasta ja ponnistuksia vaativaa minulle on kaikki se, mikä monilta muilta sujuu kuin itsestään. Muistuttamalla häntä asioista en suinkaan pyri hallitsemaan tai halventamaan häntä. Useimmiten yritän vain säästää meiltä molemmilta vaivaa, jotta saisin käytettyä vähäiset voimani johonkin hyödyllisempään kuin tyhjänpäiväiseen huomautteluun ja askareisiin, jotka muista voivat tuntua vähäpätöisiltä, mutta vaativat tämmöiseltä raihnaiselta akalta tosi vääntöä.

Uh. Mun huuli on paisunu ja potuttaa... :-(

Minkä sortin (femi)nisti?

Viime aikoina olen kuullut ärsyttävän paljon lauseita, jotka alkavat: "Emmä mikään feministi/kommunisti/uskovainen/________ oo, mutta..." Ihmisille tuntuu nykyään olevan vaikeata myöntää kannattavansa jotain aatetta tai kuuuluvansa johonkin kategoriaan. Vai olisikohan positiivisemmin ajateltuna kyse siitä, että useimmat ideologiat ja kategoriat alkavat olla nykypäivän ihmisille liian ahtaita?

Rakennamme persoonaamme ja elämäntyyliämme niin monenlaisista aineksista. Kaikkia palasia emme toki voi itse valita, mutta paljon enemmän vaihtoehtoja on kuin vuosikymmeniä sitten. On vaikeata enää arvata pelkän sukupuolen, tuloluokan tai edes puoluekannan perusteella toisen harrastuksia, arvoja ja mieltymyksiä. Stereotyyppejä (onneksi) on olemassa yhä vähemmän.

Voihan olla, että esimerkiksi puolueen ohjelma tai kirkon oppi ei kaikilta osin vastaa omia käsityksiä ja siksi jäsenkirjaa ei tee mieli hankkia, mutta on tässä nykyihmisen sitoutumisen pelossa mielestäni kyse muustakin.

Ensinnäkin tietoa ja toisiinsa vaikuttavia asiayhteyksiä alkaa olla niin paljon, että kokonaisuuksien hahmottaminen vaatii yksilöltä yhä enemmän vaivannäköä ja ymmärrystä. Kaikki myös muuttuu nykyään pelottavan nopeasti. Juuri, kun kuvittelet oivaltaneesi palikoiden nykyisen järjestyksen, ne nytkähtävätkin uuteen asentoon ja siinä taas mietit, tuliko sittenkään valittua oikea koulutusala, mielipide, ammatti, asuinpaikka ja elämänkumppani. Liikkuvia osia on niin paljon, että juuri mihinkään ei voi luottaa.

Sitoutuminen johonkin aatteseen, ryhmään tai ihmiseen vaatii myös vastuunottoa ja kykyä tehdä kompromisseja. Tänä yksilönä pärjäämistä korostavana aikana ne eivät ole ominaisuuksia, joita enemmistö lapsilleen päällimmäisinä painottaa. Enemmän arvoa on itseriittoisuudella, stressinsietokyvyllä ja aggressiivisuudella.

Itse en kaihda värin tunnustamista ja leimautumista jonkin aatteen kannattajaksi - silläkin uhalla, että se karkottaa pois merkittävän joukon keskustelukumppaneita. Usein nimittäin keskustelu ei olisi muutenkaan kovin hedelmällistä ihmisen kanssa, joka ei käsitä, että esimerkiksi "feminismi" on hyvin laaja ja monimuotoinen ajattelusuuntaus, jonka sisälle mahtuu kaikkea mahdollista jyräävästä telaketjufeminismistä maailmoja syleilevään tasa-arvoajatteluun.

Minä pidän itseäni feministinä, koska olen koko tiedostavan olemassaoloni ajan toiminut aktiivisesti sukupuolten tasa-arvon edistämiseksi. Minulle tasa-arvo ei kuitenkaan tarkoita miesten tai eri tavalla ajattelevien naisten arvon ja ihmisoikeuksien loukkaamista.

Miehistä täytyy pitää ihan yhtä hyvää huolta kuin naisista, lapsista ja eläimistäkin (henkilökohtaiset sympatiani kun kallistuvat joka tapauksessa eniten eläinten puolelle). Itse asiassa tasa-arvoa edistää parhaiten juuri kaikkien elollisten yhteisen hyvän edistäminen.

Siitä yhteisestä hyvästä meillä vaan on niin tavattoman erilaisia käsityksiä, että avoimuutta, keskustelua ja värin tunnustamista tarvitaan, jotta tiedettäisiin, mistä tässä oikeastaan neuvotellaan. Siksi mielestäni minun on parasta avata keskustelu lyömällä heti kortit pöytään ja paljastamalla olevani milloin minkäkinlainen ----nisti. Sittenpähän saadaan ainakin homma käyntiin, eikä toimita kuin nykypäivän poliitikot, jotka piilottavat mieluiten todelliset aikeensa näennäisen konsensuksen alle ja seuraukset tulevat lopulta kansalle karmeana yllätyksenä.

Isänpäivä

Isänpäivä. Kokoonnuttiin, kuten joka vuosi, vanhempieni luo isää onnittelemaan. Vielä äiti jaksoi valmistaa kaikille aterian, vaikka onkin jo huonossa kunnossa. Ruuanlaitto on aina ollut hänelle mieluinen tapa pitää meistä huolta ja osoittaa rakkauttaan.

Nuorena usein toivoin, että vanhemmat eroaisivat. Oli niin raskasta ja raastavaa kuunnella ainaisia riitoja, isän uhkailevaa, alistavaa, halventavaa puhetta äidille ja pelätä hänen järjettömiä raivonpurkauksiaan..

Meille lapsille isä aina koetti olla hyvä ja useimmiten siinä onnistuikin. Loukatessaan äitiä hän kuitenkin tahtomattaankin loukkasi myös meitä lapsia. Niistä turvattomista ajoista jäi kai jokin parantumaton vamma meidän molempien tyttärien sieluun.

Viha ja katkeruus suli minun sisältäni säälin kautta anteeksiantavaksi rakkaudeksi isää kohtaan jo kauan sitten, mutta miehiin en erityisemmin luota. Pidän jotenkin vaistomaisesti heitä heikompana sukupuolena ja lupasin itselleni kauan sitten, että koskaan en anna kohdella itseäni, enkä ketään lähelläni, kuten isä kohteli äitiä. Sen lupauksen pitämiseksi olen joutunut useasti elämässä taistelemaan.

Oma mieheni on erilainen aivan kaikessa. Hänen avullaan olen oppinut, että parisuhde voi olla levon ja turvallisuuden, eikä ainaisen suorittamisen paikka. Toistaiseksi meillä on hyvä yhdessä..On ollut jo yli 20 vuotta.

Monien vaikeiden vaiheiden jälkeen myös isä ja äiti ovat edelleen yhdessä. Molemmat ovat rakkaita. Olen heistä kiitollinen. He tekivät, ja tekevät edelleen, lastensa puolesta parhaansa. Kunpa osaisin antaa edes jotain hyvää takaisinpäin.

Lapsia opiskeluaikana?!

Mies viikonlopputöissä. Hirveä aamukaaos. Sataa. Koiranpennut täytyy silti ulkoiluttaa. Joka paikkaa särkee. Oksettaa ja huimaa. Portaat ovat liukkaat. Toivottavasti en taas putoa. Kissoille ruokaa. Pissupapereiden siivous lattialta. Sillä aikaa toinen pentu kakkaa lattialle uudestaan. Vanha koira paheksuu äänekkäästi. Pelasta kissanpoika koiranpentujen leikeistä. Vihdoinkin aamukahvia ja tietokoneen ääreen. Huh.

Sopivasti silmiin osuu keskustelu SATA-komitean älynväläyksestä: Opiskelijoiden pitäisi ruveta tehtailemaan jälkikasvua jo opiskeluaikana, jotta saataisiin äidit suoraan opintojen päätyttyä työmarkkinoille ja vanhempainvapaista työnantajille koituvat kulut minimoitua. Justiinsa juu.

Tee siinä tosiaan lapsia, kun rahat on niin tiukalla, että hyvä, kun ruokaan riittää. Harvalla siinä iässä on vielä kovin väljät asuinolot, varaa lapsen mukanaan tuomiin kustannuksiin ja ennen kaikkea kypsyyttä pienen ihmisenalun vanhemmuuteen. Parisuhdekin saattaa olla vielä epävarmalla pohjalla. Tenttipaineet painavat päälle. Opiskeluissa on monille ihan riittävästi voimainkoetusta ilman vauvan kanssa valvottuja öitä ja lapsiperheen arkihässäkkään kuluvaa energiaa. Rajat ne on nuorenkin ihmisen voimavaroilla.

Luku sinänsä on sitten nämä yksilöiltä joustavuutta ja käyttömukavuutta vaativan hallinnon toimet. Missä viipyvät lapsiperheiden hyvinvointia tukevat toimet? Ei voi kauhalla kansalaisilta vaatia, jos ei ole kuin lusikalla annettu...

Tästä ja muista kyseisen komitean ehdotuksista voisin paasata loputtomiin, mutta eiköhän tämä näin aamupäivän avaukseksi riitä. Vaikka itselläni ei ole lapsia, enkä ole milloinkaan sellaisia halunnutkaan, olen aina arvostanut ja ihaillut niitä, jotka jaksavat perheestään hyvin huolta pitää.

Nykyajan hektisesssä kilpailuyhteiskunnassa nuoret ihmiset ovat jo tarpeeksi suurten vaatimusten puristuksessa. Niitä ei poliittisten päättäjien pitäisi enää kohtuuttomalla patistelullaan lisätä.