Erkki Leminen

Vuonna -86, vastavihittynä rouvana, työskentelin kristillisellä järjestöllä nimeltään Kansan Raamattuseura. Pääasiassa kiersin kouluja ja seurakuntia Suomessa, mutta pari reissua tuli tehtyä ulkomaillekin.

Erkki Leminen oli tuohon aikaan jo suhteellisen iäkäs ja kunnioitettu saarnamies. Olin lukenut hänen kirjojaan ja pidin erityisesti hänen runoistaan, joista yhden aforismintapaisen valitsin tämän päivän ajatukseksi. Ilmeisesti häneltä oli työpariksi kaavailtu muusikko sairastunut, koska minut lähetettiin lyhyellä varoitusajalla hänen mukaansa Ruotsiin, vaikka esiinnyin yleensä hieman nuoremmalle kuulijakunnalle.

Ujona ja hiukkasen huolestuneena kiipesin autoon arvovaltaisen näköisen, harmaapäisen herran viereen ja niin alkoi elämäni ikimuistoisin ruotsinreissu. Jännitys karisi jo alkumatkalla ja ikäerosta huolimatta juttelimme kuin vanhat tuttavat. Ei tarvinnut pelätä, vaikutanko tarpeeksi hurskaalta, vakuuttavalta tai pätevältä. Hänen seurassaan oli hauskaa ja turvallista olla.

Jo satamassa, laivaanpääsyä odotellessa, hän kertoi pitävänsä kovasti tanssimisesta ja harmitteli sitä, että se oli vielä silloinkin monien kristittyjen mielestä paheksuttavaa ja synnillistä. Laivalla hän tarjosi minulle lasillisen viiniä, muttei sentään saanut houkuteltua tanssilattialle (siitä yksinkertaisesta syystä, etten minä mitään paritansseja osaa).

Ruotsin puolella meillä oli pitkä ajomatka ja melkein kokonainen viikko aikaa jutella. Kuuntelin hänen puheitaan ihailusta mykkänä ja ihmettelin hänen ainutlaatuista lahjaansa aistia herkästi kuulijakunnan tunnelmat, irtautua tarvittaessa ennakkosuunnitelmista ja puhua aina täyttä asiaa, ilman ulkoa opeteltuja fraaseja ja korulauseita.

Kun hän erotessa kurottautui halatakseen, minä ujosti vetäydyi kauemmas ja sanoin: "Me nähdään vielä". Niinhän minä silloin luulin. Nykyisellä elämänviisaudellani halaisin jo lujasti ja lämpimästi, koska ymmärrän, ettei toista tilaisuutta ehkä koskaan tule. Loppujen lopuksihan täällä kuitenkin ollaan vain ohikulkumatkalla...

Muuttolaatikkoelämää

Sen jälkeen kun perheeni muutti pois ensimmäisestä lapsuudenkodistani ollessani yhdeksänvuotias, en ole ollut kotonani missään. Lukion loppuun mennessä olin, käynyt jo seitsemää eri koulua. Sen jälkeen pätkätöitä, muuttoja, keikkatöitä ja ammatinvaihtoja, kunnes 15 vuotta sitten ostimme puolison kanssa tämän oman, pienen maatilan, jonka kuvittelin jäävän loppuelämän kodikseni. Aiemmissa asunnoissa oli aina vielä muutama muuttolaatikko purkamatta, kun jo muutimme seuraavaan. Nyt ovat kaikki tavarat ehtineet löytää paikkansa.

En minä koskaan ole mikään vaeltajasielu ollut. Päinvastoin. Nautin oman kodin rauhasta, yksinolosta, vakaudesta ja näennäisestä tapahtumattomuudesta. Luulen, että jatkuvat muutokset, energiaa syövä sopeutuminen ja epävarmuus osaltaan mursivat terveytenikin. Ulospäin näytti siltä, että olin missä tahansa kuin kala vedessä ja muutin väriä kuin kameleontti. Se oli kuitenkin vain pintaa ja kulutti valtavasti psyykkistä energiaa. Jossain vaiheessa en vaan enää jaksanut.

Nyt näyttää siltä, että muutto on taas edessä. Irrottautuminen tästä ainoasta paikasta, jonka multaan olen ehtinyt kasvattaa juuret ja jonka sosiaalisiin verkostoihin olen edes väljästi nivoutunut, tuntuu raskaalta.

Koskaan enää minulla tuskin on mahdollisuutta palata työelämään ja tutustua sitä kautta uudella paikkakunnalla ihmisiin. En jaksa harrastaa, enkä olla sosiaalinen. Hassua, että pelkään sellaisen menettämistä, mitä en ole tähän mennessä ymmärtänyt tarpeeksi arvostaa. Tutut paikat, tutut ihmiset vuosikymmenten takaa, turvallisuuden ja yhteenkuuluvuuden tunne, joka syntyy pelkästään siitä, että kaupungilla vastaan tulee entisiä koulukavereita, työkavereita, asiakkaita, oppilaita ja, että on ihmisiä, joiden kanssa voin kassajonossa vaihtaa muutaman sanan. Se kaikki jää nyt todennäköisesti loppuiäksi taa.

Ehkä minun osani ei ole kuulua mihinkään. Ehkä tämä meikäläisen matkanteko on alusta loppuun tällaista muuttolaatikkoelämää.

Itkettää

Voi samperi, että inhoan itkemistä. Siitä tulee päänsärky. Naama turpoaa. Nenä punoittaa ja pahimmassa tapauksessa sydänkin alkaa temppuilla. Eikä se minun oloani edes helpota. Päinvastoin. Ahdistaa entistä enemmän ja epätoivo saa yhä vääristyneemmät mittasuhteet. Aivan kuin surun ilmoille päästäminen kyynelehtimällä antaisi sille ylivallan, laskisi tulvan valloilleen.

Ei tytöt tee noin

Hukkajukka rohkaisee blogissaan miehiä vapautumaan stereotyyppisistä rooleista. Kannatan ajatusta lämpimästi, enkä suinkaan pelkästään miesten, vaan kaikkien sukupuolten osalta.

Työssäni nuorisonohjaajana ja opettajana näin paljon aivan turhaa tuskaa, hämmennystä ja ahdistusta, jota koitui siitä, että nuorten vanhemmilta sukupolvilta kopioimat sukupuoliroolit eivät toimineetkaan muuttuneessa ajassa. Myös luottamuksellisen parisuhteen muodostaminen tuntui olevan vaikeaa, kun pelkästä kumppanin biologisesta sukupuolesta ei enää voinutkaan päätellä, millaista yhteinen elämä tulisi käytännössä olemaan (eikö tuo nainen osaakaan laittaa ruokaa?! kaikki naisethan tahtovat lapsia! Jokainen maskuliinihan on kiinnostunut teknologiasta, urheilusta ja seksistä. Mustasukkaisuus parisuhteessa kertoo suuresta rakkaudesta jne.)

Itse ajelisin nyt todennäköisesti luxusautolla ja asustelisin hulppeassa kartanossa, jos taivaalta olisi tipahtanut käteeni seteliraha aina, kun joku antoi minulle palautetta siitä, etten käyttäydy sukupuoleni mukaisesti. Vieläkin voin kuulla pääni sisälle lähtemättömästi tallentuneen äitini äänen sanovan: "Ei tytöt tee noin". Viimeisin poikaystäväni ennen nykyistä puolisoa totesi läksiäissanoikseen: "Sä et oo mikään nainenkaan". Huvittuneena ja kiinnostuneena olen joskus mietiskellyt, mikä minä sitten hänen mielestään mahdoin olla. Tuskinpa mies sentään, sillä sehän olisi tarkoittanut ilmeistä arvon kohotusta.

Mikä ihme siinä on, että joidenkin mielestä kaikki pitää olla niin selkeää, sovinnaista ja ennustettavaa. Minusta mielenkiintoisinta ihmisessä on hänen ainutlaatuinen persoonallisuutensa. Sukupuoli ja seksuaalisuus on vain osa sitä.

Eikö meillä elämässä ole riittävästi vaivaa, paineita, ahdistusta ja riittämättömyyden tunnetta? Pitääkö sitä kuormaa vielä kasvattaa turhanaikaisilla vaatimuksilla ja kaavamaisilla, tasapäistävillä odotuksilla.

Villisti mätkivä kissa

Siitä lähtien, kun Muskakisu pyhäinpäivän tienoilla tuli meille tappotuomiota pakoon ja odottelemaan oman kodin löytymistä, se on viettänyt enemmän aikaa sylissäni kuin kaikki muut kissamme yhteensä. Se on edelleen ikäisekseen pieni, mutta älykäs, terhakka ja äärimmäisen kiintynyt juuri minuun.

Tähän mennessä se on aina totellut pelkkää kehoitusta, kun se on pitänyt saada pois jostain pahanteosta (mikä on kaikkien muidenkin kissoihin perehtyneiden mielestä varmasti sangen harvinaista). Nyt se on kuitenkin kehittänyt tavan, josta se ei ilmeisesti aio ilman perusteellisia neuvotteluja luopua.

Viime viikkoina olen kipujen vuoksi saanut toisinaan unen päästä kiinni vasta pikkutunneilla. Niinpä olen sitten heräillytkin vasta puolen päivän maissa ja se on kisulapsen mielestä liian myöhään. Jo neljänä aamuna se on herätellyt minua ensin lempeämmin konstein, mutta kun ne eivät ole auttaneet, se on ottanut vauhtia ja heittäytynyt mahalleen suoraan naamalleni. Kynnet ovat olleet huolellisesti piilossa, eikä niin pieni ja pehmoinen otus kovin pahalta nenän päällä tunnu. Kyllä se silti säikäyttää ja eniten minua huolestuttaa, aikooko se jatkaa sitä vielä sittenkin, kun se on kasvanut komeaksi, viisikiloiseksi mössykäksi.

Näissä aatoksissa löysin tämmöisen uutislinkin ja tottahan se hymyillytti.

Hyvä kuolema - hieno dokumentti

Eilen tuli kolmoselta dokumentti, jossa kerrottiin niin sanotusta avustetusta itsemurhasta ja Sveitsissä toimivasta Dignitas-yhdistyksestä, joka auttaa parantumattomasti sairaita kuolemaan. Edellisen dokkarin samasta aiheesta taisin nähdä puolisentoista vuotta sitten ja jo silloin jäin pitkäksi aikaa miettimään asiaa.

Vakaumuksellisena kristittynä pidän elämää lahjana, joka on arvokas henkilökohtaisesta kokemuksestamme riippumatta. Kysymys avustetusta itsemurhasta, eutanasiasta tai armokuolemasta, miten kukin vapaaehtoista, avustettua kuolemaa haluaakin nimittää, ei silti ole yksiselitteinen.

Eilisiltaisessa dokumentissa minuun kolahti erityisesti se, kun kuoleman valinnut ALS-potilas perusteli päätöstään sillä, että hänen elämänsä loppuisi joka tapauksessa. Itse asiassa se olisi loppunut tuskallisesti jo aiemmin ilman monenlaisia lääketieteellisiä apuvälineitä ja toimenpiteitä.

Ne, jotka vastustavat eutanasiaa sillä perusteella, että siinä ihminen ottaa Jumalalle kuuluvan vallan päättäessään elämästä ja kuolemasta, eivät useinkaan tule ajatelleeksi, että myös pienten keskosten hoitaminen, leikkausten tekeminen ja sairaiden lääkitseminen on puuttumista Luojan luomaan luonnolliseen järjestykseen. Tietyssä mielessä lääkärit ja poliitikot joutuvat tekemään päätöksiä elämästä ja kuolemasta potilaiden puolesta lähes päivittäin. Se, kustannetaanko meille kalliita hoitoja verovaroin tai pääseekö potilas ajoissa leikkaukseen voi jo sinänsä ratkaista jonkun kuoleman ajankohdan.

Itselläni on käytössä useita lääkkeitä, joita ilman saattaisin elää vielä vuosia, mutta oloni muuttuisi niin tuskalliseksi, että todennäköisesti en kestäisi sitä. Kipujen lisäksi myös masennus saa ajoittain kaipaamaan kuolemaa.

Ellei eutanasian laillistamiseen liittyisi niin suuria väärinkäytöksen riskejä luulen, että olisin valmis barrikaadeille sen puolesta. Se Jumala, jonka minä kuvittelen tuntevani, ei nauti ihmisten kärsimyksestä. Uskon, että Hän haluaa antaa meille voimaa kestää kipumme, mutta mahdottomia Hänkään ei meiltä vaadi.

Dokumentissa kosketti se, miten paljon rohkeutta, rakkautta ja voimaa vaaditaan niiltä, jotka rakkaitaan tai peräti tuntemattomia, mahdollisimman turvallisesti viimeiselle matkalle saattelevat. Katsoessa tuntui siltä, että vaikeampaa se oli heille kuin lähtijälle itselleen.

Onkohan elämä helpompaa niille, jotka näkevät maailman mustavalkoisena?

Maaseudun tulevaisuus on kusinen

Tänä aamuna, kun kumarruin siivoamaan koiranpentujen pisupapereita lattialta , silmiin osui naapurista saatu Maaseudun tulevaisuus, joka oli hmm.. sangen kusinen. Saman tien tuli mieleen, että sitä se taitaa Suomessa olla toisellakin tasolla.

Kun 15 vuotta sitten muutimme tälle kylälle, täällä asui vielä ihmisiä, jotka elättivät itseään maanviljelyllä ja karjankasvatuksella. Nyt on viimeisetkin eläimet viety Atrialle ja pellot myyty suurtilallisille. Vanhoja taloja ovat ostaneet kauempana töissä käyvät nuoret lapsiperheet, kun entiset asukkaat ovat muuttaneet kaupunkeihin.

Yliopistossa erään yhteiskuntapolitiikan opettajan kanssa väänsimme kättä useimmiten eläinten oikeuksista, mutta päästipä hän kerran suustaan sellaistakin, että on se niin väärin, kun yhtä elinkeinoa tuetaan enemmän kuin toisten alojen yrittäjiä... Niinpä.

Minä parhaani mukaan yritin muistutella, että kyllä se syöminen on kuule edelleen meidän kaikkien ihmisten yhteinen elinkeino, eikä ruoka toistaiseksi itsestään jääkaapissa tai kaupan pakastealtaissa kasva. Jotenkin se pitää tuottaa, eikä sen kasvattaminen tottavieköön näissä taloudellisissa ja ilmastollisissa oloissa ihan helppoa ole.

Tuota Venäjän tämänhetkistä kaasuvenkoilua seuraillessa olen taas entistä hartaammin mietiskellyt, että kyllä minä ainakin olen valmis korkeammilla hinnoilla tukemaan kotimaisen ruuantuotannon säilymistä. Ei siitä ole minkäänlaista varmuutta, että luonnonkatastrofien, poliittisten kriisien tai muiden ongelmien ilmaantuessa ihmiset tuolta Etelä-Euroopasta ovat valmiita tai edes kykenevät meille sapuskaa toimittamaan.

Jos nyt tehokkuuden nimissä ajetaan kodeistaan pienviljelijät ja jätetään vain muutamat suurtilalliset ruokkimaan meitä, kadotetaan ensinnäkin jo parissa sukupolvessa paljon arvokasta tietotaitoa. Maanviljelijän ja karjankasvattajan työ ei ole helppoa. Ympärivuorokautiseen työntekoon olemattomalla palkalla harva enää uudelleen sitoutuu sen jälkeen, kun on toimisto- tai tehdastöihin tottunut.

No, tähän aiheeseen liittyy niin paljon, ettei sitä kannata yhdessä postauksessa ruveta edes perusteellisesti pöyhimään. Toteanpahan vaan, että kaupunkilaistaustastani huolimatta haluaisin asua täällä elämäni loppuun. Saa nähdä onko se mahdollista, vai kuolevatko pienet maalaispaikkakunnat kokonaan ennen minua.