Kisuterapiaa

Fysioterapiaa, taideterapiaa, musiikkiterapiaa, kirjallisuusterapiaa, keskusteluterapiaa, elokuvaterapiaa, puutarhaterapiaa, toimintaterapiaa, logoterapiaa, puheterapiaa, parisuhdeterapiaa, aromaterapiaa ja ties minkämoista psykoterapiaa...

Taidamme elää terapioitten kulta-aikaa. Vaihtoehtoja on tarjolla, jos jonkinlaisia, mikäli kukkaro kestää. Terapiaksi saa myös ilmeisesti nimittää mitä tahansa hoitomuotoa, vaikka psykoterapiamuodoista vain TEO:n hyväksymistä saa sairausvakuutuskorvausta.

Minua on onnistanut. Olen saanut tarvitsemaani tukea ja voin käydä kerran kuussa keskustelemassa psykoterapeutin kanssa, johon luotan ja jota arvostan. Yhtä hyvin ei ole asiat kaikilla masennuspotilailla. KELA säästää ja liian monet jäävät hoidotta.

Hieman absurdilta kuitenkin tuntuu se, että jokaiseen vaivaan nykyään tarvitaan ja tarjotaan ammattiapua. Miten mahtoivatkaan pärjätä ne sukupolvet, jotka elivät ennenkuin terapiat ja elämänhallintaoppaat keksittiin? Ettei vain olisi paljon puhuttu uusavuttomuus rapauttanut myös kykyämme pitää huolta omasta mielenterveydestämme ja lähisuhteistamme.

No, aika avutonhan minäkin olen, vaikken enää niin kovin uusi. Järjenrippeistäni ja mieleni tasapainosta yritän kuitenkin huolehtia parhaani mukaan itse. Siinä tällä akalla toimii parhaiten kolme koota, eli kisuterapia, kirjoittaminen ja kasvit. Kasvien kimppuun pääsyä pitää odotella keväämmälle, mutta onneksi kirjoittaminen ja kissat ovat aina sopivasti ulottuvilla. Tällä hetkellä sylissä surisee tuommoinen mustavalkoinen. Sen nimi on Villiminttu.

Uskokoon ken tahtoo

Joulun jälkeen on ollut tukkoinen ja ylensyönyt olo. Masennukseni vaikuttaa näläntunteeseen siten, että kun olo on tarpeeksi huono, mikään ei maistu. Itse diagnostisoimassani keskivaikeassa vaiheessa sen sijaan syöpöttää ylenmäärin. Joulun alla oli sellainen aika.

Laihdutustuotteiden lisäksi ravintolisien myyjät markkinoivat nyt innokkaasti erilaisia puhdistuskuureja. Niistä osui kohdalle tänään tämmöinen juttu. Siis, että ihan normaali kasvisruoka ajaisi saman asian kuin kalliit, keinotekoiset valmisteet. Siinäpä kiusallinen väite luontaisvalmistekauppiaiden kannalta.

Tuntuu, että nykyään ihmiset suorastaan hinkuvat hukata rahansa toinen toistaan huikeampiin katteettomiin lupauksiin. Mitä kalliimpi valmiste, sitä tehokkaammalta se tuntuu jo ensi käyttökerrasta lähtien. Mitäs siitä, jos vähän näppyjä pukkaa ja vatsa menee sekaisin. Se on vaan osa elimistön luonnollista puhdistumisprosessia.

Plasebolla on uskomaton voima, eikä sitä pidä väheksyä. Itse olen aikoinani yrittänyt hoitaa itseäni niin luonnon yrteillä kuin koululääketieteen keinoinkin. Jostain olen joskus kuvitellut saavani apuakin. Melkein vuosi tuli kerran oltua äärimmäisen rajoitetulla dieetillä hiivan karkoittamiseksi elimistöstä. Joskus 90-luvullahan se (ns. hiivasyndrooma) oli kiistelty muotisairaus, jota koululääketiede ei koskaan tunnustanut, mutta vaihtoehtolääketiede piti syynä vaikka minkämoisille oireille.

Terveys on kallisarvoinen asia. Valitettavasti sitä ei vaan aina voi rahalla ostaa. Nykyään en itse enää ihmepillereitä napsi. Niin kauan kuin tuotteiden turvallisuus on kunnolla tutkittu ja kauppaa valvotaan, en silti näe mitään kovin pahaa siinä, että ihmiset tavoittelevat terveyttä ja hyvinvointia myös vaihtoehtolääketieteen ja luontaisvalmisteiden avulla.

Läheskään kaikkia salaisuuksia ihmiskehon toiminnasta ei nimittäin ole vielä selvitetty. Kasvien ja luontaishoitojen vaikutuksista puhumattakaan. Minua ne eivät enää houkuttele, mutta ihmiset tarvitsevat toivoa. Jos niistä jollekin hyvää oloa irtoaa ja kukkaro kestää, niin ei muuta kuin detox-kuurille ja vitamiineja popsimaan.

Vale, emävale, journalismi?

Matematiikka ei ole koskaan kuulunut vahvuuksiini. Yliopistossakin selvisin tilastotieteen tenteistä vain rimaa hipoen. Silti (vai nimenomaan sen vuoksi?) ymmärrän, etteivät numerot kerro koko totuutta. Oleellisempia ovat ne merkitykset ja tulkinnat, joita niille annetaan.

Viime päivinä on taas kovasti uutisoitu, kuinka kirkosta eroaminen on huimasti lisääntynyt. Toimittajasta riippuen eroajia on paljon, valtavasti, huolestuttavassa määrin tai peräti ilahduttavan suuri joukko. Harvat ovat muistaneet mainita, että edelleen 80 % yli viidestä miljooonasta suomalaisesta kuuluu kirkkoon ja siitä se neljäkymmentäkahdeksantuhattajotain (en nyt jaksa tarkistaa oikeata lukua) ei ehkä lopultakaan ole mullistavan suuri määrä. Valitettavan suuri joukko taitaa ottaa asiat sellaisina kuin ne esitetään. Ei ole aikaa, kiinnostusta tai välineitä tutkia asioita perusteellisemmin.

Erityisesti ennen vaaleja on huomattu, kuinka suuri vaikutus julkaistavilla galluptuloksilla onkaan ihmisten mielipiteisiin. Jotkut tahtovat olla aina kehityksen kärjessä. Toisille on tärkeää olla voittajan puolella. Yksillä on tarve olla aina samaa mieltä kuin enemmistö ja sitten on vielä näitä meikäläisiä, joilla tuppaa olemaan taipumus asettua aina vastahankaan, siis useimmin häviäjien puolelle.

Vanhassa vitsissä väitetään, että ensin tulee vale, sitten emävale, sitten tilasto. Nykyään voisi mielestäni usein vaihtaa tuon viimeisen paikalle median ja journalismin. En tiedä onko tämä vain vanhan akan nostalgian sävyttämää horinaa, mutta tuntuu, että sekä aatteet että moraali ovat kaupallistumisen myötä liuenneet epäselväksi mössöksi. Asioita ei tarvitse enää kunnolla perustella, eikä taustoja selvittää. Jutuista on tullut yhä useammissa julkaisuissa lyhyitä ja iskeviä. Ei kai kukaan jaksaisi pitkiä, syväluotaavia analyysejä lukeakaan. Vai tuleeko minulle vain vääränlaisia lehtiä?

Aika matkaa

Eilen ajettiin pitkä matka halki lumisen Etelä-Pohjanmaan, aukeilta lakeuksilta metsäisemmälle Järviseudulle. Ohi vilahtivat maisemat kuin aikamatkalla menneeseen: Entisiä asuinpaikkoja, työpaikkoja, paikkakuntia, joilla käytiin esiintymässä. Tuolla asui ennen joku ystävä. Tuossa oli kahvila, josta sai niitä hyviä munkkeja.

Aurinko paistoi ja puut olivat koristautuneet hopeanvalkeaan lumiharsoon. Koiranpennut takapenkillä nukkutuhistivat koko matkan ja vasta juuri ennen perille tuloa pienempi kysyi, eikö jo kohta päästä ulos leikkimään. Perillä, kirpakassa pakkasessa jäälyhdyt ja jouluvalot loistivat pimenevään iltaan. Sisällä talossa kakluunit hohkasivat kodikasta lämpöä ja isäntäväki oli nähnyt vieraiden viihtymiseksi vaivaa.

Kotiin palattua kurkkukipu yltyi ja kuume nousi taas. Kissat olivat pitäneet kunnon kotibileet ja siivo oli sen mukainen. Silti oli hyvä, että tuli lähdettyä. Usein en enää minnekään jaksa. Miten puolessavälissä viidettä kymmentään voikin olla näin vanha ja väsynyt. Tuntuu, että kaikki tarpeellinen on jo tullut koettua. Elettyä elämää on takana niin, että mitään enempää ei enää kaipaa. Toisaalta kaikki on kohtalaisen hyvin juuri tässä ja nyt.

Ilosanomaa paksupeppuisille

Viimeöiseen postaukseen liittyen löytyi sattumalta sopiva uutislinkki. On se vaan uskomatonta, mitä kaikkea lääketieteen saralla tutkitaan ja ennen muuta se, mitä kaikkea nykyään medikalisoidaan. Järki on hyvä pitää käytössä. Asiat voidaan nimittäin uutisoida lukemattomin eri tavoin. Tutkimustuloksia on joka lähtöön ja niitä voidaan tulkita hyvinkin tarkoitushakuisesti...

Vanhaa aforismia lainatakseni "On se hyvä, että valheita on olemassa. Ajatelkaas, jos kaikki mitä kuulemme, olisi totta."...Tuon uutislinkin väitteeseen olen kuitenkin päättänyt iloisesti uskoa, sillä meikäläisen kropassa ylimääräinen lasti pakkautuu sekä ylös että alas, vasta viimeisenä vyötärön seudulle.

Meillähän ei laihduttamaan ruveta

No, justiinsa. Tähän aikaan vuodesta se aina alkaa, nimittäin ylenpalttinen laihdutustuotteitten ja kunto-ohjelmien mainonta. En lue naistenlehtiä muualla kuin lääkärin odotushuoneessa, mutta näköjään sen sortin tyrkytys kyllä löytää tiensä joka torppaan muutakin kautta. Toissapäivänä nimittäin tipahti laatikkoon saksalaisen ruokakauppaketjun mainos, jossa laihdutus- ja kuntoilutuotteita oli tarjolla enemmänkin. Se pääsi yllättämään. Televisiota katsoessa osaan jo taitavasti ohittaa näkemättä kaiken, mikä itseä ei kiinnosta.

Laihdutuksen osalta ei nyt ole kyse siitä, ettenkö olisi sen tarpeessa. Päinvastoin. Jos haluaisin pysyä hengissä, nyt olisi syytä keventyä ja paljon. En vain enää näe laihduttamisessa mitään mieltä. Mikäli ylimääräiset kilot saattavat minut nopeammin hautaan on se suoraan sanottuna pelkästään helpotus.

Mikään tämänhetkisistä sairauksistani ei ole alkanut aikana, jolloin olisin ollut ylipainoinen. Mikään vaivoistani ei myöskään nykytietämyksen mukaan poistu, vaikka laihtuisin takaisin ihannepainooni.

Olen perinyt geenit, jotka altistavat voimakkaasti ylipainolle. Keväällä pidin ruokapäiväkirjaa ja laskin muutaman päivän ajan tarkasti kaikki syömiseni. Kävin ravitsemusterapeutilla, joka laski saamani ravintoaineet ja kalorit. Tulos yllätti myös minut itseni. Keskimääräinen energiansaantini jää melkein puoleen siitä, mitä tämänkokoisen aikuisen pitäisi voida lihomatta syödä. Silti en laihdu grammaakaan. Aineenvaihduntani käy kuulemma niin säästöliekillä, että vain rankka liikunta, voimakkaat kemikaalit tai avantouinti voisi sysätä sitä liikkeelle. Sydämeni on kuitenkin niin heikko, ettei mikään niistä erityisemmin houkuttele.

Pidän siis kiinni läskeistäni ja viittaan kintaalla kaikille terveysintoilijoille, jotka uskaltavat kohti käydä. Olen elämäni aikana sekä laihduttanut, että tahtomattani, sairastelun vuoksi, laihtunut nykyisen elopainoni verran (eikä se kuulkaa ole ihan vähän). Tiedän, ettei se ole helppoa. Toivon onnea ja sinnikkyyttä kaikille, jotka aloittelevat näin vuoden alussa matkaa kohti keveämpää elämää. Itse en kuitenkaan aio enää moiseen rääkkiin ryhtyä. Ei maksa vaivaa. Hakekoot traktorin, jos eivät muutoin jaksa hautaan kantaa, sitten kun sen aika tulee...

Siinäpä jälleen yksi hyvä argumentti tuhkauksen puolesta. Eikös se ole ekologisempaakin?

Olisinpa fakiiri

Jouluaatonaatosta lähtien tavanomaisten lihas- ja nivelkipujen lisäksi on riivannut kova päänsärky. Siihen on melkein pakko ottaa lääkettä. Särkylääke aiheuttaa vatsaoireita, joihin otan kahta eri lääkettä. Oksentelu polttaa nielun ja ruokatorven, turvottaa kurkun ja saa limakalvot vuotamaan verta. Sitten viimeistään alkaa sydän takkuilla ja taas pitää ottaa lääkettä.

Olisinpa fakiiri, tai joku muu mielensä suvereenisti hallitseva yliolento. Kipuhan kuulemma on joka tapauksessa vain yksilöllinen, hermoston tuottama kokemus. Sitä voi muokata, jos osaa. NLP, musiikkiterapia ja muut opiskelemani poppakonstit auttavat heikosti. Niihin pitää uskoa. Tahdonvoimaa tarttis olla ja keskittymiskykyä. Ne varastot ovat nyt lopussa.

Pieni kisu purkii syliin. Sen lämpö, läheisyys ja pehmeä kehräys hoitaa nyt parhaiten. Pois siis läppäri polvilta ja tilalle suriseva kissanpoika. Yhdenlaista eläinten hyväksikäyttöä tämäkin, mutta eipä se tunnu panevan pahakseen. Päinvastoin. Toivottavasti te muut voitte paremmin.