Kantapään kautta

Eilen koiranpoikaset riehaantuivat ja pistivät palasiksi jo kertaalleen korjatun perintökalun. Vanhaa leipälapiota oli edellinen asukas kohennellut pienellä naulalla. Nyt se irtosi ja löytyi hetken kuluttua kivuliaalla tavalla jalkapohjastani. Koska ylimääräisiä lävistyksiä on ilmaantunut viime viikkoina muitakin, ahdistuin viimein tilaamaan ajan jäykkäkouristusrokotukseen. Tänään sinne pitäisi nyt sitten vääntäytyä.

Kantapäätä paikkaillessa tuli mieleen, miten monet asiat todellakin täytyy niin sanotusti kantapään kautta opiskella. Itse keskittyisin mieluiten ihan mielikuvaharjoituksiin ja kirjatietoon. Tämä käytännön elämä kun tuppaa olemaan usein niin kivuliasta, rähjäistä ja raadollista.

Yhtäkkiä tajusin, että ehkä tässä sairastamisessa on sentään yksi hyvä puoli: voimien vähenemisen myötä olen joutunut entistä tarkemmin priorisoimaan, harkitsemaan ja säästämään energiaani. On tarkkaan mietittävä, mitä ottaa kontolleen. Jaksaako, pystyykö, osaako. Nekin kyvyt, joita nuorena tuli pidettyä itsestäänselvyytenä, kuten hyvä muisti ja sosiaalinen älykkyys, ovat vähitellen rapautuneet. Samalla on käynyt selvemmäksi se, mitä tahdon, mihin pyrin ja minkä hinnan olen siitä valmis maksamaan - sillä "there's no free lunches", kuten angloamerikkalaiset sanovat. Elämässä kaikilla valinnoilla on seurauksensa, eikä niitä voi aina etukäteen tietää.

Turhaan ei väitetä myöskään, että hyvin suunniteltu on puoliksi tehty.... kunhan powerit ei tyssää jo suunnitteluvaiheessa, kuten meikäläiselle nykyään pahimmillaan käy. Nyt pitäisi saada valmisteltua tähän torppaan jonkinmoinen joulu. Se vaatii kyllä vähän enemmän kuin pelkkää huolellista suunnittelua. Jospa nyt kuitenkin istahdan kiiruimmaksi aikaa pohtimaan, mikä on tärkeää ja mikä ei. Kantapäätäkin särkee..

Hyvä, parempi, oikein

Eilen Idols-kilpailun finaalia katsoessa palasi mieleen aihe, joka on viime aikoina pohdituttanut kovasti. En tiedä onko kyse yksinomaan henkilökohtaisesta näköharhastani, vai ovatko ihmiset yhä enemmän kadottaneet käsityksen siitä, mitä eroa on hyvällä makuasiana, hetkellisenä tunteena ja eettisenä määreenä.

Sitä Idolsia vahdatessani saatoin nimittäin todeta, että molemmat finalistit olivat mielestäni teknisesti ja näennäisen objektiivisesti arvioituna kohtalaisen hyviä (todellista objektiivisuutta yksilö ei mielestäni koskaan tavoita, eikä se taide- tai viihdekokemusta arvioitaessa ole edes mielekäs tavoite). Koop herätti kuitenkin minussa positiivisempia tunteita. Se menee tältä akalta yli ymmärryksen, että tällaiset tunteet ovat joillekin niin elämää suurempi asia, että niistä lähdetään nettipalstoilla, lehdissä tai muualla kättä vääntämään ja jopa ilmaisemaan aggressiota eri tavoin ajattelevia kohtaan.

Vanhan sanonnan mukaan "makuasioista ei voi kiistellä", mutta tuntuu, että niistä on joillekin nykyeläjille tullut uskonnon korvike, maailmankuvan ja identiteetin perusta, alakulttuuri, jonka arvoista he ammentavat elämänsä ohjenuoran. Mitä muuta voi ajatella erilaisista harrastuksista, jotka valtaavat joidenkin ihmisten mielen, kielen ja maailmankuvan niin, että kaikki, jotka jäävät oman, suppean, ryhmän ulkopuolelle, ovat ymmärtämättömiä, ulkopuolisia ja pahimmassa tapauksessa alempia olentoja tai uhka?

Samaan ryhmään kuuluvat tunnistavat toisensa tietyistä koodeista ja viitteistä. Linux- fanaatikot karttavat Windows- tyyppejä. Tapparan kannattajat kantavat ikuista kaunaa jotain toista jääkiekkojoukkuetta kohtaan (en ole kiinnostunut urheilusta sen vertaa, että tietäisin mitä). Erilainen pukeutuminen saattaa olla jopa turvallisuusriski tietyissä tilanteissa. Ihmiset pelkäävät erilaisuutta, mutta sitä en käsitä, miksi joillekin ei tunnu kehittyvän suhteellisuudentajua erottaa eettistä hyvää makuasioista ja universaaleja arvoja henkilökohtaisista mieltymyksistä.

On nimittäin todellakin eri asia väittää, että A. Hernekeitto on hyvää B. Kubismi on parempi kuvataiteen suunta kuin mikään muu C. että vasara on paras väline naulojen hakkaamiseen tai että D. elämän suojeleminen on hyvä asia ja väkivalta paha. Jos joku ei nyt tajua noiden väitteiden lähtökohtaista eroa, ei minun tehtäväni, Luojan kiitos ole sen asian selventäminen.

Miten paljon helpompaa ihmisten välinen kanssakäyminen olisikaan jos nämä "hyvän" eri aspektit osattaisiin erottaa toisistaan. Nykyään vaan tuntuu olevan yleistä olettaa, että kaikki asiat ovat yksilöllisiä makukysymyksiä. Uskontoihin sitoutuminen ja niiden sekoitteleminen on jokaisen oma asia. Tiede on joidenkin mielestä ainoa luotettava auktoriteetti, mutta vähänkään tarkemmin katsomalla voi nähdä, että kilpailevia koulukuntia ja teorioita on eri tieteen aloillakin yhtä paljon kuin lahkoja kirkoissa. Mikä niistä on tavoittanut edes palan siitä oikeasta totuudesta?

Tiedän, että on olemassa ihmisiä, joiden mielestä mitään kokemuksemme ulkopuolista totuutta ei ole edes olemassa. Narsistista solipsismia? Sitä aiemminkin päivittelemääni omnipotenssia?En tiedä, mutta itse uskon, että yksi ainoa, jakamaton totuus olevaisesta ja olennaisesta on olemassa. Se sitten on ihan eri juttu, onko meillä mitään keinoja tavoittaa sitä. Ehkä pieniä välähdyksiä siitä...

Tarkoittaako tämä pirstoutuminen, yksilöllistyminen ja suurten maailmanselitysten mureneminen sitä, ettei mitään omien tunteitten ja järjen ja ympäröivän kulttuurin (eli yleisen mielipiteen)ulkopuolista kriteeriä hyvälle ole olemassa? Ei minun mielestäni, mutta siitä toisella kertaa. Nyt tätä akkaa kutsuu maanläheisemmät asiat (Paska haisee. Taisi olla pienin pentukoira asialla).

Pyhäaamun räyhää

Aamulla heräsin ihan liian aikaisin. Ilman kemiallisia vahvisteita Nukkumatti ei jaksa hoitaa hommaansa loppuun asti. Alakerrassa odotti haiseva yllätys - tai tarkemmin ilmoitettuna kolme. Olin eilen jättänyt pentukoirien ruokkimisen liian myöhään ja tuommoisilla pikkuotuksilla matka ruokakupista lopputuotteeksi sujuu yllättävän joutuisasti.

Ulkona sää oli lauhtunut. Piti liikkua varovasti, kun piha oli niin liukas. Vain pikku hetkeksi jätin heiluhännät keskenään keskeneräiseen aitaukseen päästääkseni kissan sisälle ja siinä samassa pienin puikahti karkuun aidan raosta. Ryhävalaan ketteryydellä singahtelin hetken sen perässä pitkin pihaa ja sain onneksi kiinni ennenkuin se ehti maantielle. Siinä rytäkässä ainoasta siististä talvitakistani hajosi vetoketju. Sitä ei voi korjata, enkä osaa moista vaihtaa ja vaihdattaminen taitaisi tulla maksamaan saman verran kuin uuden hankkiminen sen hintaluokan liikkeistä, joissa minä tapaan käydä.

Ei kovin riemullinen alku päivälle. Toivottavasti se tästä paranee.

Rakkamme ovat meillä lainassa

Bamiella kertoo blogissaan Näin se menee kissansa kuolemasta. Sitä on vaikea lukea ilman, että sydän puristuu kasaan silkasta myötätunnosta ja omista kipeistä muistoista. Myös äitini suhteen tilanne on sama kuin Bamiellalla. Hänen sydämensä on heikko ja kohtalaisen nuoresta iästään huolimatta loppu voi tulla minä hetkenä tahansa.

Nappasin kuvan noista kisuistani aamulla juuri, kun olin raivonnut niille pää punaisena. Ilmeet kertovat, mitä ne siitä tuumasivat. Saman tien huomasin, että toisinkin asiat voisi ottaa. Suuttua saa ja ilmaista tunteitaan, mutta jonkinlaista harkintaa voisi käyttää siinä, miten sen tekee.

Ei tuo pieni Muskakisulainen tahallaan vahinkoa aiheuttanut. Miksi siis nostaa tapahtuneesta niin kova metakka. Rakkaamme ovat meillä vain lainassa. Jokainen hetki on tärkeä. Ehkä elämään tulisi myös enemmän syvyyttä ja merkityksellisyyden tunnetta, jos osaisimme olla täydemmin läsnä tässä ja nyt, rakastaa, helliä ja ilahduttaa niitä, jotka ovat meille tärkeitä ja nauttia siitä kauniista, mitä elämässämme juuri nyt on olemassa.

Aamukatastrofi

Tämän päivän energiat taisivat kulua loppuun jo heti aamusta eteisen lattialla kontaten ja karjuen. Sen karjumisen olisi tietysti voinut ihan energiansäästösyistä jättää väliin, mutta minkäs teet, kun huudattaa..

Siinä kävi niin, että kissanlapsi löysi eteisen kirjahyllystä pienen putelin, jonka mies oli taas jostain käsittämättömästä syystä sinne säilönyt. Pullo näytti kisulapsen mielestä ilmeisesti oivalliselta pelivälineeltä, koska se huitaisi sen lattialle arvaamattomin seurauksin.

Lasipullo särkyi. Sirpaleita ja mustaa perhonsidontalakkaa roiskui kaikkialle: kenkiin, vaatteisiin, kirjahyllyyn ja lattialle. Akan siinä messutessa ja konttaillessa ihmesienensä kanssa hinkkaamassa nopeasti kuivuvaa mönjää klinkkerilattialta (mitään sopivaa liuotinta ei talosta puhdistusaineeksi siihen hätään löytynyt) muut karvatassut riensivät innokkaasti apuun. Niin oli sitten lakkaa kolmen koiran ja muutaman kissan tassuissakin ja niissä sitä tietysti kulkeutui ympäri huushollia...

Kun katastrofi oli jotakuinkin selvitetty, oli aika viedä koirat aamulenkille. Viimeinen pala pirstoutuneesta pullosta löytyi viiden metrin päässä portailta, kun akka kolmen koiran tempoessa hihnoissaan yllättäen tunsi terävän painalluksen jalkapohjassaan. Suurehko pala muovikorkkia oli lennähtänyt sisälle akan kumisaappaaseen... ja eikun takaisin kotiin desinfioimaan jalanpohjan mustaksi värjääntynyttä pistohaavaa...

Päänsisäsistä siivousta

Tänään on tullut harrastettua päänsisäistä siivousta, kun ei ulkoiseen ole paukut riittäneet. Blogin imelä ulkoasukin alkoi ärsyttää. Vaihdoin väriä ja hankin uuden kävijälaskurin. Harmittaa vaan, kun en osaa luoda omia pohjia. Tosiasiassa en tiedä tietotekniikasta juuri mitään. Hyvä että blogin kirjoittamisessa edes nämä perustoiminnot hallitsen.

Tänään on potuttanut aivan sietämättömästi tämä sotkuinen huusholli, jolle en tosiaankaan nyt jaksa tehdä mitään. Osaisiko joku kertoa, miksi sukkalaatikostani löytyi vasara? Entä, miksi miehen jälkeen jää vielä yli kahdenkymmenen avioliittovuoden jälkeenkin epämääräisiä kasoja ympäri pihaa ja huushollia? Ei onneksi sentään sitä samaa materiaalia, jota koirilta, kissoilta, kanoilta ja lampailta, mutta kiusallista kumminkin: vaatteita, likaisia astioita, lehtiä, kirjoja ja työkaluja...

Raivostuttavinta on, etten itse ole paljonkaan siistimpi ihminen. Minä vaan satun olemaan se, joka yleensä joutuu jäljet korjaamaan. Toki se on siinä mielessä oikein ja kohtuullista, että mies käy töissä, minä en. Silti toivoisin edes jonkinlaista hyvää tahtoa ja oppimiskykyä tavaroiden paikoilleen viemisen suhteen. Tietäisin miljoona tapaa käyttää aikani ja vähäiset voimani rakentavammin kuin keräilemällä miehen paskaisia sukkia ja muita kamppeita pitkin taloa...

No, hyvä mieshän se muuten on, niin hyvä, ettei tuommoisia uskoisi olevankaan. Enkä minä itsekään mikään täydellinen vaimo ole. Onhan se monesti todettu, että puolisossa usein ärsyttää juuri ne samat ominaisuudet, jotka ovat omiakin heikkouksia. Silti ketuttaa ihan vietävästi, ja väsyttää, sattuu ja turhauttaa. Tahtoisin jaksaa, mutta en vaan jaksa. Eniten maailmassa kadehdin ihmisiä, jotka ovat energisiä, ahkeria, innostuneita ja positiivisia. Tämä akka ei ole.

Mikä meitä ahdistaa

Jokin aika sitten tuli telkkarista tanskalainen dokumentti, jossa pohdittiin psykologian näkökulmasta, mikä meitä ahdistaa. Ihmisen aivot on kuulemma muovautuneet selviytymään paljon pienemmissä ihmisyhteisöissä ja niukemmassa ärsyketulvassa. Nykyajan kiivaassa elämärytmissä, ylenpalttisessa informaatiotulvassa ja nopeissa muutoksissa stressaannumme ja "Taistele tai pakene" -reaktio jää päälle.

Minun mieleeni jäi pitkäksi aikaa tapa, jolla ohjelmassa ahdistus määriteltiin. Sen sanottiin olevan "vääristynyttä pelkoa, sellaista, joka ei mene ohi". Meikäläistä ahdistaa usein. Tekemättömät työt ahdistaa. Jatkuva kipu, voimattomuus ja epävarmuus ahdistaa. Läheisten kärsimys ahdistaa. Silti pelkään myös heidän menettämistään kuolemalle. Kaikkein eniten pelottaa se, että tuotan toisille pettymyksiä.

Kullakin on omat huolen ja pelon aiheensa. Minun ahdistustani yleensä helpottaa, kun asioiden syyt, syntymekanismit ja toiminta selviävät. Silloin voin ylläpitää ainakin sellaista illuusiota, että niihin voi jotenkin vaikuttaa. Vielä kun keksisin miten...