torstai 11. joulukuuta 2008

Poropeukalo kokkaa

Tällä viikolla olen yrittänyt olla hyvä ihminen ja kiltti vaimo. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että olen joka päivä laittanut ihan oikeata ruokaa (siis muuta kuin eineksiä) ja saanut sen peräti valmiina pöytään oikeaan aikaan siitä huolimatta, että mies palailee töistä joka päivä eri aikaan.

Mies on meillä pääkokki. Minä en osaa valmistaa kuin viittä eri ruokalajia niin, että niitä kehtaa toisillekin tyrkyttää. Yleensä mies vastaakin ruuanlaitosta tai sitten lämmitetään eineksiä. Poikkeuksellisen raskaan työviikon vastapainoksi olen nyt yrittänyt hieman hemmotella häntä.

Tänään värkkäsin soijasienipihvejä ja uunissa paistettuja lohkoperunoita - ilman reseptiä tietenkin. Kaikkein tympeintä ruuanlaitossa nimittäin mielestäni on juuri reseptien tarkka seuraaminen. Se tuntuu tappavan hommasta kaiken luovuuden ja sitäpaitsi yleensä kaapista aina puuttuu jotain, mitä reseptissä lukee ja sitten jää hirveästi vaivaamaan, olisiko pöperöstä tullut parempaa, jos se puuttuva ainesosa olisi ollut mukana.

Perunoista tuli ihanan rapeita ja päälle ripotellun sinihomejuuston lisäksi ne eivät juuri muita mausteita kaivanneet. Pihvitkin pysyivät lopulta kasassa pienen säätämisen jälkeen ja hyvältä kuulemma maistui. Ei kai tätä nyt ihan tavaksi voi ottaa, mutta tuli kyllä hyvä mieli poropeukalokokillekin, kun isäntä on joka päiväni ilmaissut tyytyväisyytensä ja ilonsa ylimääräisestä vaivannäöstäni.

No, ensi viikolla hänellä työkiireet helpottavat ja sitten kai palataan taas normaalijärjestykseen. Hyvä niin, sillä alkupotkun jälkeen saattaisi meikäläisen keitosten laatukin laskeutua takaisin todennäköisemmälle tasolle.




Kasvissyönnistä

Ruoka on tunteita nostattava asia. Usein siinä on myös ihan konkreettisesti kysymys elämästä ja kuolemasta. Samaan aikaan, kun me täällä länsimaissa tuskailemme liikakilojemme kanssa, maailmassa miljoonat kuolevat nälkään. Myös eläimen kuolema on kuolema - puhumattakaan tuotantoeläinten lyhyestä, usein kärsimyksentäyteisestä, elämästä ankeissa, tehdasmaisissa oloissa - vaikka sitä asiaa moni ei pihvinsä äärellä välitäkäään pohdiskella.

Viimeaikaiset uutiset lihaan päätyneistä dioksiinimyrkyistä ovat saaneet jotkut harkitsemaan uudelleen lihansyöntiään. Omaan kasvissyöjäksi ryhtymiseeni (vaikka enhän minä mikään oikea kasvissyöjä ole, kun toistaiseksi syön kalaa ja kananmunia)15 vuotta sitten ei terveydellisillä seikoilla ollut mitään vaikutusta. Myöhemmin ratkaisu osoittautui kuitenkin terveydenkin kannalta viisaaksi, kun selvisi, että sairastan vähintään kahta eri reumaa ja kolmea ruuansulatuskanavan sairautta, joiden kaikkien hoidon kannalta lihaton ruoka on parempi vaihtoehto.

Tärkein syy himoitsemastani meetwurstista ja muista lihatuotteista luopumiseen oli rakkaus eläimiin. En tahdo aiheuttaa yhdellekään elolliselle enää enempää kärsimystä kuin elämä väistämättä mukanaan tuo. Karjatalous tuottaa ilmaan myös uskomattomia määriä ilmaa saastuttavia metaanikaasuja. Sen lisäksi yhden lihakilon kasvattaminen ihmisravinnoksi vaatii ties kuinka monta kiloa viljaa, joka jo sellaisenaan kelpaisi ruokkimaan ihmisiä.

Lisäämällä kasvisruuan tuotantoa ja vähentämällä lihan kasvattamista pystyttäisiin siis teoriassa ruokkimaan useampia nälkäisiä - mikäli me ahneet länsimaalaiset nyt olisimme valmiita luopumaan ylikiloistamme ja muusta ylenpalttisesta kulutuksesta ja pyrkisimme tasaamaan tarvitseville sitä mitä meillä on...

Utopiaa?? No, ihan varmasti, mutta kai sitä hullumminkin voi elämänsä käyttää kuin pyrkien sitä kohti, minkä parhaimmaksi uskoo.

keskiviikko 10. joulukuuta 2008

Kiireeseen kasvatettuja?

Eilen kerrottiin uutisissa tutkimuksesta, jossa selvisi, että jopa kolme neljäsosaa suomalaisista nuorista kokee elämäntyylinsä liian kiireiseksi ja stressaavaksi. Suurin osa ei kuitenkaan usko pystyvänsä vaikuttamaan siihen mitenkään, vaan olettaa kiireen vain lisääntyvän opiskelun, työn, perheen ja kasvavien velvoitteiden myötä.

Se akkaa kovin ilahdutti, että nuoret kuulemma aiempaa enemmän arvostavat ihan tavallista arkea ja kaipaisivat päiviinsä terveellistä joutenoloa ja läheisten seurasta nauttimista.

Se sen sijaan on sääli, että me aikuiset olemme rakentaneet tästä yhteiskunnasta tällaisen hullunmyllyn, jossa vain kelkasta pudonneilla on aikaa pysähtyä lepäämään (ja siitä he joutuvat kokemaan syyllisyyttä). Jotain olisi syytä tehdä sillekin, jos nuoret todella uskovat, ettei asioita voi muuttaa, sillä se on silkkaa joukkoharhaa.

Sekä kollektiivisen että yksilöllisen kiireen voi pysäyttää, mutta on sillä toki hintansa, eivätkä kaikki ole sitä valmiita maksamaan. Emme voi samanaikaisesti saada jatkuvaa kasvua, tehokkuutta, vauhtia ja levollista, kiireetöntä arkea.

Jotain tarttis kuitenkin tehdä. Siitä alkavat varmasti useimmat yhteiskuntasuunnittelijat olla yhtä mieltä, kun meitä kiireen kuluttamia muksahtelee kelkasta näin tiheää tahtia.Toimenpiteistä vaan taidetaan edelleen olla erimielisiä. Nyt olisi aika auttaa nuoria tajuamaan,(ennenkuin he tulevat siihen ikään, että vallankahva on heillä) että sosiaaliset rakenteet ja käytännöt eivät ole luonnonvoima . Niitä voidaan muovata. Jotta nuoret oppisivat siihen sopivat konstit, olisi aikuisten hyvä näyttää esimerkkiä, mutta onko meillä sellaiseen liian kiire, vai emmekö mekään usko, emmekä osaa?

tiistai 9. joulukuuta 2008

Muksis ja kuhmu

Kivut ovat eilisestä saakka olleet infernaaliset. Lihakset ovat selässä, kyljissä ja niskassa niin jumissa, että on vaikeata hengittää ja huimaa. Nauraminenkin sattuu, vaikkei tässä nyt juuri onneksi niin kovasti nauratakaan.

Päivällä kyllä nauratti, kun en itkeäkään viitsinyt. Pyörryin nimittäin ihan ehtaan pissalammikkoon. Yritin siivota koiranpentujen pissupapereita lattialta, kun terävä kipu vihlaisi selkää ja lonkkia, horjahdin ja kaaduin kyykkysennosta suoraan taaksepäin. Kun sitten pissaisilla sanomalehdillä köllötellen hetken päästä heräsin, minua tuijotti naamalle hönkäillen, hyvin huolestuneen näköisenä kolme koiraa ja pieni kissanpentu. Muut kissat taisivat olla päiväunilla yläkerrassa, eikä niitä muutenkaan enää jaksa tämän akan toilaukset kummastuttaa. Alkavat olla jo viisaita ja paljon nähneitä.

Nyt on takaraivossa komea kuhmu, mutta henki edelleen pihisee. Joulusiivoukset eivät tässä kunnossa juuri edisty ja se kyllä masentaa. Olisi niin kiva saada kotiin vähän joulun tuntua ja edes päällimmäinen sotkukerros pois lattialta ja huonekalujen pinnoilta.

Uuden (siis meille uuden, mutta käytetyn) ruokailuryhmän sentään tänään Huuto.Netistä bongasin ja saman tien huusin. Edellinen oli jo 15 vuotta vanha ja kovia kokenut. Niinhän se on sekä huonekalujen että vanhojen akkojen kohdalla, että reissussa rähjääntyy... ja kyllä niitä kilometrejä alkaa mittarissa jo ollakin, tuntuu, että paljon enemmän kuin vuosimallin perusteella voisi kuvitella. Varsinkin tänään on olo ollut lähemmäs satavuotias. Vain rollaattori puuttuu. Ehkä sillä pysyisi paremmin pystyssä.

maanantai 8. joulukuuta 2008

Se pieni kaksikirjaiminen sana

Joskus aikaisemmin sitä olisi pitänyt mennä oikein kursseille harjoittelemaan (kai joku nyt EI:n sanomiseenkin kurssittaa, kun melkein kaikkea muutakin jo maksusta opetetaan). Sen oppiminen ajoissa olisi ehkä voinut säästää koko tältä paskamaiselta tautien sumalta.

Hyväksynnän hakeminen ei ole ollut päällimmäinen syy rajojen asettamisen vaikeuteen ,vaikka toisinaan silläkin on ollut osuutta asiaan. Eriävän mielipiteen esille tuominen keskusteluissa ei nimittäin koskaan ole ollut minulle ongelma ja se jos mikähän yleensä ärsyttää ja aiheuttaa paheksuntaa.

Jostain syystä meikäläisellä vaan on aina ollut suorastaan megalomaaninen velvollisuudentunto. Jos tiedän pystyväni johonkin, se on automaattisesti omasta mielestä minun velvollisuuteni. Toisia täytyy auttaa, heikompia täytyy tukea ja heidän rajoituksensa täytyy ottaa huomioon. Vaikka esimerkiksi alkoholi ei olisi minulle ongelma, on mielestäni itsestäänselvää, etten saata toista seurassa esimerkilläni kiusaukseen, jos tiedän, että se on hänelle ongelma.

Jos uskoisin siihen kaikkein patologisoivimpaan psykologian suuntaukseen, jonka pappa Freud aikoinaan käyntiin polkaisi, voisin ajatella, että tämä sairastumiseni on pakokeino liian raskaista velvoitteista. Nyt voin ainakin hyvällä omallatunnolla jättää paljon asioita toisten harteille, kun omani eivät enää kertakaikkiaan kestä.

Tämänpäiväistä tapausta varten olin etukäteen harjoitellut. Minua nimittäin pyydettiin ammattioppilaitokselle pitämään samanlainen psykologian kurssi, jonka pidin viime talvena. Sen verran väistöliikettä olin valmistellut, että sanoin etukäteissuunnitelman mukaan kieltäytymiseni syyksi sen, ettei minulla ole enää autoa työmatkoihin käytettävissä. Tottahan se tällä hetkellä on, mutta piankos olisin tuon pihassa ruostuvan ajopelin kuntoon laitattanut.

Ilmeisesti olen kuitenkin lopultakin irrottanut otteeni unelmasta, jossa pitkään epätoivon vimmalla roikuin. Halusin pysyä töissä, vaikka terveys alkoi pettää jo vuosia sitten... mutta mahtaakohan vielä joskus tulla päivä, jolloin pystyn sanomaan sen sanan tyynesti, ilman mitään puolusteluja ja hiljaisia itsesyytöksiä. Ei, en usko... ei ainakaan kovin pian.

sunnuntai 7. joulukuuta 2008

Ihmemaa


Glitter Graphics - GlitterLive.com


Ehkä edellisen postauksen aiheiden kirvoittamana mielessäni on tänään soinut Tarvo Laakson sanoittama ja säveltämä "Ihmemaa". Lauloin sen viimeksi isoäitini hautajaisissa viisitoista vuotta sitten. Mitään esiintymistä ei siihen tilaisuuten ollut etukäteen sovittu. Kahvien alkaessa olla lopuillaan joku sitä kuitenkin ehdotti. Niin sitten istuin pianon ääreen ja annoin tulla sen ensimmäisen kappaleen, joka mieleeni sattui osumaan. Ehkä olisin valinnut jotain muuta, jos olisin arvannut, etten enää koskaan sen jälkeen pysty sitä itkemättä laulamaan. Niin hienoa kappaletta olisi nimittäin ollut kiva esittää muuallakin.

Mummu oli syntynyt samana vuonna, jolloin Suomi itsenäistyi. Kolme viikkoa ennen kuolemaansa hän kertoi jo kovasti toivovansa kuolemaa, koska elämä oli enimmäkseen pelkkää kipua ja vaivaa. Hän sanoi minulle: "Kuule Millan, se on vaan tää kuori, joka vanhenee. Täällä sisällä olen vielä ihan nuori flikka." Kuollessaankin hänessä asui nuoren tytön sielu, joka kaipasi päästä jonnekin, missä se ei olisi enää sidottu vanhaan ja sairaaseen asumukseen...

Näin se biisi menee:

Ihmemaa (säv.san. Tarvo Laakso)

Tässä istun itsekseni iltaa.
Kyynelsilmin katson kauas pois.
Ikävä mun mielen jälleen valtaa.
Muualla mun hyvä olla ois.

Ihmemaa, ihmemaa, jossakin odottaa.
Tiedän, että jossain se mua oottaa.
jossain mua oottaa ihmemaa.

Miksi haaveaave täyttää mielen.
Miksi aina kaipaan jonnekin.
Aniharvoin olen tyytyväinen
tässä, nyt, missä milloinkin.

Ihmemaa, ihmemaa...

Kuolemaansa saakka moni haikaa.
Viime hetkeen asti ikävöi.
Tavoittaako koskaan tuota aikaa,
jota suuret haaveet ympäröi.

Ihmemaa, ihmemaa...


Juhlan jälkeen

Väsyttää. Isälläni oli eilen 70-vuotispäivät. Pienimuotoiset juhlat vietettiin kotona, eikä ketään ollut virallisesti kutsuttu. Vieraita kävi silti yllättävän paljon tasaisesti pitkin päivää. Kaadoin kahvia, tiskailin ja seurustelin, niin kiireettömästi ja paljon kuin jaksoin. Nyt on olo kuin muutamaan kertaan yli ajetulla sammakolla. Joka paikkaan sattuu. Mieli on sentään hyvä, vaikkakin hiukan haikea.

Eräs vieraista oli ottanut mukaansa muistoja herättävän albumin: kuvia vanhempieni bileistä 70-luvun alusta. Pulisonkeja, hassuja kampauksia, hölmöjä seuraleikkejä, nuoria, kauniita , iloisia ihmisiä..Elämä virtaa ohi niin nopeasti. Nuorena tuntuu kuin aikaa olisi loputtomasti, mutta mihin?

Kunpa oppisikin elämään niin, että jälkeen ei jäisi vain turhaa odottelua, jossittelua ja sitku-elämää (sitten kun pääsen kouluun, saan vakituisen työpaikan, pääsemme muuttamaan omaan taloon, kun lapset kasvavat, sitten kun pääsen eläkkeelle...).

Täyttyvätpä päivät sitten millaisista tapahtumista tahansa, tärkeintä ainakin minulle olisi, että voisin olla joka hetkessä läsnä täysin ja kiirehtimättä. Mennyt on takanapäin. Huomisesta emme mitään tiedä. Juuri nyt on vain tämä hetki haasteineen, iloineen ja vaikeuksineen. Niistä muotoutuu jokaisen yksilöllinen elämä.

Jokainen kohtaaminen on tärkeä. Jokainen tehtävä, elämys tai kipu voi olla viimeinen. Ne loppuvat joskus. Millainen mahtaa olla meikäläisen saldo tämän elämäksi kutsutun juhlan jälkeen?