Viime aikoina yllättävän moni seuraamani bloggaaja on lopettanut kokonaan tai siirtänyt tekstinsä salasanan taa (ehei, en ainakaan tunnusta/tunnista käyneeni ketään kommenttilootissa kiusaamassa). Kirjoittajan persoonan mukaisesti ovi on suljettu joko hiljaa, marginaaliset lukijat kohteliaasti hyvästellen ja halukkaille salasanaa tarjoten, tai varoittamatta kiinni paukaten.
Keneltäkään en ole salasanaa erikseen pyytänyt, vaikka mukavasta lukemisesta luopuminen onkin tuntunut haikealta. Tänään, kun en enää päässytkään Lyytin blogiin, mietiskelin hetken miksi: Siis miksi en kiireenvilkkaa ota kirjoittajaan yhteyttä, vaikka olen kovasti nauttinutkin hänen ajatuksistaan. Miksi en toimi niin myöskään live-elämässä (...enää. Nuorempana pidin kymmeniin vanhoihin ystäviin yhteyttä, joskus jopa yksipuolisesti, ja lähettelin joka vuosi valtavat määrät joulukortteja sellaisillekin, joita en ollut tavannut enää vuosikymmeneen).
Tajusin, että tässäkin asiassa olen sitoutumiskammoinen. Pelkään, että, jos erikseen pyytäisin salasanan jonkun blogiin ja saisin sen, siitä seuraisi jonkinlaisia ääneen lausumattomia velvoitteita kommentoida tms. Sitten, kun koittaisi taas ne ajat, että en päiväkausiin edes pääse ylös vuoteesta, potisin häpeää, syyllisyyttä ja tarvetta selitellä, miksi en ole jaksanut olla sosiaalinen.
Nuorena seurustelusuhteeni olivat kovin lyhyitä (kenelläpä ei siinä iässä ollut) ja niitä oli paljon. Suhteesta irtipyristelijä oli yhtä tapausta (terveellinen kokemus muuten) lukuunottamatta aina minä. Jossain vaiheessa psykologisoin asiaa niin, että syynä saattoi olla klassinen pelko siitä, että toinen jättää. Siis, että pitää lähteä itse ensin, jotta ei tule hylätyksi. Näin pitkän ajan kuluttua on helpompaa nähdä, että toisinaan syy oli juuri se, mutta vieläkin useammin itse kyllästyin ja halusin vaihtelua.
En ikinä haaveillut ikuisesta, romanttisesta rakkaudesta tai avioliitosta. En oikeastaan olisi välittänyt edes seurustella, mikä siihen aikaan oli suorastaan tavatonta. Maailma on niistä ajoista paljon muuttunut. Itse asiassa taisin käyttäytyä ihmissuhdeasioissa niinkuin tuolloin pahankurisille pojille sopi - en suinkaan kunnon tytön tavoin.
Työpaikoissakaan en ole koskaan kauaa pysynyt, eikä tiheä asuinpaikan vaihtaminenkaan ole ollut ongelma ennen. Nyt huomaan kuitenkin, että kaikissa näissä asioissa olen muuttunut. Sitoutumiskammo on kutistunut, vaihtelunhalu ja kärsimättömyys väistynyt ja tilalle on tullut vakautta, jopa ripaus juurien ja tradition arvostusta.
Taas löytyy mummun sanaisesta perintöarkusta tähänkin sopiva lausahdus: "Kyllä maailma opettaa. Jos ei muuta niin hiljaa kävelemään."
Keneltäkään en ole salasanaa erikseen pyytänyt, vaikka mukavasta lukemisesta luopuminen onkin tuntunut haikealta. Tänään, kun en enää päässytkään Lyytin blogiin, mietiskelin hetken miksi: Siis miksi en kiireenvilkkaa ota kirjoittajaan yhteyttä, vaikka olen kovasti nauttinutkin hänen ajatuksistaan. Miksi en toimi niin myöskään live-elämässä (...enää. Nuorempana pidin kymmeniin vanhoihin ystäviin yhteyttä, joskus jopa yksipuolisesti, ja lähettelin joka vuosi valtavat määrät joulukortteja sellaisillekin, joita en ollut tavannut enää vuosikymmeneen).
Tajusin, että tässäkin asiassa olen sitoutumiskammoinen. Pelkään, että, jos erikseen pyytäisin salasanan jonkun blogiin ja saisin sen, siitä seuraisi jonkinlaisia ääneen lausumattomia velvoitteita kommentoida tms. Sitten, kun koittaisi taas ne ajat, että en päiväkausiin edes pääse ylös vuoteesta, potisin häpeää, syyllisyyttä ja tarvetta selitellä, miksi en ole jaksanut olla sosiaalinen.
Nuorena seurustelusuhteeni olivat kovin lyhyitä (kenelläpä ei siinä iässä ollut) ja niitä oli paljon. Suhteesta irtipyristelijä oli yhtä tapausta (terveellinen kokemus muuten) lukuunottamatta aina minä. Jossain vaiheessa psykologisoin asiaa niin, että syynä saattoi olla klassinen pelko siitä, että toinen jättää. Siis, että pitää lähteä itse ensin, jotta ei tule hylätyksi. Näin pitkän ajan kuluttua on helpompaa nähdä, että toisinaan syy oli juuri se, mutta vieläkin useammin itse kyllästyin ja halusin vaihtelua.
En ikinä haaveillut ikuisesta, romanttisesta rakkaudesta tai avioliitosta. En oikeastaan olisi välittänyt edes seurustella, mikä siihen aikaan oli suorastaan tavatonta. Maailma on niistä ajoista paljon muuttunut. Itse asiassa taisin käyttäytyä ihmissuhdeasioissa niinkuin tuolloin pahankurisille pojille sopi - en suinkaan kunnon tytön tavoin.
Työpaikoissakaan en ole koskaan kauaa pysynyt, eikä tiheä asuinpaikan vaihtaminenkaan ole ollut ongelma ennen. Nyt huomaan kuitenkin, että kaikissa näissä asioissa olen muuttunut. Sitoutumiskammo on kutistunut, vaihtelunhalu ja kärsimättömyys väistynyt ja tilalle on tullut vakautta, jopa ripaus juurien ja tradition arvostusta.
Taas löytyy mummun sanaisesta perintöarkusta tähänkin sopiva lausahdus: "Kyllä maailma opettaa. Jos ei muuta niin hiljaa kävelemään."
13 kommenttia:
Ai sitä on liikkeellä! Vähän aikaa sitten huomasin itse saman ilmiön: jotkut paukkasivat salasanan taakse mitään ilmoittamatta. Ne blogit sitten vaan jäivät seuraamatta! =) Tulin miettineeksi että mitäköhän niiden ihmisten elämässä tapahtui sellaista että eivät enää voi/kehtaa julkisesti kirjoittaa... Ihminenhän on utelias eläin!
Minäkin olin ennen semmoinen joka ahkeraan piti yksipuolisia kontakteja yllä, enää ei jaksa haaskata energiaansa sellaisiin. Ja niin ovat jyvät karsiutuneet akanoista! Seurustelusuhteissa taas olen ollut ihan erilainen kuin sinä. Ajattelisin että jättäjä pelkää juuri jätetyksi tulemista. Miksi sitten haluaa usein vaihtelua, se onkin eri kysymys! =)
Millan, nyt vasta minäkin huomasin, että Lyyti on laittanut bloginsa lukkojen taakse.
Joskus tosiaankin käy niin, että blogin ovet sulkeutuvat äkkiä jonkin henkilökohtaisen tapahtuman seurauksena. Toisinaan yhtäkkiset blogin ovien salpaamiset voivat johtua siitä, että blogin lukijaksi ujuttautuu jokin ei-toivottu ihminen.
Mutta että Lyytin blogi on suljettu, nyt taidan olla hieman huolissani.
Nuo ihmissuhdepohdintasi kolahtelevat täällä päässä lankoja korkealla ja kovaa. Ei ihan kaikki, mutta hyvin moni asia. Pitää vähän miettiä, missä ne erot ovat. Luulen kuitenkin, että minulla ja sinulla on pari yhteistä nimittäjää, nimittäin introverttius ja masennustaipumus. Ne eivät ole omiaan edistämään tasapainoisten ystävyys- tai yleensäkään ihmissuhteiden luomista. Voi, että olenkin toivonut, että olisin tässä kohdassa toisenlainen. Enemmän normaali.
Pakko sanoa tuohon mitä Celia sanoo että introvertit ja masennukseen taipuvaiset olisivat hankalassa asemassa löytämään ihmissuhteita niin kyllä se niin taitaa olla... Introverttejä pidetään ylpeinä, masennus taas pelottaa ja karkottaa ihmisiä. Mun yks typerä psykoterppa sano että en voi seurustella ennen kuin oon parantunut, masennukseni on pelottavaa muiden mielestä. Heh, vähänkö vajosin kuolinitkuun tosta! Ja kaiken lisäks myöhemmin sain dg:n sairaudesta josta EN parane - eli en siis voisi ikinä seurustella?! =D
Sori jos tää meni OT ja omaksi jutuksi sun blogissa...
Ofelia, kunkin omat jutut on ERITTÄIN tervetulleita tämän blogin kommenttilootaan. Sehän on parasta ja arvokkainta, mitä toisten kanssa voi jakaa. Mulle toisten kokemukset ainakin on juuri se, mitä mieluiten kuuntelen.Yleispätevät faktat voi lukea vaikka tietokirjoista :-)
Nuo kaksi mainitsemaasi piirrettä löytyy ainakin minusta, Celia, mutta meikäläisen ongelma on se, että näytän ulospäin (ja haluaisin olla) sosiaalinen. Se on harhaanjohtavaa ja aiheuttaa kaikille osapuolille ennen pitkää pahaa mieltä.
Minäkin toivon hartaasti, ettei Lyytille kuulu mitään ikävää. Toki tuon ratkaisun voi tehdä vaikka minkämoisista syistä.
Myöskään minusta ei näy introverttius ulospäin. Eikä myöskään näkynyt masentuneisuuskaan, jos ei ihan tarkkaan ja läheltä osannut katsoa. Eräs lääkärituttavani oli melkein ainut, jonka sen havaitsi.
Seurassa olen yleensä puhelias ja nauravainen. Otan ihmisiin helposti kontaktia, mutta sitten on se jokin luonteessani, joka pistää jarrut päälle, kun joku toinen haluaisi tehdä lähempää ystävyyttä. - Kuulostaako tutulta, Millan?
Mielenkiintoista, Celia. Tätä piti oikein miettiä ja nolo lopputulema pohdinnasta oli se, että tidan olla liian vaativainen. Olen hyvin avoin. Päästän lähelle ja haluan olla toisille ystävällinen, mutta olen tainnut menettää uskoni siihen, että joskus löytyisi joku muukin kuin tuo oma puoliso, jonka kanssa suhde olisi kummankin kannalta niin palkitseva, että sen ylläpitämiseksi jaksaisi nähdä vaivaa..
Taidan olla hieman omituinen. En jaksa small talkia, enkä enää ponnistella ollakseni helppoa ja miellyttävää seuraa...
Sinun tekteissäsi kuulostaa tosi tutulta se, että pitää olla paljon aikaa olla itsekseen, muuten ahistaa ;-)
HYvät ystävyyssuhteet on ja pysyy, eikä tarvi miettiä kumman vuoro olisi ottaa yhteyttä. Siitä jatketaan, mihin edellis kerralla jäätiin. Olen oppinut vasta nyt aikuisiällä, ettei "helmiä sioille" (kamala sanonta)...pidin yhtökin ystävyyssuhdetta tosi hyvänä, kunnes kuulin, että ystävyyttäni tarvitaan vain, jos mulla itselläni on jotain annettavaa tai multa jotain saatavaa. Silloin opin kertaheitolla, että jään odottamaan...ja lopetin monien suhteiden ns. yst.suhteiden ylläpidon. Jäin odottamaan, ketkä katoavat. Parhaat jäivät jäljelle. Salasanoista blogeille; jotkut saattavat pelätä ilmitulemista ja kommetoijien "iholle tulemista". Helpompaa kirjoittaa anonyymina. Kipeistäkin asioista.
Ja vielä itse aiheeseesi, tunnistan lähes kaiken tuon itsestänikin. Minäkin näytän ja haluaisin näyttää ulospäin positiiviselta ja sosiaaliselta ihmiseltä, enemmän kuin tosiasiassa olen. Pitkään kärsin siitä, että minulla ei ole ympärilläni laumaa oikeita ystäviä. Elämän- ja paikkakunnan muutoksissa en pitänyt silloisista ystävistäni kiinni, en kuitenkaan koskaan tuntenut heitä riittävän läheisiksi. Nykyään olen kuitenkin sinut tuon asian kanssa, voin jäädä hiukan sivummalle ja viihtyä siinä yksin. Minäkään en siis kyselisi suljettujen blogien salasanojen perään, tosin en liioin katso enkä itsekään odota, että lukija tässä tapauksessa olisi velvoitettu lukemaan tai kommentoimaan, tai että tilanne lukijan kannalta olisi millään tavalla erilainen julkiseen blogiin verrattuna.
Pakko tulla tännekin kertomaan, että itse tunnistan Celian tavasta itseni. Minäkin näytän päälle päin iloista ja rentoa naamaa ja yritän olla sellainen helposti lähestyttävä. Homma menee yleensä siinä vaiheessa puihin, kun pitäisi tehdä lähempää tuttavuutta.
Minulla oli myös nuorempana aika paljon lyhyitä suhteita. Läheisyys (siis ei fyysinen, vaan henkinen) pelotti ja minusta tuntui, että menetän itseni jonkun toisen armoille.
Sitten veivasin päässäni ollako yhdessä vai eikö olla ja toivoin, että minut jätetään, koska en osaa itse päättää. Usein jouduin sitten kuitenkin itse lopettamaan suhteen, mutta minut on myös jätetty (ja muuten juuri silloin, kun en olisi halunnut oikeasti). Jotenkin tuntuu, että saatoin rakastaa vain etäältä (kun sai ikään kuin riutua ikävässään jne.).
Kiitos kutsusta Lyyti :-)
Näinhän se on, Vilukissi, vaikkei ihmisistä tahtoisikaan pahaa ajatella. Joillakin tuntuu vaan olevan erilainen käsitys ystäyydestä kuin itselläni. Minustakaan itsekkyys ja toisesta hyötyminen ei pitäisi olla siinä etusijalla.
Oliskohan, Elegia, niin että ne, jotka ovat jo varhain oppineet, miten toinen ihminen voi satuttaa, ja joutuneet kokemaan, etteivät ole muiden mielestä rakastettavia, oppivat varomaan läheisyyttä ja riippuvuutta. Luulen, että se on kuitenkin vain yksi selitys tämmöiselle käyttäytymiselle... No, kaipa tästäkin pitää joskus kirjoittaa erillinen postaus. Kivaa, kun täältä kommenteista saa aina uusia ideoita ja ajateltavaa.
Millan, olen tosiaankin pitänyt itseäni aina introverttinä, mutta jospa asia ei olekaan näin. Perusturvan varhainen järkkyminen on tosiaankin yksi selitys kuvaamaani käyttäytymismalliin. Hmm. Suunnaton luottamuspula ihmisiä kohtaan. Se Kelttikangas-Järvisen tuotanto pitää kaivaa esiin vaikka kivenkolosta, kunhan päästään tästä juhannuksesta.
Siinä nimessä on muuten vain yksi T. Löytyy paremmin sillä tavalla, Celia :-)
Vaikuttaa siltä, että tunnet hyvin psykologian perusteoriat ja käsitteet, mutta silti varmaan kannattaisi lukea ensimmäiseksi se "ITSETUNTO". Seuraava on "Tunne itsesti Suomalainen" ja kolmas, jonka olen lukenut on nimeltään "Temperamentti". Joku uusikin on se jälkeen tullut, mutta olen jo pudonnut kehityksen kelkasta ;-)
Tykkään hänen kirjoistaan kovasti. Niiden äärellä on tullut tehtyä myös monta omakohtaista oivallusta. On harvinaista, että joku tutkija osaa sanoa asiansa niin selvästi ja turhia pyöristelemättä.
Lähetä kommentti