Minusta on merkillistä, että niin monet asiat ovat samanaikaisesti helppoja ja vaikeita tai mukavia ja hankalia, kuten nyt esimerkiksi lahjan antaminen.
Tykkään ihan tavattomasti antaa ihmisille pieniä lahjoja, joista tiedän heidän melko varmasti ilahtuvan. Jos kaupassa tai matkoilla osuu vastaan jotain, josta arvelen jonkun läheiseni pitävän, ostan sen välittömästi, jos rahapussi sallii, enkä jää odottelemaan seuraavaa joulua tai merkkipäivää (mistä sen tietää ollaanko silloin edes enää elossa).
Joululahjoja ryhdyn tavallisesti hankkimaan jo tammikuun alennusmyynneistä. Kaikkein mukavinta on kuitenkin ollut sellaisten lahjojen antaminen, joiden eteen on tullut nähtyä vaivaa. Yhteen aikaan kirjoitin käsin tietyille ystäville sellaisia "yksilöllisesti räätälöityjä" runokirjoja, joihin kopioin juuri niitä tekstejä, joista arvelin heidän nauttivan. Sekaan tuli tietysti liimailtua kauniita kuvia.
Kolmenkympin kieppeillä minuun taisi iskeä ennenaikainen mummukuume, kun kudoin melkein kaikille rakkailleni vähintään yhdet villasukat ja neulepaitojakin kaikille niille, joiden kuvittelin semmoista käyttävän. Parasta koko puuhassa oli neuleen suunnittelu, lankojen ja värien valinta ja kuvion räätälöinti juuri sitä tiettyä ihmistä varten. Kutoessa oli sitten aikaa neuloa sekaan paljon lämpimiä, siunaavia ajatuksia ja muistella yhteisiä muistoja.
Viralliset merkkipäivät ja lahjat hieman vieraammille ihmisille ovat sitten asia erikseen. Suorastaan viheliäistä on yrittää selvittää, mitä kaikkea vuosikausia yhdessä asuneella, viimeinkin vihille päätyvällä parilla, on ennestään. Varsinkin, jos morsiusparia ei tunne hyvin, sellaisissa tilanteissa ainoa pelastus on valmiiksi tehty lahjatoivomuslista. Muutoin täytyy tyytyä persoonattomaan shekkiin.
Valmistujaislahjaksi rahaa onkin jotenkin luontevampi antaa, koska nuorilla sitä harvoin on liikaa ja monilta itsenäistä elämää aloittelevilta nuorilta saattaa kodistaan vielä jotain puuttuakin. Olen minä silti viime aikoina muutamia kertoja meinannut suuni auki loksauttaa, kun kysyessäni ylioppilaaksi valmistuvalta nuorelta "Mitähän sulta vielä sieltä uudesta asunnosta puuttuu", olen saanut vastaukseksi toivomuksia, jotka kuuluvat luokkaan "mikroaaltouuni", "ilmankostutin" ja "pesukone"... Hieman erilaisia aikoja siis eletään kuin Krätyakan nuoruudessa, jolloin häälahjaksi saatiin pussilakanoita ja avioparinkin kaksi ensimmäistä muuttokuormaa mahtui ihan hyvin yhteen peräkärryyn..
No, tästä henkilökohtaisesta ambivalenssista huolimatta yritän enimmän aikaa nähdä lahjan antamisen iloisena asiana. Jos paketin saaja ei sitten hyvää tarkoitustani tajua, olenpahan ainakin parhaani yrittänyt ja yleensä asiaa pitkäänkin yrittänyt saajan kannalta pähkäillä. "Son saatu, mikon tarjottu. Oma vika, jos ei kelepaa." , tapaa naapurin emäntä sanoa. Ehkä se on tässä tapauksessa vapauttava ajatus.
Joululahjoja ryhdyn tavallisesti hankkimaan jo tammikuun alennusmyynneistä. Kaikkein mukavinta on kuitenkin ollut sellaisten lahjojen antaminen, joiden eteen on tullut nähtyä vaivaa. Yhteen aikaan kirjoitin käsin tietyille ystäville sellaisia "yksilöllisesti räätälöityjä" runokirjoja, joihin kopioin juuri niitä tekstejä, joista arvelin heidän nauttivan. Sekaan tuli tietysti liimailtua kauniita kuvia.
Kolmenkympin kieppeillä minuun taisi iskeä ennenaikainen mummukuume, kun kudoin melkein kaikille rakkailleni vähintään yhdet villasukat ja neulepaitojakin kaikille niille, joiden kuvittelin semmoista käyttävän. Parasta koko puuhassa oli neuleen suunnittelu, lankojen ja värien valinta ja kuvion räätälöinti juuri sitä tiettyä ihmistä varten. Kutoessa oli sitten aikaa neuloa sekaan paljon lämpimiä, siunaavia ajatuksia ja muistella yhteisiä muistoja.
Viralliset merkkipäivät ja lahjat hieman vieraammille ihmisille ovat sitten asia erikseen. Suorastaan viheliäistä on yrittää selvittää, mitä kaikkea vuosikausia yhdessä asuneella, viimeinkin vihille päätyvällä parilla, on ennestään. Varsinkin, jos morsiusparia ei tunne hyvin, sellaisissa tilanteissa ainoa pelastus on valmiiksi tehty lahjatoivomuslista. Muutoin täytyy tyytyä persoonattomaan shekkiin.
Valmistujaislahjaksi rahaa onkin jotenkin luontevampi antaa, koska nuorilla sitä harvoin on liikaa ja monilta itsenäistä elämää aloittelevilta nuorilta saattaa kodistaan vielä jotain puuttuakin. Olen minä silti viime aikoina muutamia kertoja meinannut suuni auki loksauttaa, kun kysyessäni ylioppilaaksi valmistuvalta nuorelta "Mitähän sulta vielä sieltä uudesta asunnosta puuttuu", olen saanut vastaukseksi toivomuksia, jotka kuuluvat luokkaan "mikroaaltouuni", "ilmankostutin" ja "pesukone"... Hieman erilaisia aikoja siis eletään kuin Krätyakan nuoruudessa, jolloin häälahjaksi saatiin pussilakanoita ja avioparinkin kaksi ensimmäistä muuttokuormaa mahtui ihan hyvin yhteen peräkärryyn..
No, tästä henkilökohtaisesta ambivalenssista huolimatta yritän enimmän aikaa nähdä lahjan antamisen iloisena asiana. Jos paketin saaja ei sitten hyvää tarkoitustani tajua, olenpahan ainakin parhaani yrittänyt ja yleensä asiaa pitkäänkin yrittänyt saajan kannalta pähkäillä. "Son saatu, mikon tarjottu. Oma vika, jos ei kelepaa." , tapaa naapurin emäntä sanoa. Ehkä se on tässä tapauksessa vapauttava ajatus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti