Siinä vaiheessa, kun lähes 20 vuotta sitten aloin potea monenlaisia oireita, joille ei lääketieteellisin tutkimuksin kunnon syitä löydetty, aloin itsekin epäillä vian piilevän korvien välissä. Silloin törmäsin muun muassa aleksitymiaan.
Sillä tarkoitetaan ongelmaa ihmisen kyvyssä tunnistaa, käsitellä ja ilmaista tunteita. Miehistä jopa seitsemällätoista prosentilla on löydetty tämä piirre jonkin asteisena. Koska aleksitymia vaikeuttaa myös toisten tunteitten tunnistamista ja aiheuttaa kommunikointivaikeuksia, se on oire tai persoonallisuuden piirre, joka aiheuttaa paljon kärsimystä.
Itselläni ei omasta mielestäni ole koskaan ollut omien tunteitteni tunnistamisessa tai ilmaisussakaan vaikeuksia. Aleksitymikoilla on kuitenkin havaittu voimakas taipumus psykosomaattiseen oireiluun ja yhteyksiä sekä psyykkiseen että fyysiseen sairastavuuteen on löydetty.
Aleksityymikot myös puhuvat mielellään fyysisistä oireistaan ja osaavat kuvata ne tarkasti. Itseäni se on usein hymyillyttänyt siksi, että "päätoiminen sairastelu" kasvattaa potilasta ilmaisemaan itseään juuri niin. Hyvin harvoin olen tavannut lääkärin, jota kiinnostaa kuulla kuinka "paha olo" potilaalla on. Mittaustulokset, havaittavat muutokset ja tarkasti kuvatut fysiologiset poikkeamat heitä kiinnostavat. Sitäpaitsi nimenomaan miehiähän meillä on kasvatettu karskeiksi ja kestäviksi. Eihän sitä pienistä kivuista ja ahdistuksista sovi narista. Onko se sitten mikään ihme, jos tunteista ja tuntemuksista raportoiminen on vaikeaa. Aleksitymian syntymekanismia onkin selitetty monin eri tavoin, selittäjän psykologisesta viitekehyksestä riippuen.
Itse en usko alkuunkaan perinteiseen psykodynaamiseen ihmiskäsitykseen, jonka mukaan padotut tunteet ja käsittelemättömät psyykiset traumat puhkeavat kuin sienet fyysisinä sairauksina, ellei niitä käsitellä (sitä käsittelemistä olen tässä viimeiset 15v opiskellut ihan ammatillisesti ja henkilökohtaisesti, enkä vieläkään ole tajunnut mitä ihmettä siinä pitäisi psykoanalyytikkojen mielestä tapahtua).
Sitä asioiden pohtimista ja omien ajatusrakenteiden uudelleenjärjestelyä kannatan lämpimästi, samoin toimimattomien käyttäytymismallien muuttamista, mutta mihinkään patoutumisteorioihin en kyllä usko - varsinkaan niihin kaikkein äärimmäisimpiin, joita en nyt lähde tässä irvailemaan. Tulisi liian pitkä postaus.
Vaikka en itse taida aleksityyminen ollakaan (kaukana siitä), aiheen opiskelusta on ollut paljon hyötyä, koska taidan elää hyvin lähellä paria sellaista. En muista olenko täällä jo kertonut yhden avioliittoni tähtihetkistä. Se tapahtui oltuamme miehen kanssa jo pari vuotta yhdessä ja puolisen vuotta naimisissa. Emme olleet koskaan kunnolla riidelleet, koska sellainen ei sopinut miehelleni. Häntä selvästi pelotti kaikki konfliktitilanteet. Oli helpompi antaa aina periksi, luovia ja jättää tahtonsa ilmaisematta silloinkin, kun riidan riskiä ei ollut näköpiirissäkään.
Kerran menin sitten hieman liian pitkälle, ilmeisesti ihan siitä syystä, että olin kurkkuani myöten täynnä hänen sulkeutuneisuuttaan ja näennäistä myöntyvyyttään. Kiusasin niin kauan, että hän suuttui ja karjaisi minulle kamalinta, mitä olen koskaan hänen suustaan kuullut:"Senkin paskapää".
Minulle se oli hysteerisen riemukas hetki. En kuitenkaan halunnut loukata, vaan juoksin toiseen huoneeseen nauramaan. Parisuhteen kommunikointipulmia taidan pähkäillä kuitenkin toisella kertaa. Tulihan tätä höpinää tässä taas jo liikaakin.
Sillä tarkoitetaan ongelmaa ihmisen kyvyssä tunnistaa, käsitellä ja ilmaista tunteita. Miehistä jopa seitsemällätoista prosentilla on löydetty tämä piirre jonkin asteisena. Koska aleksitymia vaikeuttaa myös toisten tunteitten tunnistamista ja aiheuttaa kommunikointivaikeuksia, se on oire tai persoonallisuuden piirre, joka aiheuttaa paljon kärsimystä.
Itselläni ei omasta mielestäni ole koskaan ollut omien tunteitteni tunnistamisessa tai ilmaisussakaan vaikeuksia. Aleksitymikoilla on kuitenkin havaittu voimakas taipumus psykosomaattiseen oireiluun ja yhteyksiä sekä psyykkiseen että fyysiseen sairastavuuteen on löydetty.
Aleksityymikot myös puhuvat mielellään fyysisistä oireistaan ja osaavat kuvata ne tarkasti. Itseäni se on usein hymyillyttänyt siksi, että "päätoiminen sairastelu" kasvattaa potilasta ilmaisemaan itseään juuri niin. Hyvin harvoin olen tavannut lääkärin, jota kiinnostaa kuulla kuinka "paha olo" potilaalla on. Mittaustulokset, havaittavat muutokset ja tarkasti kuvatut fysiologiset poikkeamat heitä kiinnostavat. Sitäpaitsi nimenomaan miehiähän meillä on kasvatettu karskeiksi ja kestäviksi. Eihän sitä pienistä kivuista ja ahdistuksista sovi narista. Onko se sitten mikään ihme, jos tunteista ja tuntemuksista raportoiminen on vaikeaa. Aleksitymian syntymekanismia onkin selitetty monin eri tavoin, selittäjän psykologisesta viitekehyksestä riippuen.
Itse en usko alkuunkaan perinteiseen psykodynaamiseen ihmiskäsitykseen, jonka mukaan padotut tunteet ja käsittelemättömät psyykiset traumat puhkeavat kuin sienet fyysisinä sairauksina, ellei niitä käsitellä (sitä käsittelemistä olen tässä viimeiset 15v opiskellut ihan ammatillisesti ja henkilökohtaisesti, enkä vieläkään ole tajunnut mitä ihmettä siinä pitäisi psykoanalyytikkojen mielestä tapahtua).
Sitä asioiden pohtimista ja omien ajatusrakenteiden uudelleenjärjestelyä kannatan lämpimästi, samoin toimimattomien käyttäytymismallien muuttamista, mutta mihinkään patoutumisteorioihin en kyllä usko - varsinkaan niihin kaikkein äärimmäisimpiin, joita en nyt lähde tässä irvailemaan. Tulisi liian pitkä postaus.
Vaikka en itse taida aleksityyminen ollakaan (kaukana siitä), aiheen opiskelusta on ollut paljon hyötyä, koska taidan elää hyvin lähellä paria sellaista. En muista olenko täällä jo kertonut yhden avioliittoni tähtihetkistä. Se tapahtui oltuamme miehen kanssa jo pari vuotta yhdessä ja puolisen vuotta naimisissa. Emme olleet koskaan kunnolla riidelleet, koska sellainen ei sopinut miehelleni. Häntä selvästi pelotti kaikki konfliktitilanteet. Oli helpompi antaa aina periksi, luovia ja jättää tahtonsa ilmaisematta silloinkin, kun riidan riskiä ei ollut näköpiirissäkään.
Kerran menin sitten hieman liian pitkälle, ilmeisesti ihan siitä syystä, että olin kurkkuani myöten täynnä hänen sulkeutuneisuuttaan ja näennäistä myöntyvyyttään. Kiusasin niin kauan, että hän suuttui ja karjaisi minulle kamalinta, mitä olen koskaan hänen suustaan kuullut:"Senkin paskapää".
Minulle se oli hysteerisen riemukas hetki. En kuitenkaan halunnut loukata, vaan juoksin toiseen huoneeseen nauramaan. Parisuhteen kommunikointipulmia taidan pähkäillä kuitenkin toisella kertaa. Tulihan tätä höpinää tässä taas jo liikaakin.
7 kommenttia:
Minä kyllä uskon, että osa fyysisistä sairauksista voi ihmisestä riippuen olla psyykkistä patoumaa. Ihminenhän on kokonaisuus jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen. Ja henkisyydessä (new age jne.) ei fyysisiä sairauksia ole ollenkaan! KAIKELLE on henkinen/psyykkinen alkuperä ja syy, ja kun sen hoitaa ja selvittää, paranee vaikka kasvaimista. (Uskoo ken tahtoo kokonaan...)
Mua tietysti kiinnostaa nyt ne äärimmäisimmät patoutumisteoriat! Kerro joskus...
Osaat kirjoittaa tosi mukavasti ja asiantuntevasti vaikeistakin asioista. Tämäkin oli mielenkiintoista lukea! Tuosta lääkärien ajatusmallista kiinnostusta tutkimustuloksista ja eril.mittauksista olet täysin oikeassa! Monasti lekuri ei huomaa "ovenkripa" -oiretta...vastaanotolta poislähtevä toteaa juuri ennen poistumistaan, käso ovenkahvassa, ettei ole nukkunutkaan aikoihin öitään ja itkettääkin niin usein...ja päälle sanoo vielä, että hei ja kiitos. En usko, että yksikään lekuri lähtee potilaan perään, kutsuen takaisin. Vaikka kaiken alku ja juuri oli juuri se paha mieli ja masennus, jonka potilas osasi pitää piilossa, melkein loppuun asti.
Moi. Olipa hauskaa tarinaa. Jaaha, siis allekirjoitaneella taitaa sitten olla se a-alkuinen tauti, ko -kö? :)
Linemmekö kaikki miehenpuolet enemmän tai vähemmän alekseja.
Tuntui kovin tutulta tuo parisuhdekuvio.
Noinhan nuo parisuhdekuviot ovat aina menneet ja jossain päin Suomea talvella miehet lähtevät kelkalla meren jäälle ja kesällä puuliiterin taakse klapitinkille, kun akka sisällä protkottaa.
Minä kyllä hiukkasen uskon tuohon aleksitymiaan, monella hermostuneella ihmisellä on verenpainetautia ja mahahaavaa. Eikä mahavaivat ole tuntemattomia masentuneillekaan ja särkyisiäkin he usein ovat. Kuitenkaan en täysin allekirjoita, että masentunut sairastuu särkyihin. Itselläni ainakin tuli selkärankareuma ja atroosit ensin, sitten vasta masennus, kun en pystynytkään oikein mihinkään enää. Luopumisen opettelu alkoi masennuksella.
Sitäpaitsi on aivan liian helppoa tehdä suoraviivaisia johtopäätöksiä, kuten aleksitymiassa tehdään. Ei ihminen ole niin ennalta-arvattavissa ja tuossa unohtuu myös yksilöllisyys, olosuhteet, kasvatus ja vaikka mikä, mikä vaikuttaa meissä lopun elämäämme.
Tuo mitä kirjoitit uusien tapojen oppimisesta ajatusmaailmassakin on kyllä totta. Se on tärkeä asia, jolla voimme vaikuttaa itseemme. Kannatan lämpimästi ratkaisukeskeistä psykoterapiaa. On jopa hyväksi meille naisille, kaikkien tunteiden vietäville. Kerrankin kun pysähtyy miettimään, että mitäs sitten ja olisiko se sitten kauhea häpeä ja ihminenhän minäkin olen, niin elämä helpottuu kummasti. Kaikenlisäksi siinä saa käyttää ihan selvää järkeä ja konkreettisesti tehdä jotain asioidensa selvittämiseksi. Ei sellainen vanhojen asioiden mähkiminen pidemmän päälle johda mihinkään. On tietenkin hyvä käydä ne kipeät asiat läpi kertaalleen ja antaa sitten sen tunkion olla pöyhimättä. Jättää taakseen ja alkaa alusta uuden armon kanssa, niin itseään kuin muitakin kohtaan. Se Armo ja anteeksiantamus kun on meille tyrkyllä ihan joka hetki, sitä pitäisi muistaa ja muitakin muistuttaa. Ei se veri siellä Golgatalla turhaan vuotanut!
Ofelia, kyllä, minäkin uskon, että OSA sairauksista johtuu psyykkisistä tekijöistä (mutta ei välttämättä patoumista, muitakin ongelmia on) mutta Nelmi muistuttaa kommentissaan siitä tärkeästä seikasta, että usein vaikutus kulkee myös toiseen suuntaan ja se helposti unohdetaan. Eli sairastuminen ja varsinkin krooninen sairastaminen on niin kuormittavaa, että psyykkiset ongelmat voivat puhjeta myös sen seurauksena.
Miepä koitan, josko jaksaisin lähipäivinä kurkata kirjaan ja riemastuttaa tai kauhistuttaa sinua sillä matskulla, jolla ainakin vanhemman polven psykiatrejamme on vielä koulutettu..:-)
Olipa sympaattinen ja hoksaava ilmaisu tuo "ovenrkripa-oire". Otanpa hti käyttöön, Vilukissi.
Juhaneja tai Alekseja, niin pääasia, että homma toimii, eikös vaan Heikki ;-)
Itse en kyllä usko, että miehet ovat keskenään kovin homogeeninen ryhmä. Olen minä tuntenut semmoisiakin, jotka vatvoisivat asioita keskustellen vaikka aamusta iltaan ja sitten vielä semmoisiakin, jotka suorastaan vaativat saada päättää ja kiekua kukkona tunkiolla..Kun en kummankaanlaista tullut puolisoksi valinneeksi (kuten ei ilmeisesti sinunkaan vaimosi) niin emmeköhän ole pääsääntöisesti tyytyväisiä näin :-)
Asiaa alusta loppuun ,Nelmi, paitsi siellä välissä se pikkuinen kohta, jossa vihjaat, että ME naiset olisimme helposti tunteiden vietävissä. Sitä en omalta kohdaltani allekirjoita ollenkaan, (eikä ole valtuuksia allekirjoittaa kenenkään muunkaan puolesta).Vaikka tunnustava kristitty olenkin, en kannata alkuunkaan näitä perinteisiä sukupuolirooleja, enkä kovin monia muitakaan perinteitä, mutta ei minulla sitäkään vastaan mitään ole, jos ne ovat jollekin tärkeitä.
Sinulla on joka tapauksessa viisaita ajatuksia. Täytyykin tänään kipaista tutustumaan blogiisi perusteellisemmin Kiva, kun kommentoit:-)
Hei!
En ole lukenut muita postauksiasi kuin tämän aleksitymia, johon päädyin goooglaamalla.
Vastaus saattaisi löytyä lukemalla blogiasi eteenpäin tai taaksepäin, mutta kysyisin kuitenkin, että miten toimii parisuhde jossa toinen on tunneälyltään heikko ja toinen vahva? Toisin sanoen toinen aleksityymikko ja toinen läheisriippuvainen.
Tai siis miten saada toimimaan?
Mistä ja miten läheisyyttä kaipaava saa tarvitsemansa huomion, kun aleksityymikolle riittää iltaohjelmaksi television katsominen?
Tätä olen 9 v miettinyt. Alkaa olla vitsit vähissä, kun huollettavana 3 yhteistä lasta :-(
En ole ammattipsykologi, Leea, ihan psykologian opettaja vain. Uskon kuitenkin, että ihminen on oppivainen otus ja parisuhteessa paras moottori
kehittymiselle on toisesta välittäminen.
Aleksitymia ja läheisriippuvuus on kyllä aikamoisen rankan kuuloinen yhdistelmä. Oletko koskaan miettinyt, mikä oli se, mikä sai teidät alunperin toisiinne ihastumaan?
Itse en ole alkuunkaan läheisriippuvainen, mutta kaipaisin silti parisuhteessa enemmän henkistä läheistyyttä. Minua on vaikeina aikoina auttanut se, että nostan mielessäni esille niitä puolison hyviä puolia, joita arvostan.
Oma puolisoni on myös ollut valmis näkemään vaivaa oman käyttäytymisensä muuttamiseksi (tosin hänkään ei ole aleksityyminen, muuten vain erilaiset käyttäytymistavat omaksunut ja persoonaltaan sulkeutuneempi).
Luulisin, että syyttely on aika huono konsti parantaa kommunikaatiota. Aleksityymikolle viestien pitää olla selkeitä, koska hän ei ymmärrä aina piilomerkityksiä.
Yhteisten sopimusten aikaansaaminen voisi auttaa - ainakin jos ne ovat aidosti yhteisiä sopimuksia ja turvallisessa ilmapiirissä sovittuja (siis esim. sovitaan, millä tavalla asiat selvitetään silloin, kun jompaa kumpaa, siisi yleensä sitä ei-aleksityymikkoa, jokin juttu vaivaa).
Aivoissa monet eri alueet yhdessä käsittelevät samoja asiota.Aleksityymikoilla on ilmeisestii neurologisia poikkeamia vain tietyissä aivojen osissa. Uusia hermoyhteyksiä syntyy kaiken aikaa, uusien kokemusten myötä. Se antaa, ainakin minulle uskoa ihmisen kehittymiskykyyn ja oppimiseen.
Sitäpaitsi sekin on hyvä muistaa, että nämä "diagnoosit" ovat vain ihmisten keksimiä nimityksiä. Todellisuudessa ihmiset ja asiat ovat aina moniuloitteisempia. Useimpia asioita voi muuttaa, jos niiden eteen on valmis tekemään jotain.
Oletteko jo kokeilleet esimerkiksi parisuhdeterapeuttia, kahdenkeskisiä juttelutuokioita hyvässä hengessä tai muuta semmoista. Kiireisen ja vaativan perhe-elämän keskellä semmoiseen ei välttämättä aina löydy voimia, mutta ehkä jotain silti kannattaisi kokeilla - ihan lastenkin vuoksi.
Voimia sinulle. Leea. Minä kyllä uskon, että pitkä parisuhde on useimmiten pelastamisen arvoinen. Et kai sinä ihan kelvottoman miehen kanssa olisi yhdeksää vuotta sinnitellyt ;-)
Lähetä kommentti