Ruma akka krätisee

Tänään tuli taas netissä chattailtua ihmisen kanssa, jota en ole nähnyt kahteenkymmeneenviiteen vuoteen ja niin kypsyi Krätyakan pääkopassa se pieni kysymys, (koko maailman vaarallisin ihan luomismyyttienkin mukaan), joka on sotkenut monet hyvät systeemit ja romahduttanut kokonaisia poliittisia järjestelmiä, nimittäin kysymys MIKSI?

Kekustelukumppani vonkasi valokuvaa ja sanoi uskovansa, että olen edelleen hyvännäköinen, vaikka en myönnä sitä (hänen sanojaan, ei minun. Itse en ole koskaan ole ollut tyytyväinen ulkonäkööni). En tasan ole. Olen vanha, läski, rupsahtanut ja kaikin puolin rähjääntynyt kuin loppuun ajettu ja paljon kolhittu Skoda.

Oleellista keskustelussa oli kuitenkin se, että Krätyakkaa alkoi vimmastuttaa koko ulkonäkökysymys niin, että tutummalta ihmiseltä olisin jo tiedustellut suoraan, miksi ihmeessä se on niin tärkeää, miltä minä näytän. Miksi naisen ylipäätään pitäisi näyttää viehättävältä? Ketä ja mitä se palvelee? (juu, juu, evoluutiofanit, lisääntymistä tietenkin, mutta kun näin vanhojen akkojen ei ole tarkoituksenmukaista enää edes lisääntyä)

Äiti on jo 44 vuotta yrittänyt minulle opettaa, että on kohteliasta ottaa toiset huomioon pukeutumalla siististi ja huolehtimalla kampauksestaan. Sanat "kaunis", "nätisti laitettu" ja "aina niin huoliteltu" vilahtelevat äitikultani puheissa tiuhaan hänen kuvaillessaan minulle tuntemattomia naisia. Jostain syystä samat ilmaisut eivät koskaan esiinny hänen puhuessaan miehistä. Mikä pettymys äitiparalle mahtaakaan olla, että molemmat tyttäret viihtyvät paremmin römppäisissä verkkareissa kuin "nätisti laitettuina", vaikka toinen on peräti aikoinaan valmistunut vaatesuunnittelijaksi ja pukutaiteen maisteriksi.

Laajemminkin ajateltuna tässä mättää nyt jokin. Ymmärrän, että ulkoinen olemus on merkittävä osa viestintää, statusta, seksuaalista vetovoimaa ja joskus esteettistä nautintoakin. Joka tapauksessa meitä ihmisiä on kuitenkin monenlaisia ja niin on myös erilaisia makuja kauneuden suhteen. On yksilöitä, jotka täyttävät yleiset ja yhteiset kauneusnormit. Silti he eivät kaikkien silmää miellytä. On myös meitä, joilla kaikenlaiset estetisointiyritykset menevät jo pelkästään katastrofinhallinnan puolelle ja silloin herääkin kysymys mikä oikeastaan on tarpeellista ja miksi?

Kun en kerran millään ilveellä enää kauniista käy, miksi ihmeessä pitäisi edes yrittää. Jos puolisoni pysyttelisi liitossamme pelkästään ulkoisten avujeni vuoksi, olisi hän vaihtanut edustavampaan malliin jo aikoja sitten. Koska olen työelämän ulkopuolella, en joudu enää murehtimaan sitä, että kauniimmat ohittavat työhaastatteluissa minun pätevyyteni ja koulutukseni. En kaipaa ihailevia katseita kadulla, enkä ylimääräistä seksiseuraa. Ketä varten minun siis pitäisi yrittää kaunistautua?

Toki silmänilo on monille ihan todellinen ja elämää rikastuttava ilo, mutta kyllä tämmöisiä lieviä ympäristöhaittojakin pitää katukuvassa sietää. Se kasvattaa luonnetta ja realitettitajua. Se pieni yksityiskohta tässä henkilökohtaisessa episodissani silti itseironisesti hymyillyttää, että miksi hemmetissä en lähettänyt sille kaverille itsestäni tuoretta kuvaa?! Olenko turhamainen vai mistä on kysymys?

Luulen, että hiukkasen tässä on sitäkin, mutta vielä enemmän kyse on siitä, että haluan säilyttää siitä vanhasta kaverista oman positiivisen käsitykseni... ja nyt en puhu ulkonäöstä. Haluan edelleen kuvitella, että hän on ihminen, jolle toisen sisäinen kauneus on tärkeämpää kuin ulkonäkö... siitäkin huolimatta, että niin ei ehkä ole.