Nyt ahdistaa niin, ettei henkikään kulje kuin toisesta päästä (saatte ihan itse arvata kummasta. Mummultani olen näitä hieman kyseenalaisia sanontoja omaksunut joka tilanteeseen. Kaipa brutaali huumorintaju on periytyvää). Kerrankin ahdistuksella on sentään jokin selvä syy ja aihe, nimittäin tämä bloggaaminen.
Kirsti pohtii tämänpäiväisessä tekstissään omaa neuroottisuuttaan ja sen tarpeellisuutta tai tarpeettomuutta kirjoittamisen kannalta. Onko ihmisen edes mahdollista kirjoittaa muuten kuin oman persoonansa kautta? Itse olen miettinyt samaa aihetta pitkään, mutta minullehan sillä ei ole niin suurta merkitystä kuin ammattikirjailijalle, kun sanojen peräkkäin asettelu on tässä elämän vaiheessa enää harrastus...
Tai harrastuksena minä olen tätä bloggaamista halunnut ajatella ja jossain määrin vaikuttamisena ja omien ajatusten selkeyttämisenä. Aloittaessani en varsinaisesti kaavaillut tästä mitään päiväkirjaa. Aluksi kirjoittaminen oli helpompaa, kun ei lukijoistaan tiennyt mitään ja heidät saattoi kuvitella aivan minkälaisiksi tahansa. Nykyään huomaan ahdistuvani, kun näppiksen äärellä pähkäilen, mitä voin sanoa, jotta en loukkaisi jotain lukijaa, mikä mahtaisi ihmisiä kiinnostaa ja mistä olen jo jauhanut tarpeeksi.
Toisaalta tässä blogitouhussa on hyvin helppoa yksinkertaisesti lakata lukemasta , jos ei kiinnosta. Miksi siis minun pitäisi huolehtia siitä, jaksanko olla ystävällinen, kiinnostava ja edes jossain määrin korrekti. Jos rehellisesti asiaa katson, niin olen minä erakoksi ja oman tien kulkijaksi toisten mielipiteistä ja hyväksynnästä aika hemmetin riipppuvainen ja se tässä ahdistaa!!!
Yhdessä elämäni vaiheessa kirjoitin seitsemän vuotta kaksi kertaa kuussa ilmestyvää kolumnipalstaa paikallislehteen. Sen kanssa tuli sama tunne, vaikken toki kolumneissani yhtä paljon omista asioistani avautunutkaan kuin täällä blogeissa. Niin kauan kuin minua ei paikkakunnalla tunnettu, homma tuntui mukavalta - varsinkin, kun lehti antoi vapaat kädet julkaista hyvinkin kantaaottavia tekstejä.
Sitten minut alettiin tuntea. Kunnallisvaaleissa viisi (!) puoluetta kävi pyytämässä minua ehdokkaakseen (jopa ne, joiden poliittiset linjat olin jutuissani lytännyt maan rakoon) Eduskuntavaaleissakin vielä yksi, vaikka olin jo moneen kertaan tehnyt selväksi, ettei minusta näin sairaana ole sellaista pestiä hoitamaan. Tuntui suorastaan ällöttävältä ja loukkaavalta, että persoonallisilla mielipiteilläni ei selvästikään ollut arvoa, vain sillä julkisuudella, jonka puolueet kuvittelivat saavansa käyttöönsä minun kolumnieni myötä.
Yhtenä päivänä sain vaan sitten tarpeekseni ja järjestin asian niin, että palstaa alkoi kirjoittaa minulle läheinen ihminen, joka siinä elämän vaiheessa myös tarvitsi ne palkkiot, jotka jutuista maksettiin. Lopetin sen homman, enkä ole katunut hetkeäkään.
Tämän bloggaamisen suhteen on nyt myös jo jonkin aikaa ollut kriisinpoikasta. Tuntuu samalta kuin monista muistakin - ainakin lukemienkin postausten perusteella - että pitäisi olla jokin selkeä linja, profiili ja tarkoitus tälle touhulle. Monilla blogeillahan onkin. Minullakin on yksi sellainen blogi, nimittäin tuo eläintemme touhuihin keskittyvä Suklaamuru ja Kermakaramelli..
Noh,, tämä ajatus jää nyt kesken ja tämä blogikin jatkaa vielä ainakin jonkin aikaa, mutta Krätyakka lähtee nyt miehen kanssa ulkoiluttamaan naapurin emäntiä. Lupasimme viedä rouvat sinne vastikään löytämäämme uuteen kiinalaiseen ravintolaan syömään.
Kirsti pohtii tämänpäiväisessä tekstissään omaa neuroottisuuttaan ja sen tarpeellisuutta tai tarpeettomuutta kirjoittamisen kannalta. Onko ihmisen edes mahdollista kirjoittaa muuten kuin oman persoonansa kautta? Itse olen miettinyt samaa aihetta pitkään, mutta minullehan sillä ei ole niin suurta merkitystä kuin ammattikirjailijalle, kun sanojen peräkkäin asettelu on tässä elämän vaiheessa enää harrastus...
Tai harrastuksena minä olen tätä bloggaamista halunnut ajatella ja jossain määrin vaikuttamisena ja omien ajatusten selkeyttämisenä. Aloittaessani en varsinaisesti kaavaillut tästä mitään päiväkirjaa. Aluksi kirjoittaminen oli helpompaa, kun ei lukijoistaan tiennyt mitään ja heidät saattoi kuvitella aivan minkälaisiksi tahansa. Nykyään huomaan ahdistuvani, kun näppiksen äärellä pähkäilen, mitä voin sanoa, jotta en loukkaisi jotain lukijaa, mikä mahtaisi ihmisiä kiinnostaa ja mistä olen jo jauhanut tarpeeksi.
Toisaalta tässä blogitouhussa on hyvin helppoa yksinkertaisesti lakata lukemasta , jos ei kiinnosta. Miksi siis minun pitäisi huolehtia siitä, jaksanko olla ystävällinen, kiinnostava ja edes jossain määrin korrekti. Jos rehellisesti asiaa katson, niin olen minä erakoksi ja oman tien kulkijaksi toisten mielipiteistä ja hyväksynnästä aika hemmetin riipppuvainen ja se tässä ahdistaa!!!
Yhdessä elämäni vaiheessa kirjoitin seitsemän vuotta kaksi kertaa kuussa ilmestyvää kolumnipalstaa paikallislehteen. Sen kanssa tuli sama tunne, vaikken toki kolumneissani yhtä paljon omista asioistani avautunutkaan kuin täällä blogeissa. Niin kauan kuin minua ei paikkakunnalla tunnettu, homma tuntui mukavalta - varsinkin, kun lehti antoi vapaat kädet julkaista hyvinkin kantaaottavia tekstejä.
Sitten minut alettiin tuntea. Kunnallisvaaleissa viisi (!) puoluetta kävi pyytämässä minua ehdokkaakseen (jopa ne, joiden poliittiset linjat olin jutuissani lytännyt maan rakoon) Eduskuntavaaleissakin vielä yksi, vaikka olin jo moneen kertaan tehnyt selväksi, ettei minusta näin sairaana ole sellaista pestiä hoitamaan. Tuntui suorastaan ällöttävältä ja loukkaavalta, että persoonallisilla mielipiteilläni ei selvästikään ollut arvoa, vain sillä julkisuudella, jonka puolueet kuvittelivat saavansa käyttöönsä minun kolumnieni myötä.
Yhtenä päivänä sain vaan sitten tarpeekseni ja järjestin asian niin, että palstaa alkoi kirjoittaa minulle läheinen ihminen, joka siinä elämän vaiheessa myös tarvitsi ne palkkiot, jotka jutuista maksettiin. Lopetin sen homman, enkä ole katunut hetkeäkään.
Tämän bloggaamisen suhteen on nyt myös jo jonkin aikaa ollut kriisinpoikasta. Tuntuu samalta kuin monista muistakin - ainakin lukemienkin postausten perusteella - että pitäisi olla jokin selkeä linja, profiili ja tarkoitus tälle touhulle. Monilla blogeillahan onkin. Minullakin on yksi sellainen blogi, nimittäin tuo eläintemme touhuihin keskittyvä Suklaamuru ja Kermakaramelli..
Noh,, tämä ajatus jää nyt kesken ja tämä blogikin jatkaa vielä ainakin jonkin aikaa, mutta Krätyakka lähtee nyt miehen kanssa ulkoiluttamaan naapurin emäntiä. Lupasimme viedä rouvat sinne vastikään löytämäämme uuteen kiinalaiseen ravintolaan syömään.
11 kommenttia:
Mitä blogikirjoitteluun tai miksei lehtikirjoitteluunkin tulee, niin olen tullut seuraavanlaiseen tulokseen: jos yhteen suuntaan kumartaa, niin toiseen suuntaan pyllistää. Ei sille vain voi mitään.
Kyllä minä mietin toisinaan, pitäisikö sittenkin pitää mölyt mahassaan esimerkiksi puoluepolitiikkaan liittyvistä asioista, mutta sitten tulen taas siihen tulokseen, että omapa on blogini. Jos minua korpeaa suoraselkäisyyden puute, niin voin kyllä mainita asiasta blogissani. Sitä paitsi minun kanssani ei tarvitse olla samaa mieltä, ja asioista voi aina keskustella.
Joskus minua kyllä huolettaa oma itsekeskeisyyteni, nimittäin toisinaan lukijat ymmärtävät itseironiani, siis itseeni kohdistuvan ironisen suhtautumisen, lukijoihin kohdistuvaksi moitteeksi. Ja kun minä en ole edes muistanut muiden ihmisten olemassaoloa. Pitäisiköhän minun lopettaa itselleni nauraminen...? Äääh, ei sentään. Tästäkin voi aina keskustella. :)
Arvaapa vain miksi olen ollut niin paljon hiljaa. Blogiahdistuksissa olen minäkin kipuillut. Yhtäältä mietin että hittoako minä puran ajatuksiani kaiken kansan nähtäväksi, toisaalta tuntuu että jos en sano mitä ajattelen, niin sitten olen rakentamassa jotain kulissia. Joten en ole sanonut vähään aikaan mitään. En, vaikka olen rakentanut blogini niinkin turvallisten ja viattomien aihepiirien ympärille.
Ei kirjoittaminen ole ollenkaan yksinkertaista. Välillä on ihan hyvä vähän tuumata. Jollain tavalla tämä kuitenkin on arvokasta puuhaa, niin että toivottavasti kriiseistä vielä selvitään.
heititpä pahan,
vajaan vuoden mittaisen blogistiurani aikana olen monasti miettinyt samaa.
toisen blogini telkesin jo vahvojen salausten taakse, sitäpä ei lue kukaan muu kuin minä itse.
nyt kun olen uskaltautunut kokeilemaan palkkaperustaista kirjoittamista olen päivitellyt varsin laiskasti. mutta luopumista en ole edes ajatellut. jatkan täysin itsekkäin perustein yleistä ihmettelyä elämästä, maailmankaikkeudesta ja kaikesta.
se on kuitenkin niin virkistävää ja lukijoikseni tunnustautuneet tuovat minulle aina iloa.
ja lopuksi, vaan ei vähäisimmäksi:
minun blogini, minun ajatukseni, minun maailmani, vastuu on lukijalla.
eikös vain?
olen huomannut samaa...saatan pyyhkiä jotkut lauseet pois juuri siksi, kun mietinkin, että mitenkähän tämä otetaan vastaan...ja kuitenkin loppujen louksi olet täysin oikeassa: jos ei lukijaa kiinnosta, niin aina voi häipäsitä sivuilta pois. Yritetään jatkaa omina itsenämme, niin onnistumme parhaiten. En usko, että kukaan voi tai osaa täysin kirjoittaa, ellei laita tavalla tai toisella itseäänkin peliin. Uskon jokaisen kirjoittajan kirjoittavan itsensä kautta. Ja se on hyvä niin. Jatka ja jatkakaamme vain samaan malliin (vaikka lukijoina olisi tuttujakin)!
Äh, ei lukijoille tarvitse olla kiltti eikä varoa niitä loukkaamasta. Maailmassa on niin monta ihmistä että mistä tahansa joku loukkaantuu ja toinen ilahtuu. Anna palaa vaan, tai jäätää, ihan niinkuin ittestä tuntuu.
Hei Millan,
sukat tmv. on tulossa! Laitan myöhemmin email-osoitteeni, jonne voit ilmoittaa osoitteesi Kraaterikaupungissa.
Muuten: Firefoxin selaimessa pohjasi on ihan punainen - onko tarkoitus? Se on jotenkin vaikeaselkoinen ja esim. linkitetyt tekstit eivät näy ennen kuin laitan hiiren tekstin päälle. En ole tsekannut, miten toimii explorerissa, kun käytän enimmäkseen firefoxia.
Minä olen just tästä syystä salasanan takana. Akkana mietin tarkemmin, millaisista asioista kirjoitan, mutta esim. viimeaikainen meppiehdokkaiden bloggaus sai karvat nousemaan niin pystyyn, että oli pakko kirjoittaa siitä.
Voi, että Holly ja muutkin. Näkyykö pohja tosiaan koko ajan punaisena??? Mullakin se ilmestyy avautuessaan punaisena, mutta muuttuu muutaman sekunnin kuluttua sellaiseksi kuin on tarkoitus.
Voi, älä häviä minnekään! Tai toki saat, jos siltä tuntuu. Minäkin, niin kuin näyttäisi, että lähes kaikki muutkin, olen käynyt tuollaisia vaiheita läpi. Aina olen päätynyt kysymään itseltäni, miksi kirjoitan, ja yhtä usein tullut siihen tulokseen, että ihan itsekkäästi itseni takia. Omassa blogissani voin sanoa, mitä ajattelen, ja niin kuin Liskonainenkin kirjoitti, vastuu on lukijalla. Kirjoituksista häviää itseä, jos rupeaa liikaa miettimään, mitä lukijat ajattelevat. Minun on kyllä vaikea kuvitella, että sinulla voisi edes olla tavoitteena olla kaikille mieliksi. Eihän silloin oikein voisi kirjoittaa mitään. Minunkaan mielestäni ei pidä pelätä toisten loukkaantumista siitä, että tuo julki oman näkökantansa. Bloggaamisen ei minusta liioin pidä tuntua velvollisuudelta, taakalta, niin että pitäisi tuntea huonoa omaatuntoa, jos joskus päivittämiseen jää pitempi tauko.
Lukemilleni blogeille minä en juurikaan aseta odotuksia, ja itse asiassa mieluiten luen blogeja, jotka eivät ole mitenkään tarkkaan rajattuja, vaan palasia sieltä täältä kirjoittajan jokapäiväisestä elämästä. Sinun blogistasi pidän ihan sellaisenaan ja luen mielelläni jatkossakin, jos vain sinä mielelläsi kirjoitat.
Hollylle: minä käytän Firefoxia, ja joskus sama punailmiö käy minullekin, mutta se korjaantuu, kun päivitän sivun tai avaan uudelleen.
Eikö näitä asioita mieti kaikki bloggaajat aika ajoin? Tuossahan tuli jo edellä niin hyviä kommentteja että eipä ole lisättävää. =) Mutta sen sanon että mieluummin luen blogeja joissa on Mielipiteitä ja Kannanottoja (ja sullahan niitä on!) kuin jotain tylsää diibadaabaa tyyliin keitin kahvit ja söin pullan, onpas ihana ilma ulkona jne. =D
Mullakin on pohja aluksi punainen (käytän tulikettua) mut vaihtuu sitten hetken kuluttua.
Heissan,
ole kiltti ja jatka vaan kirjoittamista ilman "sensuuria", kylla heikkohermoisten tai herkkahipiaisten pitaa alyta kun on aika suunnata muualle *hih*.
Kiitos oikean ihmisen tuntoisesta blogista!
T.Tuula
Se on kyllä kamalaa, jos tämä kirjoittaminen saa aikaiseksi "blogiahdistusta"!
Tämänhän pitäisi saada aikaiseksi hyvää mieltä ja iloa!
Anna piupaut niille arvostelijoille. Tämä on SINUN blogisi.
Moiset ihmiset on syntyissään ikäviä, eikä niille saa antaa onnistumisen iloa!
Lähetä kommentti