Neuropsykologia on psykologian osa-alueista se, jota tunnen heikoimmin. Aivojen osat, välittäjäaineet ja hermoyhteydet kyllä kiinnostavat, mutta minusta ne ovat vähän kuin mekaniikkaa ja minua viehättää enemmän syyt ja käyttötarkoitukset. Tottahan olen auton moottoreistakin perustiedot halunnut hankkia, mutta silti enemmän innostaa sillä kulkeminen jostain jonnekin. Yliopistossa monet kurssit olivat valinnaisia ja niin sitten hakeuduin aina neuropsykologian sijasta persoonallisuuspsykologian, sosiaalipsykologian tai kehityspsykologian luennoille.
Kuten Celiakin tuon edellisen postauksen kommentissa totesi, kokeellisuus ja "todistaminen" on nykyään länsimaissa ehdoton juttu. Neuropsykologian kasvaneeseen suosioon on vaikuttanut tutkimusteknologian viimeaikainen kehittyminen. Eipä vielä 50-luvulla paljon positroniemissiotomografioista tiedetty ja senpä takia kai keskityttiin vain kiusaamaan eläinparkoja erilaisin enemmän tai vähemmän kärsimystä tuottavin kokein ja vedettiin sitten niistä pitkälle meneviä johtopäätöksiä, joita sovellettiin myös ihmisiin. Tunnetuin esimerkki lienee niin sanottu behaviorismi ehdollistumisoppeineen, joista me 60- ja 70-luvuilla koulumme käyneet saimme opetuksessa nauttia. Koirakouluksi kai niitä kasvatusoppeja nykyään joskus haukutaan, vaikka olihan niissä sentään jonkin verran sekä päätä että häntää..
Niin nuori tieteenala kuin psykologia onkin, on sekin ehtinyt jakautua jo lukemattomiksi eri koulukunniksi, kilpaileviksi ja toisiaan täydentäviksi suuntauksiksi. Itse näenkin eri teoriat mieluummin toisiaan täydentävinä kuin pelkästään toisensa kumoavina. Ainakaan en yhtäkään sellaista psykologian ihmiskuvaa ole vielä löytänyt, joka mielestäni olisi täydellinen, ainoa toimiva ja sellaisenaan käyttökelpoinen.
Myös kognitiivinen psykologia perustuu pitkälti kokeellisuuteen ja testattuihin teorioihin. Siihen suuntautuneet tutkivat tiedonkäsittelyä, muistia, havaintoja jne. Se on suuntauksena kohtalaisen uusi ja näyttäisi mahduttavan itseensä aineksia useista aikaisemmin syntyneistä psykologian ihmiskuvista. Jossain vaiheessa luulin, että siitä voisi lopulta löytyä minun "tieteellinen uskontunnustukseni", mutta ei sinne päinkään. Paljon ongelmia ja puutteita paljastui, kun aloin perehtyä kognitiiviseen psykologiaan syvällisemmin.
Vieläkään en paljasta, mikä on mielestäni se psykologisen ihmiskuvan kolmas komponentti, joka olisi syytä ottaa paremmin huomioon. Kerronpahan vaan tämän tuumaushetken lopuksi pienen muiston: Parikymmentä vuotta sitten olin töissä kristillisellä järjestöllä. Työparinani oli pappi, jonka kanssa kiersimme ympäri Suomea puhumassa ja musisoimassa pääasiassa nuorille. Jo tuolloin huomasin, että työpari oli kiinnostunut psykologiasta, tarkemmin sanottuna AIVOISTA. Taisipa kirjoittaa sennimisen näytelmänkin, johon viran puolesta jouduin panokseni eräillä suurilla juhlilla antamaan.
Vuosia myöhemmin kuulin, että kyseinen pappi oli saanut herätyksen: hän oli lähtenyt opiskelemaan psykologiaa, erikoistunut neuropsykologiaan ja keksinyt, että ihmisen päässä on hermosoluja ja sähökemiallista toimintaa. Tästä hän oli päätellyt, ettei persoonallista jumaluutta voi mitenkään olla olemassa ja päätti ryhtyä julistamaan tätä ilosanomaa aivan yhtä suurella tunteen palolla kuin aikaisemmin sitä toista. Kun tuomiokapituli moninaisten vaiheiden jälkeen eväsi häneltä papin oikeudet, ei hän kuulemma oikein voinut käsittää moista pikkumaisuutta. Miksei muka pappina voisi toimia; vihkiä, kastaa ja haudata kolmiyhteisen Jumalan nimeen, vaikkei Jumalaan uskoisikaan?
Itselleni hermosoluihin ja välittäaineisiin tutustuminen ei koskaan ole ollut mikään valaistumisen paikka. Omaan ihmiskäsitykseeni mahtuvat niin fysiologinen, sosiaalinen kuin henkinenkin ulottuvuus. Ne eivät sulje toisiaan pois, vaan ovat osa samaa kokonaisuutta, jota voi rohkeasti tutkia eri näkökulmilta, eikä kannattaisi kapea-alaisesti kieltää muiden osatekijöiden olemassaoloa, muuten voi pian käydä niin, että sulkee itsensä turhan ahtaaseen häkkiin ja ajautuu teoreettiseen umpikujaan.
Näitä tällä tavoin haurasta maailmakuvaansa suojelevia olen muuten tavannut tieteenharrastajien parissa vähintään yhtä paljon kuin ahdasmielisinä pidettyjen kristittyjen. Fanaattisuus ja kapeakatseisuus ei taida olla minkään ihmisryhmän yksinoikeus.
Kuten Celiakin tuon edellisen postauksen kommentissa totesi, kokeellisuus ja "todistaminen" on nykyään länsimaissa ehdoton juttu. Neuropsykologian kasvaneeseen suosioon on vaikuttanut tutkimusteknologian viimeaikainen kehittyminen. Eipä vielä 50-luvulla paljon positroniemissiotomografioista tiedetty ja senpä takia kai keskityttiin vain kiusaamaan eläinparkoja erilaisin enemmän tai vähemmän kärsimystä tuottavin kokein ja vedettiin sitten niistä pitkälle meneviä johtopäätöksiä, joita sovellettiin myös ihmisiin. Tunnetuin esimerkki lienee niin sanottu behaviorismi ehdollistumisoppeineen, joista me 60- ja 70-luvuilla koulumme käyneet saimme opetuksessa nauttia. Koirakouluksi kai niitä kasvatusoppeja nykyään joskus haukutaan, vaikka olihan niissä sentään jonkin verran sekä päätä että häntää..
Niin nuori tieteenala kuin psykologia onkin, on sekin ehtinyt jakautua jo lukemattomiksi eri koulukunniksi, kilpaileviksi ja toisiaan täydentäviksi suuntauksiksi. Itse näenkin eri teoriat mieluummin toisiaan täydentävinä kuin pelkästään toisensa kumoavina. Ainakaan en yhtäkään sellaista psykologian ihmiskuvaa ole vielä löytänyt, joka mielestäni olisi täydellinen, ainoa toimiva ja sellaisenaan käyttökelpoinen.
Myös kognitiivinen psykologia perustuu pitkälti kokeellisuuteen ja testattuihin teorioihin. Siihen suuntautuneet tutkivat tiedonkäsittelyä, muistia, havaintoja jne. Se on suuntauksena kohtalaisen uusi ja näyttäisi mahduttavan itseensä aineksia useista aikaisemmin syntyneistä psykologian ihmiskuvista. Jossain vaiheessa luulin, että siitä voisi lopulta löytyä minun "tieteellinen uskontunnustukseni", mutta ei sinne päinkään. Paljon ongelmia ja puutteita paljastui, kun aloin perehtyä kognitiiviseen psykologiaan syvällisemmin.
Vieläkään en paljasta, mikä on mielestäni se psykologisen ihmiskuvan kolmas komponentti, joka olisi syytä ottaa paremmin huomioon. Kerronpahan vaan tämän tuumaushetken lopuksi pienen muiston: Parikymmentä vuotta sitten olin töissä kristillisellä järjestöllä. Työparinani oli pappi, jonka kanssa kiersimme ympäri Suomea puhumassa ja musisoimassa pääasiassa nuorille. Jo tuolloin huomasin, että työpari oli kiinnostunut psykologiasta, tarkemmin sanottuna AIVOISTA. Taisipa kirjoittaa sennimisen näytelmänkin, johon viran puolesta jouduin panokseni eräillä suurilla juhlilla antamaan.
Vuosia myöhemmin kuulin, että kyseinen pappi oli saanut herätyksen: hän oli lähtenyt opiskelemaan psykologiaa, erikoistunut neuropsykologiaan ja keksinyt, että ihmisen päässä on hermosoluja ja sähökemiallista toimintaa. Tästä hän oli päätellyt, ettei persoonallista jumaluutta voi mitenkään olla olemassa ja päätti ryhtyä julistamaan tätä ilosanomaa aivan yhtä suurella tunteen palolla kuin aikaisemmin sitä toista. Kun tuomiokapituli moninaisten vaiheiden jälkeen eväsi häneltä papin oikeudet, ei hän kuulemma oikein voinut käsittää moista pikkumaisuutta. Miksei muka pappina voisi toimia; vihkiä, kastaa ja haudata kolmiyhteisen Jumalan nimeen, vaikkei Jumalaan uskoisikaan?
Itselleni hermosoluihin ja välittäaineisiin tutustuminen ei koskaan ole ollut mikään valaistumisen paikka. Omaan ihmiskäsitykseeni mahtuvat niin fysiologinen, sosiaalinen kuin henkinenkin ulottuvuus. Ne eivät sulje toisiaan pois, vaan ovat osa samaa kokonaisuutta, jota voi rohkeasti tutkia eri näkökulmilta, eikä kannattaisi kapea-alaisesti kieltää muiden osatekijöiden olemassaoloa, muuten voi pian käydä niin, että sulkee itsensä turhan ahtaaseen häkkiin ja ajautuu teoreettiseen umpikujaan.
Näitä tällä tavoin haurasta maailmakuvaansa suojelevia olen muuten tavannut tieteenharrastajien parissa vähintään yhtä paljon kuin ahdasmielisinä pidettyjen kristittyjen. Fanaattisuus ja kapeakatseisuus ei taida olla minkään ihmisryhmän yksinoikeus.
6 kommenttia:
Minä valaistuin nimenomaan neuropsykologian luennoilla, kun Tampereella opiskelin psykologiaa aivan tämän vuosituhannen alussa. Siellä paljastui, että kaikki henkiset toimintomme ovat viime kädessä kiinni siitä, että ioneja virtaa solukalvon läpi ja kalvon sähköinen varaus muuttuu negatiivisesta positiiviseksi ja päin vastoin. Siinä selitys kaikelle! Ihmisaivojen mysteerit avattu! Muistan miten hämmästyneenä kuuntelin luennoitsijan innostunutta selostusta ja sekin jäi mieleen kuinka ihmisellä oliko se nyt 20 000 yhteistä geeniä lituruohon kanssa. Ja yhtäkkiä minä vain tajusin, että eihän tuo varsinaisesti selitä yhtään mitään. Ja se oli jotenkin ihan mieletön riemastuksen paikka silloin.
Heh, Kirsti :-) Minua riemastuttaa nyt tämä kommenttisi..
Näitä on mahrottoman kiva lukea, myös kommentteja!
Behavioristit alkujaan pystyivät mittaamaan kurkunpään liikkeitä ihmisen ajatelelssa, joten ajattelu = kurkunpään liikkeitä. Jeaaaah :-) Mitä enemmän näihin asioihin on (maallikkona) perehtynyt, sitä ilmeisempää on, että mikään näkökulma yksin ei selitä kaikkea. Ihmisen kokonaisuus on niin monimutkainen, ettei ihmisten karkeat tutkimustyökalut sitä vielä hahmota lähellekään.
Toden totta, karkeat ovat työkalut vielä aivojen ja mielen toiminnan tutkimiseen, itsekin hämmästelin neuropsykologian luennolla, miten yksinkertaisia havainnot aivojen toiminnasta vielä olivat. Tästä ollaan vielä kaukana ihmismielen täydellisestä selittämisestä pelkän biologian avulla. Mutta kyllä on mielenkiintoista seurata tietämyksen lisääntymistä ja mitä havaintojen avulla pystytään selittämään. Ja mitä ei. Ei neuropsykologia varmaan ikinä voi ratkaista tietoisuuden mysteeriä, mutta kyllä se yritys tuottaa mielenkiintoista tietoa mielen toiminnasta. Sillä ei ratkaista yksittäisten ihmisten eksistentiaalista kriisiä tai kyetä lopullisen ehdottoman varmasti määrittelemään ympäristön ja perimän vaikutussuhteita, mutta eivätköhän esimerkiksi aivovauriosta kärsivän ihmisen läheiset ole kovasti kiitollisia neuropsykologisesta kuntoutuksesta. Minua aihe kiinnostaa valtavasti (minkäs sitä luonnontieteilijä itselleen mahtaa), mutta ymmärrän miten alkeelliselta aivojen tuottamien signaalien hämmästely tuntuu ihmismielen monimutkaiseen kokonaisuuteen verrattuna. Kato, toi osa vilkkuu punasena kun tää heiluttaa varpaitaan!
Yhtään en tiedä mitä horiset! Ei jaksa keskittyä.. Tuo arki osioon voisi olla minua varten. Tarvitsee varmaan tutkia mitä täältä löytää!
Mukavat kommentit on minunkin mielestäni koko blogisopan suola, Kaura :-)
Onneksi on myös luonnontieteilijöitä, Haisu, muuten vois mennä pelkäksi haahuiluksi koko homma. Perustutkimus on joka tapauksessa tutkimuksen perusta :)
Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa, Anonyymi. Onneksi blogilistalla valikoimaa riittää..;-)
Lähetä kommentti