Miksi läppäriä ei kannata käyttää keittokirjana? Todennäköisesti samasta syystä kuin sen äärellä ei ole viisasta syödä sokerimunkkia tai murustella leipää. Olen ihmetellyt ja päivitellyt kirjoitusvirheiden lisääntymistä teksteissäni ja manaillut näppäinten juuttumista. Tänään käänsin koko härvelin nurin...Teki mieli kutsua pihalta lintuparvi ruokailemaan...
torstai 18. marraskuuta 2010
tiistai 16. marraskuuta 2010
Täältä jonnekin
Tänään on taas semmoinen päivä, kun tekisi mieli karata kotoa..Mutta eihän päälle nelikymppinen täti-ihminen voi ja mitä se edes hyödyttäisi, jos itsensä joutuu ottamaan mukaan?
maanantai 15. marraskuuta 2010
Kolme epätäydellistä elokuvaa erilaisuudesta
Jostain syystä olen viime aikoina hakeutunut aivan tietynlaisten elokuvien äärelle. Itseterapiaksi ja elokuvaterapiaksi sitä kai kutsutaan. Erityisesti mieleen on jäänyt kolme.
Ensimmäinen tuli televisiosta, eikä mielestäni ollut elokuvallisesti mikään mestariteos (liian imelä minun makuuni), mutta juoni oli niin kiinnostava, että hankin sen saman tien kirjana. Dvd:nä tätä leffaa ei välttämättä ole saatavillakaan. Ainakaan en onnistunut mistään sellaista löytämään (korjatkaa, jos tiedätte minun olevan väärässä). Kirjasta on tehty tietääkseni peräti kaksi elokuvaa ja Suomessakin on esitetty tarinasta ainakin yksi näyttömösovitus. Kirjan on kirjoittanut Daniel Keyes.
Näkemäni elokuvan nimi oli sama kuin kirjan, eli Kukkia Algernonille. Se kertoo kehitysvammaisesta nuorukaisesta, jonka elämä muuttuu, kun hän kokeellisen leikkauksen avulla muuttuu huippuälykkääksi. Suosittelen sekä Matthew Modinen tähdittämää leffaa että itse kirjaa lämpimästi.
Kaksi muuta leffaa kaivoin omasta hyllystäni sateisen illan iloksi. The Soloist ei tietääkseni kovin mairittelevia arvosteluja kerännyt, mutta koskapa Krätyakkaa miellyttävät elokuvat mitään kassamagneetteja olisivat olleetkaan.
Elokuva kertoo toimittajasta, joka törmää kadulla ilmeisen lahjakkaaseen, kodittomaan ja mielenterveysongelmaiseen muusikkoon ja yrittää auttaa tätä paremman elämän alkuun. Krätyakan mielestä tarina oli karu, paikoin järkyttävä ja jollain tasolla pelottavan tosi omienkin kokemusten valossa. Sopivan häiritsevä elokuva, jos kaipaa ajattelemisen aihetta, vaikkei tämäkään teos, varsinkaan ohjauksen osalta , mielestäni kunniamainintaa ansaitse.
Viimeisin katselukokemus oli merkillinen siksi, että ensimmäiset kymmenen minuuttia jouduin taistelemaan syvää närkästystä vastaan katsellessani Kevin Baconin onnetonta näyttelijäsuoritusta vammaisen miehen esittäjänä.
Kun viimein pääsin harmistani yli, aloin nauttia elokuvan mainiosta huumorintäyteisestä dialogista ja muiden näyttelijöiden huomattavasti tasokkaammista suorituksista. Elokuva on jo kohtalaisen vanha, vuonna 1998 valmistunut, ja se on saanut Suomessa nimekseen Tunneli Kiinaan.
Tässäkin tarinassa oli kyse vammaisuudesta, syrjäytyneisyydestä ja huono-osaisuudesta, mutta myös ystävyydestä, ystävällisyydestä ja kauneudesta, jota löytyy myös muualta kuin sosiaaliesti määritellyt ihannemitat täyttävästä ihmisyydestä.
Nämä kolme epätäydellistä elokuvaa epätäydellisyydestä ilahduttivat, huvittivat ja ajatteluttivat vajavaisuuksistaan huolimatta minua niin paljon, että teki mieli merkitä ne muistiin tänne. Jos vaikka joku muukin hakeutuisi niiden äärelle..
Ensimmäinen tuli televisiosta, eikä mielestäni ollut elokuvallisesti mikään mestariteos (liian imelä minun makuuni), mutta juoni oli niin kiinnostava, että hankin sen saman tien kirjana. Dvd:nä tätä leffaa ei välttämättä ole saatavillakaan. Ainakaan en onnistunut mistään sellaista löytämään (korjatkaa, jos tiedätte minun olevan väärässä). Kirjasta on tehty tietääkseni peräti kaksi elokuvaa ja Suomessakin on esitetty tarinasta ainakin yksi näyttömösovitus. Kirjan on kirjoittanut Daniel Keyes.
Näkemäni elokuvan nimi oli sama kuin kirjan, eli Kukkia Algernonille. Se kertoo kehitysvammaisesta nuorukaisesta, jonka elämä muuttuu, kun hän kokeellisen leikkauksen avulla muuttuu huippuälykkääksi. Suosittelen sekä Matthew Modinen tähdittämää leffaa että itse kirjaa lämpimästi.
Kaksi muuta leffaa kaivoin omasta hyllystäni sateisen illan iloksi. The Soloist ei tietääkseni kovin mairittelevia arvosteluja kerännyt, mutta koskapa Krätyakkaa miellyttävät elokuvat mitään kassamagneetteja olisivat olleetkaan.
Elokuva kertoo toimittajasta, joka törmää kadulla ilmeisen lahjakkaaseen, kodittomaan ja mielenterveysongelmaiseen muusikkoon ja yrittää auttaa tätä paremman elämän alkuun. Krätyakan mielestä tarina oli karu, paikoin järkyttävä ja jollain tasolla pelottavan tosi omienkin kokemusten valossa. Sopivan häiritsevä elokuva, jos kaipaa ajattelemisen aihetta, vaikkei tämäkään teos, varsinkaan ohjauksen osalta , mielestäni kunniamainintaa ansaitse.
Viimeisin katselukokemus oli merkillinen siksi, että ensimmäiset kymmenen minuuttia jouduin taistelemaan syvää närkästystä vastaan katsellessani Kevin Baconin onnetonta näyttelijäsuoritusta vammaisen miehen esittäjänä.
Kun viimein pääsin harmistani yli, aloin nauttia elokuvan mainiosta huumorintäyteisestä dialogista ja muiden näyttelijöiden huomattavasti tasokkaammista suorituksista. Elokuva on jo kohtalaisen vanha, vuonna 1998 valmistunut, ja se on saanut Suomessa nimekseen Tunneli Kiinaan.
Tässäkin tarinassa oli kyse vammaisuudesta, syrjäytyneisyydestä ja huono-osaisuudesta, mutta myös ystävyydestä, ystävällisyydestä ja kauneudesta, jota löytyy myös muualta kuin sosiaaliesti määritellyt ihannemitat täyttävästä ihmisyydestä.
Nämä kolme epätäydellistä elokuvaa epätäydellisyydestä ilahduttivat, huvittivat ja ajatteluttivat vajavaisuuksistaan huolimatta minua niin paljon, että teki mieli merkitä ne muistiin tänne. Jos vaikka joku muukin hakeutuisi niiden äärelle..
perjantai 12. marraskuuta 2010
Työllisyydestä ja sosiaaliturvasta
Työllisyys lienee jatkuva ongelma useimmissa maissa. Tänään osui näköpiiriin kaksi uutista aiheesta. Britanniassa aiotaan ottaa kovat keinot käyttöön. Artikkelin mukaan siellä suunnitellaan niin radikaalia uudistusta, että töistä kieltäytyvä voi pudota jopa kolmeksi vuodeksi työttömyysturvan ulkopuolelle.
Kannustaminen on näköjään suosittu termi sielläkin. Krätyakan mielikuvissa se sana on jo lopullisesti menettänyt postitiiviset konnotaationsa ja nostattaa sielun silmien eteen lähinnä ne veitsenteräviksi piirretyt tähtikannukset, joilla sarjakuvien cowboyt ennen lehtikuvissa hevostensa kylkiä viiltelivät.
Suomi ei tunnetusti kovin itsenäisiin ratkaisuihin kykene. Aina haetaan mallia joltain "isommalta". Viime aikoina kai pääasiassa rapakon takaa ja juuri Britanniasta. Kun hallituspohjakin näyttää edelleen kannustuslinjalle otolliselta, niin eiköhän meilläkin pian poisteta sosiaaliturva niiltä, jotka sitä kipeimmin tarvitsevat, eli pitkäaikaistyöttömiltä ja työkyvyttömiltä, jotka eivät ole saaneet hakemaansa eläkettä, vaikkei heistä nykyisen työelämän vaatimuksia täyttämään ole edes uhkailun ja kiristyksen kannustamina.
Tämä uutinen Suomesta kertoo asiasta jotain olennaista. Kaikki työttömät eivät tosiaankaan ole vain työhaluttomia tai huonosti koulutettuja. Merkittävä joukko on sairaita ja vajaakuntoisia. Heidän tilaansa ja työkykyään ei ainakaan paranna toistuvat epäonnistumisen kokemukset, taloudellinen epävarmuus, energiaa syövä sopeutuminen pätkätyöpaikasta toiseen, lisälastina kuormassa selviytymisen paineet, ja häpeän pelko, jota nykyinen hallitus toimillaan parhaansa mukaan lietsoo.
Kannustaminen on näköjään suosittu termi sielläkin. Krätyakan mielikuvissa se sana on jo lopullisesti menettänyt postitiiviset konnotaationsa ja nostattaa sielun silmien eteen lähinnä ne veitsenteräviksi piirretyt tähtikannukset, joilla sarjakuvien cowboyt ennen lehtikuvissa hevostensa kylkiä viiltelivät.
Suomi ei tunnetusti kovin itsenäisiin ratkaisuihin kykene. Aina haetaan mallia joltain "isommalta". Viime aikoina kai pääasiassa rapakon takaa ja juuri Britanniasta. Kun hallituspohjakin näyttää edelleen kannustuslinjalle otolliselta, niin eiköhän meilläkin pian poisteta sosiaaliturva niiltä, jotka sitä kipeimmin tarvitsevat, eli pitkäaikaistyöttömiltä ja työkyvyttömiltä, jotka eivät ole saaneet hakemaansa eläkettä, vaikkei heistä nykyisen työelämän vaatimuksia täyttämään ole edes uhkailun ja kiristyksen kannustamina.
Tämä uutinen Suomesta kertoo asiasta jotain olennaista. Kaikki työttömät eivät tosiaankaan ole vain työhaluttomia tai huonosti koulutettuja. Merkittävä joukko on sairaita ja vajaakuntoisia. Heidän tilaansa ja työkykyään ei ainakaan paranna toistuvat epäonnistumisen kokemukset, taloudellinen epävarmuus, energiaa syövä sopeutuminen pätkätyöpaikasta toiseen, lisälastina kuormassa selviytymisen paineet, ja häpeän pelko, jota nykyinen hallitus toimillaan parhaansa mukaan lietsoo.
lauantai 6. marraskuuta 2010
Kansallinen häpeä
Näitä otsikoita olen yrittänyt viime aikoina väistellä. Suututtaa niin vietävästi se, että uuden ostamista, jatkuvaa kuluttamista ja vanhan pois heittämistä perustellaan milloin milläkin, joskus ihan ympäristöystävällisiltäkin kuulostavilla syillä.
Yksinkertaiseen, säästäväisyyteen kasvatettuun ,luontooni ei vaan uppoa se, että uuden hankkiminen, ennen kuin vanha on varmasti loppuun korjattu ja käytetty, voisi olla kestävän kehityksen mukaista.
Toki yksityisautoilun päästöt ovat merkittävä ympäristöhaitta ja autonromut kierrättämällä saadaan paljon raaka-ainetta uusiokäyttöön. Työllisyyskin on ihan tärkeä seikka, mutta silti, kaikesta huolimatta, jokin tuossakin, mielestäni hyvin kirjoitetussa ja perusteltuja väitteitä sisältävässä artikkelissa mättää.
Käytännössä yllättävän monella saattaa olla sellainen tilanne, ettei uuden ajopelin ostoon ole kertakaikkiaan varaa. Meikäläinen on ajanut vanhoilla kotteroilla aina. Maalla oma auto tuppaa olemaan valitettava välttämättömyys, kun julkista liikennettä ei ole. Minkäänlaista mahdollisuutta uuden menopelin hankintaan näillä tuloilla ei ole, eikä tule, joten ympäristöystävällisin teko on yksinkertaisesti ajaa mahdollisimman vähän.
Meillä asiointimatkat (kahteen lähimpään kaupunkiin on molempiin matkaa 40 kilometriä) harkitaan tarkoin ja monta hoidettavaa hommaa yhdistetään samaan reissuun. Työmatkat ja arkiliikenne hoituu onneksi hyväkuntoiselta isännältä polkupyörällä tai jalkaisin, eikä huviajeluita juuri harrasteta.
Ymmärrän silti hyvin niitä lapsiperheitä, vajaakuntoisia (joihin itsekin kuulun) ja vanhuksia, jotka tarvitsevat välttämättä tavallisiin kauppareissuihinkin auton. Taitaisi jäädä minultakin perunat keittämättä, jos ne pitäisi kävellen kaupasta kantaa. Aika iljettävää on syyllistää ihmisiä siitä, ettei heillä ole varaa hankkia ja pitää yllä yhtä tai peräti useampaa ajopeliä välttämättömiin tarpeisiinsa. Eri asia ovat ne, joilla on siihen varaa.
Itse ehkä olisinkin jossain vaiheessa valmis kiristämään vyötä ja luopumaan jostain (aika paljosta) muusta hankkiakseni esimerkiksi hybridi- tai sähköauton, vaikka valtiovallan olisi minusta kyllä aiheellista tukea aktiivisemmin ympäristöystävällistä teknologiaa ja joukkoliikennettä, eikä sysätä vastuuta ympäristönsuojelusta pelkästään yksityisten kuluttajien kontolle.
Ylipäätään raivostun valtavasti siitä, että ihmisiä nykyään yritetään saada tuntemaan häpeää siitä, ettei heillä ole varaa johonkin sellaiseen, mitä mainostajat tai parempituloiset viranomaiset keksivät markkinoida kunnollisen (kunniallisen?) kuluttajan tunnusmerkkinä.
Samalla tavoin kuin onnellisuudesta, kuluttamisesta näyttää tulleen julkisessa puheessa hyve. (Onnettomat ihmiset käyvät yhteiskunnalle kalliiksi muun muassa masennuksen, syrjäytymisen, perheiden hajoamisen ja sairauksien vuoksi. Mainoksissa onnelliset ihmiset puolestaan kuvataan aktiivisiksi kuluttajiksi, jotka ostavat matkoja, vakuutusturvaa, uusia, tyylikkäitä, innovatiivisia tai ympäristöystävällisempiä tuotteita. No,.tämä rönsy ansaitsisi varmaan jo oman postauksensa).
Vanhan sanonnan mukaan "köyhyys ei oo ilo, vaikka se naapureita naurattaa", mutta ei se minusta ole mikään häpeäkään, vaikka siitä sellaista yritetään väen vängällä tehdä.
Yksinkertaiseen, säästäväisyyteen kasvatettuun ,luontooni ei vaan uppoa se, että uuden hankkiminen, ennen kuin vanha on varmasti loppuun korjattu ja käytetty, voisi olla kestävän kehityksen mukaista.
Toki yksityisautoilun päästöt ovat merkittävä ympäristöhaitta ja autonromut kierrättämällä saadaan paljon raaka-ainetta uusiokäyttöön. Työllisyyskin on ihan tärkeä seikka, mutta silti, kaikesta huolimatta, jokin tuossakin, mielestäni hyvin kirjoitetussa ja perusteltuja väitteitä sisältävässä artikkelissa mättää.
Käytännössä yllättävän monella saattaa olla sellainen tilanne, ettei uuden ajopelin ostoon ole kertakaikkiaan varaa. Meikäläinen on ajanut vanhoilla kotteroilla aina. Maalla oma auto tuppaa olemaan valitettava välttämättömyys, kun julkista liikennettä ei ole. Minkäänlaista mahdollisuutta uuden menopelin hankintaan näillä tuloilla ei ole, eikä tule, joten ympäristöystävällisin teko on yksinkertaisesti ajaa mahdollisimman vähän.
Meillä asiointimatkat (kahteen lähimpään kaupunkiin on molempiin matkaa 40 kilometriä) harkitaan tarkoin ja monta hoidettavaa hommaa yhdistetään samaan reissuun. Työmatkat ja arkiliikenne hoituu onneksi hyväkuntoiselta isännältä polkupyörällä tai jalkaisin, eikä huviajeluita juuri harrasteta.
Ymmärrän silti hyvin niitä lapsiperheitä, vajaakuntoisia (joihin itsekin kuulun) ja vanhuksia, jotka tarvitsevat välttämättä tavallisiin kauppareissuihinkin auton. Taitaisi jäädä minultakin perunat keittämättä, jos ne pitäisi kävellen kaupasta kantaa. Aika iljettävää on syyllistää ihmisiä siitä, ettei heillä ole varaa hankkia ja pitää yllä yhtä tai peräti useampaa ajopeliä välttämättömiin tarpeisiinsa. Eri asia ovat ne, joilla on siihen varaa.
Itse ehkä olisinkin jossain vaiheessa valmis kiristämään vyötä ja luopumaan jostain (aika paljosta) muusta hankkiakseni esimerkiksi hybridi- tai sähköauton, vaikka valtiovallan olisi minusta kyllä aiheellista tukea aktiivisemmin ympäristöystävällistä teknologiaa ja joukkoliikennettä, eikä sysätä vastuuta ympäristönsuojelusta pelkästään yksityisten kuluttajien kontolle.
Ylipäätään raivostun valtavasti siitä, että ihmisiä nykyään yritetään saada tuntemaan häpeää siitä, ettei heillä ole varaa johonkin sellaiseen, mitä mainostajat tai parempituloiset viranomaiset keksivät markkinoida kunnollisen (kunniallisen?) kuluttajan tunnusmerkkinä.
Samalla tavoin kuin onnellisuudesta, kuluttamisesta näyttää tulleen julkisessa puheessa hyve. (Onnettomat ihmiset käyvät yhteiskunnalle kalliiksi muun muassa masennuksen, syrjäytymisen, perheiden hajoamisen ja sairauksien vuoksi. Mainoksissa onnelliset ihmiset puolestaan kuvataan aktiivisiksi kuluttajiksi, jotka ostavat matkoja, vakuutusturvaa, uusia, tyylikkäitä, innovatiivisia tai ympäristöystävällisempiä tuotteita. No,.tämä rönsy ansaitsisi varmaan jo oman postauksensa).
Vanhan sanonnan mukaan "köyhyys ei oo ilo, vaikka se naapureita naurattaa", mutta ei se minusta ole mikään häpeäkään, vaikka siitä sellaista yritetään väen vängällä tehdä.
torstai 4. marraskuuta 2010
Kuinka Krätyakka suututetaan
Yleensäkin aika helposti. Tämän päivän top 10 vinkit tässä:
1. Jätetään saapumatta paikalle sovittuun aikaan.
2. Kiusataan pienempiä ja heikompia.
3. Tuputetaan toiselle omaa näkemystä ainoana oikeana totuutena.
4. Luvataan, eikä aiotakaan pitää
5. Puhutaan toisen puheen päälle kaiken aikaa
6. Heitetään herjaa toisten heikkouksista, muttei kestetä itseen kohdistuvaa leikinlaskua
7. Vähätellään toisten tunteita ja mielipiteitä
8. Ei vaivauduta ajattelemaan vaan mennään aina siitä mistä aita on matalin
9. Ei kunnioiteta toisten rajoja
10. Pyritään aina ja kaikkialla kilpailuasetelmaan
Millainen on sinun "punainen listasi" tänään?
1. Jätetään saapumatta paikalle sovittuun aikaan.
2. Kiusataan pienempiä ja heikompia.
3. Tuputetaan toiselle omaa näkemystä ainoana oikeana totuutena.
4. Luvataan, eikä aiotakaan pitää
5. Puhutaan toisen puheen päälle kaiken aikaa
6. Heitetään herjaa toisten heikkouksista, muttei kestetä itseen kohdistuvaa leikinlaskua
7. Vähätellään toisten tunteita ja mielipiteitä
8. Ei vaivauduta ajattelemaan vaan mennään aina siitä mistä aita on matalin
9. Ei kunnioiteta toisten rajoja
10. Pyritään aina ja kaikkialla kilpailuasetelmaan
Millainen on sinun "punainen listasi" tänään?
keskiviikko 3. marraskuuta 2010
Verokalenterin äärellä
Kiitos edellisen postauksen ystävällisistä kommenteista. Hämmästyksekseni huomaan saaneeni myös uusia lukijoita. Sekin ilahduttaa. Tervetuloa.
Verokalenterikin sitten taas julkaistiin. Luin sitä, vaikka periaatteessa koko lärpäke minua kuvottaakin, enkä ole uteliaisuudestani ylpeä. En ymmmärrä, mitä tarkoitusta moinen julkaisu palvelee. Ainakin minussa se herättelee sangen alhaisia tunteita: kateutta, vähättelyn tarvetta ja pahansuopuutta.
Kovin usein en itseäni kenenkään varallisuutta kadehtimasta löydä. Minulle riittää ihan hyvin nämä köyhyysrajan alittavat henkilökohtaiset tulot (jotka kuluvat suurelta osin lääkkeisiin)ja puolison palkalla (joka myös alittaa roimasti suomalaisten keskiansiot) elätämme aivan mainiosti ison elukkalaumamme ja nautimme omasta mielestämme hyvästä elämästä.
Viime aikoina, täällä uudella kotipaikkakunnalla, olen hämmästyksekseni kohdannut ihmisiä, jotka ovat löytäneet jostain syytä kadehtia meitä ja yrittää saada meiltä pois sellaistakin, joka lain mukaan on meidän omaamme ja ihan itse maksettu...
Joillakin ihmisillä on kuulemma meistä sellainen harhaluulo, että olemme varakkaita, jonkinlaisia "kultalusikka suussa syntyneitä" Hannu Hanhia. Ajatus on hämmentävä ja hieman pelottava.
Ensinnäkin ihmetyttää, mistä sellainen vaikutelma ylipäätään voi syntyä ihmisistä, jotka asuvat vanhassa, ränsistyneessä talossa ja ajavat yli kymmenvuotiaalla autolla. Toisekseen se vihan, katkeruuden ja pahantahtoisuuden määrä, joka joidenkin ihmisten asenteesta huokuu saa tuntumaan olon turvattomalta - varsinkin, kun vihamieliset henkilöt sattuvat olemaan vaikutusvaltaisessa asemassa.
Vaikka en perinteisistä psykologisista selitysmalleista aina vakuuttunut olekaan, arvailen, että tämän ilmiön taustalla saattaisi olla jokin syvä ja varhaisessa vaiheessa syntynyt vaille jäämisen kokemus. Sellaisillakin ihmisillä, joilla näyttää olevan elämässään paljon sisältöä ja maallista mammonaa, saattaa olla kaiken aikaa olo, että toisilla on enemmän ja, että he eivät ole sitä ansainneet.
Katkeruus ja kateus kaivertaa ihmisen sisimmässä ammottavaa tyhjää koloa kaiken aikaa suuremmaksi. Mikään ei riitä ja aina jollain muulla on jotain, mitä itseltä puuttuu. On vaikea kuvitella, että mikään muu kuin rakkauden puute varhaisessa lapsuudessa olisi voinut synnyttää moisen kroonisen vaille jäämisen tunteen, mutta voiko sitä vanhemmiten korjata? Näyttää nimittäin siltä, että joiltakin ihmisiltä on kadonnut kyky ottaa rakkautta vastaan ,vaikka sitä olisi myöhemmin tarjollakin.
Verokalenteria lukiessa katseeni kiinnittyi myös moniin tuttuihin julkisuuden henkilöihin. Ensimmäinen reaktio monilla asiaa tuntemattomilla saattaa olla, että eihän heillä voi olla noin pienet tulot, kun naama kerran näkyy telkkarissa harva se viikko. Todellisuus julkisuuden fasadin takana on silti usein muuta kuin suuri yleisö kuvittelee. Pelkkä julkisuus ei useinkaan elätä. Moni suuri taiteilija tässä maassa elää kädestä suuhun ja hakee apua sossun luukulta, eikä siinä ole mitään kadehtimista.
Kovin usein en itseäni kenenkään varallisuutta kadehtimasta löydä. Minulle riittää ihan hyvin nämä köyhyysrajan alittavat henkilökohtaiset tulot (jotka kuluvat suurelta osin lääkkeisiin)ja puolison palkalla (joka myös alittaa roimasti suomalaisten keskiansiot) elätämme aivan mainiosti ison elukkalaumamme ja nautimme omasta mielestämme hyvästä elämästä.
Viime aikoina, täällä uudella kotipaikkakunnalla, olen hämmästyksekseni kohdannut ihmisiä, jotka ovat löytäneet jostain syytä kadehtia meitä ja yrittää saada meiltä pois sellaistakin, joka lain mukaan on meidän omaamme ja ihan itse maksettu...
Joillakin ihmisillä on kuulemma meistä sellainen harhaluulo, että olemme varakkaita, jonkinlaisia "kultalusikka suussa syntyneitä" Hannu Hanhia. Ajatus on hämmentävä ja hieman pelottava.
Ensinnäkin ihmetyttää, mistä sellainen vaikutelma ylipäätään voi syntyä ihmisistä, jotka asuvat vanhassa, ränsistyneessä talossa ja ajavat yli kymmenvuotiaalla autolla. Toisekseen se vihan, katkeruuden ja pahantahtoisuuden määrä, joka joidenkin ihmisten asenteesta huokuu saa tuntumaan olon turvattomalta - varsinkin, kun vihamieliset henkilöt sattuvat olemaan vaikutusvaltaisessa asemassa.
Vaikka en perinteisistä psykologisista selitysmalleista aina vakuuttunut olekaan, arvailen, että tämän ilmiön taustalla saattaisi olla jokin syvä ja varhaisessa vaiheessa syntynyt vaille jäämisen kokemus. Sellaisillakin ihmisillä, joilla näyttää olevan elämässään paljon sisältöä ja maallista mammonaa, saattaa olla kaiken aikaa olo, että toisilla on enemmän ja, että he eivät ole sitä ansainneet.
Katkeruus ja kateus kaivertaa ihmisen sisimmässä ammottavaa tyhjää koloa kaiken aikaa suuremmaksi. Mikään ei riitä ja aina jollain muulla on jotain, mitä itseltä puuttuu. On vaikea kuvitella, että mikään muu kuin rakkauden puute varhaisessa lapsuudessa olisi voinut synnyttää moisen kroonisen vaille jäämisen tunteen, mutta voiko sitä vanhemmiten korjata? Näyttää nimittäin siltä, että joiltakin ihmisiltä on kadonnut kyky ottaa rakkautta vastaan ,vaikka sitä olisi myöhemmin tarjollakin.
Verokalenteria lukiessa katseeni kiinnittyi myös moniin tuttuihin julkisuuden henkilöihin. Ensimmäinen reaktio monilla asiaa tuntemattomilla saattaa olla, että eihän heillä voi olla noin pienet tulot, kun naama kerran näkyy telkkarissa harva se viikko. Todellisuus julkisuuden fasadin takana on silti usein muuta kuin suuri yleisö kuvittelee. Pelkkä julkisuus ei useinkaan elätä. Moni suuri taiteilija tässä maassa elää kädestä suuhun ja hakee apua sossun luukulta, eikä siinä ole mitään kadehtimista.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)