Akka vastaan luonnonvoimat. Rökäletappio 6-0.

Viime viikkoina on Suomessa saatu mitellä jään ja lumen kanssa. Kovimmat koitokset meidän huushollissamme on hoitanut tähän saakka miehinen osapuoli. Nyt hän on viikon työreissulla, joten akkaparka taistelee muiden arkipäivän ongelmien ohella luonnonvoimia vastaan ihan itsekseen - ei niin kovin hyvällä menestyksellä.

Pihaa meillä on melkein puoli hehtaaria. Talolta tielle on matkaa. Lumikolaan en kuvittele tarttuvanikaan. Sitä ei tämä kroppa kestä. Portaat täytyisi kuitenkin saada pidettyä käyttökunnossa ja jonkinlainen polku talolta navetalle tallattuna, jotta pääsen ruokkimaan kanat ja lampaan ja monta kertaa päivässä pissattamaan koirat.

Jo viikon verran on katolta kurkotellut uhkaavan näköinen lumikieleke. Leutoina päivinä se kasvattaa itseenä hurjan näköisiä jääpuikkoja, jotka irvistelevät ulko-oven yläpuolella kuin jättihirviön hampaat odottaen tilaisuutta haukata alikulkijan kuoliaaksi.

Mies sitä kertymää jo yritti ennen lähtöään pudotella, mutta kovin tiukasti se oli vielä kiinni. Kun se nyt kumminkin joka päivä kurottuu sieltä alemmas, päätin eilen romahduksen uhallakin yrittää sohia sitä pois. 160 sentin korkeudestani ulotuin siihen vain lapion kärjellä, mutta sain kuin sainkin pienen palan jyrsittyä irti. Sitten hirviö sai ilmeisesti tarpeekseen. Olin jo vaihtanut aseistuksen rappuharjaan, jonka varrella parhaillaan, muka turvasta, eteisen katon suojista sitä sörkin, kun se vimmastuneena paiskasi minua jääkimpaleella suoraan silmään.

Melkoisen fysiikan lakeja venyttävän kaarroksen se klimppi joutui tekemään päästäkseen ovenraosta eteiseen meikäläisen kimppuun. Suoraan vasempaan silmään se mäjähti ja ehkä oli onni, että silmälasit sattuivat olemaan sillä hetkellä hukassa, eikä päässä. Se tuli nimittäin aika kovalla voimalla. Olisi voinut linssi särkyä ja mitäs minä sitten olisin tehnyt: puolisokeana yksikseni tämän lauman kanssa monta päivää.

Nyt on sitten silmä punainen ja mieli musta. Kieleke väijyy edelleen paikoillaan ja taivaalta tupruttaa koko ajan lisää lunta. Betoniportaat ovat niin paksun jääkerroksen peitossa, ettei ovi meinaa aueta ja odotan kauhunsekaisin tuntein sitä hetkeä, kun tuo jäämassa lopulta tuolta alas rojahtaa. Sitten ei taida olla tästä torpasta ainakaan hetkeen ulospääsyä. Niin painava lasti sieltä on tulossa.

Voihan petkele sentään tätä talvea! (Se on muuten sana, jonka vasta hiljattain opin. Olinhan minä sen kuullut, mutten koskaan aiemmin tarvinnut. Nyt sille esineelle olisi käyttöä. En vaan satu vielä semmoista omistamaan - enkä lihasvoimia ja ehjiä niveliä, joilla moista käytetään).

Erityisen tavallinen

Silkasta myötätunnosta, luullakseni, olin viime yönä unissani nuorten leirillä. Pitäähän minun nyt jotenkin perheen elatukseen osallistua, ettei miehen ihan yksin tarvitse.

Se uni sai minut pitkästä aikaa miettimään elämänmittaista pikku dilemmaani, joka viime aikoina on jäänyt mukavasti taka-alalle, kun en enää tapaa vieraita ihmisiä, joiden seurassa joutuisin peilaamaan omaa persoonaani.

Vettä myllyyn pohdinnoilleni antoi nuorison blogeissa tänään hehkuteltu tieto, jonka mukaan illalla alkaa televisiossa uusi vampyyrisarja nimeltään True Blood ja ystäväni, joka eilen puhelimessa muistutti 15 vuotta sitten käymästämme keskustelusta, joka liittyi tähän samaan asiaan.

Olen luullut, että se kuuluu lähinnä nuoruuteen ja on sangen yleinen ongelma. Siis se, että ihmiset tahtovat yhtä aikaa kokea itsensä tavallisiksi ja erityisiksi. Erityisyys kai liittyy läheisesti oman arvon ja ainutlaatuisuuden kokemiseen, mutta tavallisuus tarjoaa suojan sosiaalisia paineita ja silmätikuksi joutumista vastaan.

Siinä keskustelussa, jota ystäväni muisteli, eräs kolmas henkilö toi julki halunsa poiketa valtavirrasta ja kertoi arvostavansa "kaikkea erikoista". Minä puolestani huokasin syvään ja sanoin toivovani hartaasti olevani tavallisempi, koska sillä tavoin elämä olisi paljon helpompaa.

Näin jälkeenpäin tuo keskustelu hymyillyttää. (Saattaa tietysti olla, että hymyni hyytyisi, jos edelleen joutuisin elämään jonkin yhteisön jäsenenä, joka päivästä toiseen yrittää ojentaa ja kammeta valintojani standardimpaan suuntaan). Joka tapauksessa nykyään tunnen itseni ylenpalttisen tavalliseksi ja se on hyvä tunne. Olen nimittäin tajunnut, että tavallisuus on suhteellinen käsite. Ympäristöllä on asian kanssa vähintään yhtä paljon tekemistä kuin yksittäisen subjektin tai objektin ominaisuuksilla.

Siksi hämmästyinkin itseäni, kun tänään koin pientä ärtymystä vilkuillessani niitä lukemattomia True Bloodin liittyviä blogiotsikoita. Huomasin, että minua harmittaa olla tässä asiassa osa valtavirtaa. Samalla tavoin kuin toivoisin, ettei tatuoinneista olisi tullut nykyisen kaltainen muoti-ilmiö (koska minä halusin sellaisen jo ennen kuin ne tulivat muotiin!??) ja ettei metallimusiikki olisi jo niin monen muunkin keski-ikäisen mielimusiikkia, toivon, etteivät kaikki muutkin olisi keksineet innostua vampyyrijutuista.

Jossain täällä tätiyden peitossa lymyilee ilmeisesti siis edelleen se pikkutyttö, joka kuvaamataidon tunnilla helposti kivahti: "Älä matki mua", jos vieruskaverin piirros alkoi liiaksi muistuttaa omaa. Mitä muuta se sellainen on kuin epävarmuutta omasta arvosta ja ominaislaadusta? Ihmisiähän me loppujen lopuksi olemme kaikki, eikä tässä maailmassa kukaan enää voi mitään kovin omaperäistä keksiä, jos otetaan huomioon aiemmin eläneiden sukupolvien määrä.

"Taivaassa enkeli ei ole mitään erityistä" on aforismi, joka aina on viehättänyt minua. Se muistuttaa siitä, ettei kaikki erityisyys ole yksilön omaa ansiota.

Nykyään, kun kaikessa kilpaillaan: kauneudessa, tiedon määrässä, ihmissuhdemarkkinoilla ja työmarkkinoilla, kaikilta aletaan helposti vaatia jotain "X-faktoria". Ei riitä, että ihminen on ihan hyvä ja hoitaa hommansa kelvollisesti. Pitäisi olla jotain uutta ja erilaista, muista erottuvaa, mutta juuri sopivalla tavalla poikkeavaa, sellaista, mikä nyt juuri arvostelijoiden mielestä sattuu olevan myyvää ja trendikästä.

Mitä sillä on merkitystä (paitsi ehkä lyhytaikaisesti toimeentulon tuojana)? Kaikki me synnymme, elämme ja kuolemme, syömme ruokaa ja hmm.. paskannamme. Ne ovat perusasioita kaikille. Kuka meitä muistaa vaikkapa sata vuotta kuolemamme jälkeen ja miksi pitäisi? Onko sellaisen ihmisen elämä jotenkin arvokkaampi, joka on elossa ollessaan saanut nimensä historian kirjoihin tai tienannut paljon rahaa?

Ihmisten arvostukset tulevat ja menevät. Ehkä se jotain lämmittää, jos näkee nimensä lehtien palstoilla tai voi ihailla nimeään verokalenterin kärkipäässä. Itselleni on ollut vapauttavaa tajuta, että erityisyys ja tavallisuuskin ovat vain ihmisten vaihtuvia käsityksiä. Ei niiden varaan kannata itsetuntoaan perustaa.

Jos minä satun nauttimaan tietynlaisesta musiikista ja elokuvista, miksi iloani pitäisi himmentää se, että miljoona muuta nauttii niistä myös. Jos jonkin suosikkini muuttuminen massailmiöksi häiritsee, silloinhan kysymys ei ole ollut aidosti omasta maustani, vaan pyrkimyksestäni erottua ja viestittää muille kulttuurista statustani viihdevalinnoilla..

Juupa juu. Taidan olla erityisen tavallinen ja hyvä niin..

Aktivointia vai ahdistelua

Työttömyysturva on monin tavoin ongelmallinen asia. Sitä en lähde kiistämään. Vaikka itse olen aina kammonnut kaikkea pakkoaktivointia niin, että olen mieluummin yrittänyt pärjätä ilman yhteiskunnan tukia kuin alistunut järjettömiltä tuntuviin pakkotoimiin, ymmärrän silti työttömien passivoitumiseen liittyvät riskit ja jossain määrin työttömyysturvan vastikkeellisuusvaatimuksetkin. (Ainahan joukkoon nimittäin mahtuu niitäkin, jotka mieluiten niin sanotusti istuvat toisen takapuolella, mutta luulen, että he ovat silti aika pieni vähemmistö).

Opittu avuttomuus vaanii kaikilla elämän aloilla. Aivan liian helposti ihminen oppii, ettei kannata yrittää, jos pitkäkään ponnistelu ei tuota toivottua tulosta. Lähetettyään turhaan kymmeniä työhakemuksia kukaan työnhakija tuskin jaksaa pitää kiinni uskosta omaan pätevyyteensä ja haluttavuuteensa työmarkkinoilla. Toivonsa menettänyt vajoaa helposti apatiaan tai kehittää selviytymiskeinoja, jotka saattavat ennemminkin haitata kuin edistää paluuta takaisin työelämään.

Liian usein yhteiskunnallisissa keskusteluissa silti keskitytään työnhakijoiden vajavaisuuksiin, eikä oteta huomioon asian toista puolta, eli työelämän vaatimuksia. Työnantajapuolen odotukset otetaan ikään kuin ylhäältä annettuna luonnonlakina, johon ei voi vaikuttaa, ainoastaan sopeutua. Aina, kun joku yrittää muistuttaa, että onhan laadukas työvoimakin rajallinen resurssi aivan kuten tuotteen raaka-ainekin , meille muistutetaan, että duunareitahan aina saa. Jos ei Suomesta, niin vielä paljon halvemmalla ulkomailta. Miksi siis turhaan säästellä. Heitetään pois se, mikä on sekundaa tai loppuun kulunut.

Näinä aikoina, kun kaikesta mahdollisesta säästetään ja kustannustehokkuutta vaaditaan, on hyvä, että tämän kaltaisia tutkimuksia tehdään ja julkaistaan. Tyhjästä on tosiaan paha nyhjästä, mutta vaihteeksi olisi terveellistä tarkastella niitä puutteita, jotka löytyvät työelämän puolelta.

Millään taikasauvalla emme saa muokattua Suomen sadoistatuhansista työttömistä ikääntyvistä ja vajaakuntoisista teräskuntoisia, täsmäkoulutettuja moniosaajia, jotka joustavasti vaihtavat työtä ja asuinpaikkaa aina elinkeinoelämän tarpeitten ja suhdanteiden mukaan.

Valtion varojen tuhlaaminen näihin "pakkoaktivointeihin" ja ilmaisen työn teettäminen kuntoutuksen, harjoittelun tai aktivoinnin nimissä ei työttömyysongelmaa ratkaise. Kuten edellisessä postauksessa lainaamassani jutussa todettiin, merkittävä osa työttömistä olisi valmis töihin, jos mielekkäitä tehtäviä kohtuullisin ehdoin olisi tarjolla. Niin kauan kuin ei ole, ei siihen auta pakkotoimet eikä työnhakukurssikaan.

Porkkana tehoaa aina paremmin kuin keppi. Niin minä ajattelen ja sen ovat todenneet monet käyttäytymistieteen tutkijatkin. Kaikki päättäjämme eivät taida sitä kuitenkaan uskoa, tai sitten meillä istuu Arkadianmäellä poikkeuksellisen paljon piiskan käytöstä nautintoa saavia yksilöitä.

Ämpärissä kolisee

Pian puoli vuotta olen pitänyt paastoa päivänpolitiikasta, enkä näe mitään syytä palata niiden uutisten äärelle. Maailma ei siitä mihinkään suuntaan muutu, vaikka murehtisin hiukseni harmaiksi tai kiristelisin leukaperäni kipeiksi nykyhallituksen ja EU:n toimia.

Täysin ei tässä maassa silti yhteiskunnallisilta keskusteluilta välty, vaikka kuinka yrittäisi elää ämpäri päässä. Viime päivinä minun pääpöntössäni on poukkoillut näihin kahteen uutiseen liittyvät kysymykset.

Savon Sanomissa taitaa olla fiksua väkeä töissä. (Se on paljon sanottu pohjalaiselta). Ainakin löydän sieltä usein hyvin toimitettuja juttuja, joiden ajatukset voin itsekin allekirjoittaa. Muutama päivä sitten siellä kirjoitettiin siitä, miten hallituksen on turha jauhaa tätä työurien pidentämisasiaa aina siihen sävyyn kuin valtiovallan edustajat kuvittelisivat kaikkien kansalaisten parhaansa mukaan karttelevan työtä ja pyrkivän loisimaan aina kun se on mahdollista.

Yllättävän monet ihmiset pitävät työstään ja vielä useammat olisivat valmiita sinnittelemään huonokuntoisinakin töissä aiempaa pidempään, jos työelämässä vaan tapahtuisi tiettyjä muutoksia. Ihmiset kaipaavat arvostusta, mielekkäitä tehtäviä ja kohtuullisia työoloja ainaisen kiireen, epävarmuuden ja heittopussina pyörimisen sijaan.

Pysäyttävä oli myös saman lehden uutinen, jonka mukaan joka seitsemäs suomalainen alittaa jo virallisen köyhyysrajan. Hälyttävintä jutun mukaan on se, että viime vuosikymmeninä tuloerot ovat kasvaneet ja köyhyys lisääntynyt myös nousukauden aikana...mutta niinhän se tietysti oikeistolaisen logiikan mukaan pitää mennäkin. Toiset ovat aina tasa-arvoisempia kuin toiset. Jotkut vaan ovat niin ahkeria, älykkäitä ja muulla tavoin lahjakkaita, että heille ihan oikeutetusti kuuluu kunnon palkka omasta ylivertaisuudestaan.

Se, että joillakin on jo syntyessään paremmat lähtökohdat ja että onni tykkää potkia mieluummin trimmattuja kultapossukerholaisten takamuksia kuin roskaruualla lihotettuja köyhälistöpeppuja sattuu vaan olemaan luonnonlaki. Se jolla on, sille annetaan. Jokainen on oman onnensa seppä. Niinhän se menee, vai kuinka?

Ei herttinen...

Ei herttinen. Ihan omaksi riemukseni ja ehkä sattumalta jonkun muunkin, länttään tämän tänne. On helppoa nauraakätkätellä tämmöiselle viihteelle, kun omaan lähipiiriin ei kuulu enää ainokaitakaan neanderthal-tyyppiä ,joka ainakaan Krätyakan läsnäollessa kehtaisi vihjailla mitään tämänsuuntaista..

Onks ihquu vai ei?

Joka meikäläistä yhtään tuntee, tietää varmasti, että harva täti-ihminen tykkää nuorisosta (ihan kastikkeesta riippumatta) niin valtavasti kuin minä. Siispä tämä ei ole mikään kaikenkattava nuorisonparjaus postaus, eikä tarkoitus ole osoittaa sitä elämänmuotoa mitenkään ala-arvoiseksi. Kunhan tässä vähän ihmettelen ja pyörittelen silmiäni.

Jokin aika sitten, ensinnäkin, luin artikkelin, jossa taivasteltiin tutkimusta, jossa selvisi, että 16 -vuotiaiden brittinuorten sanavarasto on romahtanut noin neljästäkymmenestätuhannesta sanasta kahdeksaansataan. Sitä se chattailu, tekstailu ja muu mesettäminen teettää..Eikä ole ihme, jos välillä pitää ottaa fyysisemmät keinot avuksi, kun sanoja ei ongelmatilanteitten selvittämiseen kertakaikkiaan ole. Ilman puhetta on myös aika vaikea tulla ymmärretyksi - jopa ymmärtää itse itseään. Kommunikointitaidot tarkoittavat muutakin kuin sähköisten välineiden hallintaa...

Aika monen suomalaisnuoren suusta kuuluu onneksi toistaiseksi ihan tolkullista puhetta, vaikka yo-kirjoitusten tarkastajat joka vuosi muistavatkin tiedottaa tason laskemisesta. Vielä kieltäkin enemmän olenkin huolissani nuorten tunne-elämän vivahteiden kapeutumisesta. Kun median massaviihde on mitä on, eikä kaikilla vanhemmilla ole kykyjä ,kiinnostusta, eikä aikaa jälkikasvunsa vuorovaikutukselliseen kasvattamiseen, kuka lapsia kasvattaa? Mielenterveyspalveluita ei riitä kaikille, eikä koulustakaan oikein ole kokonaisvaltaisen persoonallisuuden kehittäjäksi. Siksikö yhä useammasta nuoresta näyttää kasvavan tunne-elämältään merkillisen rajoittunut ja kapea-alainen?

Kyllä lapsipsykologit kautta aikojen ovat havainneet, että tietyssä kehitysvaiheessa lapsen maailmankuva on kovin mustavalkoinen. Kaikkea joko rakastetaan tai vihataan, fanitetaan tai inhotaan sen mukaan tuottaako se itselle mielihyvää tai hyötyä vai ei. Nykyään vaan tuo vaihe näyttää joillakin jatkuvan pelottavan pitkään - eräillä elämän loppuun saakka.

Meitä vanhoja tätejä syytetään usein konservatiivisuudesta, ahdasmielisyydestä ja rajoittuneesta, mutta kokeilkaapa vaan vaikkapa syöttää teineillenne ruokaa, jota he eivät ole ennen maistaneet tai ehdottaa jotain muuta ennen kokematonta, joka ei nyt juuri satu olemaan kaveripiirissä suosion huipulla...

No, joo. Eiköhän tämä nyt tästä tällä erää riitä...Täti menee nyt ottamaan verenpainelääkkeen ja istuu sitten katselemaan elokuvaa, jossa kaikki ovat kauniita, hoikkia, dynaamisia ja alle 30-vuotiaita. Viis siitä, että käyttäytyvät kuin leikki-ikäiset hiekkalaatikolla..

Akka krätisee ihan salaa vaan

Tämä blogihan loppui jo aikapäiviä sitten. Loppui sanottava ja tuli fiilis, että tarttis löytää toisenlaista näkökulmaa tähän bloggaamiseen. Oli helpompi aloittaa puhtaalta pöydältä. No, nyt sekin pöytä on jo roinan peitossa ja krätisyttää niin vietävästi, joten taidanpa palailla tänne satunnaisesti valittelemaan milloin mitäkin, kuten krätinäblogin teemaan sopii ja jätän ne toisenlaiset asiat sitten muualle.

Eihän tänne nykyään löydäkään kuin joku satunnainen matkailija, kun ei blogi ole edes listalla ja ehkä hyvä niin. Mutta sitten asiaan ja siitä ihan erillinen postaus.