Anoreksia

Olen viime päivinä miettinyt anoreksiaa. Hiljattain alkoi kotimainen televisiosarja "Projektina keho", jota tuli katsottua, koska sitä juontaa muinainen tuttava Outi Reinola. Ensimmäisessä osassa pohdittiin nimenomaan nykysuomalaisten tyytymättömyyttä omaan painoonsa.

Opettajana ja opinto-ohjaajana anorektikkoihin tuli tutustuttua henkilökohtaisesti ja tuska oli välillä melkoinen, kun ei tiennyt saako nuori kaiken tarvitsemansa avun ja voisiko itse tehdä jotain enemmän, jotta tilanne lähtisi korjaantumaan.

Blogilistalta uutta luettavaa etsiessä tunnun törmäävän jatkuvasti sekä ylipainoisten laihduttajien että masennusta potevien anorektikkojen blogeihin. Pelkkää näköharhaa se ei ole, sillä kertovathan tutkimukset ja tilastotkin, että syömishäiriöt eri muodoissaan ovat huimasti lisääntyneet.

Eilen näin taas harmikseni pelkästään pätkän Punainen lanka -ohjelmasta, jossa haastateltavana oli tällä kertaa Pirkko Saisio. Hän sanoi jotain sen suuntaista, että kun nykypäivän ihmiset ovat menettäneet uskonsa kuolemattomaan sieluun, sen sijaan näyttää ilmaantuneen lukemattomia tapoja yrittää tehdä kehosta kuolematon.

Nuoruutta, terveyttä ja hoikkuutta ihannoidaan. Niitä tavoitellaan toisinaan sangen kyseenalaisinkin keinoin. Anoreksiasta puhuttaessa paradoksaalista onkin, että se mikä potilaasta itsestään näyttää kauniilta tai tuntuu hyvältä, on kaikkea muuta ja saattaa johtaa jopa kuolemaan.

Itselleni ihminen näyttäytyy ennen kaikkea henkisenä olentona. Nuoresta saakka olen vierastanut ulkonäkökeskeistä kulttuuria. Osittain siinä on varmasti kysymys rajoittuneista visuaalisista kyvyistäni, mutta tässä tapauksessa pidän sitä onnenpotkuna. Ihmisen keho muuttuu. Toki henkiset kyvytkin voivat karttua, muovautua tai kuihtua, mutta jostain syystä niillä on minulle suurempi merkitys kuin ruumiin muodoilla tai mitoilla.

Mikä saa ihmisen kuihduttamaan kehonsa kuoleman rajoille? Aivokemian häiriö, lapsuuden traumat, kognitiiviset vääristymät vai laihuutta ihannoiva kulttuuri? Selitykset vaihtelevat ajan ja selittäjän viiteryhmän mukaan. Monilla on kuitenkin todellinen hätä. Sille pitäisi tehdä jotain. Ei voi olla tervettä, että maailmassa, jossa ongelmia riittää joka lähtöön, niin monien suurin päänvaiva on oma syöminen ja liikapaino. Mitä meiltä puuttuu? Ettei vain juuri jonkinlainen suhde siihen kuolemattomaan sieluun?

Sielunruokaa

Piiskukisu sairastaa. Ehkä se ei kuitenkaan ole vielä vakavaa, koska sille ruoka maistuu. Tuon muhkean massun kutistumisesta ei siis ole tautidieetilläkään toivoa. Ei kyllä emännälläänkään. Koko päivän reumakivut ovat olleet tavallistakin ärhäkkäämmät. Niskatkin niin jumissa, että huimaa ja korvissa soi. Kipulääke oksettaa. Suklaa maistuu silti ja rasva pakkautuu suorinta tietä sinne, missä sitä on jo eniten ennestään. Olo on turvonnut ja pinkeä, mutta viis siitä. Sielulle se tekee hyvää. Suklaa nimittäin.

On niitä

On niitä hyviä ihmisiä, vaikkei heihin ihan joka päivä törmääkään. Eilen naapurin emäntä tupsahti yllättäen ovesta suklaarasia kainalossa ja sanoi vievänsä meidän koirat lenkille. Oli ilmeisesti toiselta naapurilta kuullut, että mies on työmatkalla ja minä huonossa kunnossa lauman kanssa yksin kotona.

Pyyteetön auttaminen ja ystävällisyys saa tämän akan aina liikuttumaan sydänjuuria myöten. Se kasvattaa myös tahtoa pistää hyvä tilaisuuden tullen kiertämään.

Aina puntteja ei tarvitse tasata juuri sen ihmisen kanssa, jolta jotain on saanut. Voi auttaa niitä, jotka sitä tuntuvat eniten tarvitsevan ja pyrkiä ilahduttamaan heitä, jotka ulottuvilla sattuvat olemaan. Rakkaus on sillä tavalla ihmeellinen asia, että sitä on monenlaista, eikä se jaettuna vähene, vaan päinvastoin lisääntyy...

Kuluttaminen kuluttaa

Laatikkoon kolahti sähkölasku. Hinnat olivat taas nousseet. Vaikka asumme hyvin pienessä talossa, tuntuu että joka nurkassa surisee jokin sähkövempele ja sen laskusta huomaa. Sille pitää varmaan ryhtyä tekemään jotain. Toisaalta sähköyhtiöiden viimeaikainen hintapolitiikka saa kiukun sen verran kiehahtamaan, että hetken tässä tarkenee ilman sähköllä käyviä ilmalämpöpumppujakin.

Vielä enemmän vimmastutti, kun törmäsin tuohon juttuun, jossa vastuuta vapaan markkinatalouden periaatteiden mukaisesti taas sälytetään yksittäisille kuluttajille. Kuluttajat ovat kuulemma lampaita, kun eivät kilpailuta sähköyhtiöitä. Hintaa saa siis pyytää niin paljon kuin kehtaa. Tyhmä on se, joka maksaa. Kukaan ei pidä pienen ihmisen puolta, vaikkei esimerkiksi kaikilla sähkön tarvitsijoilla tosiaankaan ole taitoa ja voimavaroja hintavertailuun ja kilpailuttamiseen.

Näinhän tämä nykyään menee muillakin markkinoiden osa-alueilla. Jokainen on vastuussa itsestään. Uusliberalistisen ajattelun mukaan kaikenlainen valtiojohtoinen sääntely ja valvonta on kallisarvoisten yksilönvapauksien rajoittamista. Mutta entäs suojelu? Pelottavan usein jonkun vapaudet ja oikeudet polkevat joidenkin toisten vapauksia ja oikeuksia.

Tämän akan vääristyneestä näkökulmasta näyttää siltä, että yritystoiminnan ja elinkeinojen suojeleminen on nykyhallinnon mielestä tärkeämpää kuin inhimillisten ihmisyksilöiden hyvinvointi.

Laiminlyöty kirjahylly

Eilen etsin ystävättärelleni unikirjaa ja huomasin järkytyksekseni, etten enää muista, missä hyllyistäni niitä säilytän. Muutama vuosi sitten se olisi ollut vallan tavatonta, sillä vaikka kykyni levittää ympärille epäjärjestystä on suorastaan poikkeuksellinen, kirjahyllyistä olen aina löytänyt haluamani ensimmäisellä täsmäiskulla.

Kirjat ovat olleet minulle aina tärkeitä, vaikka niiden merkitys onkin vuosikymmenten kuluessa vaihdellut. Kuten useimmat muutkin ikäiseni, kannoin kuusivuotiaasta lähtien kotiin kirjastosta viikoittain niin paljon lastia kuin kassiin mahtui ja kaikki tuli yleensä luettua.

Teini-ikäisenä vietin niin paljon aikaa kirja tyynyllä, vatupasiasennossa, että ahkeruuteen kasvatetulta äidiltäni pääsi turhankin usein kärsimätön puuskahdus: "Ei muuta tee, kuin makaa ja lukee". Jälkeenpäin minun on ollut helpompi se ymmärtää. Hänelle itselleen kirjat olivat olleet ylellisyyttä, harvinainen lahja, joka saattoi löytyä vaikka joulupaketista. Arkena tuli tehdä työtä. Lukeminen oli läksyjen tekoa ja harvinaisia juhlapyhiä varten.

Onneksi isäni oli toista maata. Hänen esimerkkinsä innostamana luin jo kaksitoistavuotiaana mm. Allistair McLeanin koko suomennetun tuotannon ja paljon muuta, joka ei varsinaisesti ollut pikkutytöille tarkoitettu.

Hyvin pian oli lasten- ja nuortenosasto kirjastoautolta ja pienestä sivukirjastosta selattu. Siirryin ahmimaan aikuisten kirjoja ja kiinnostuin kovasti esimerkiksi eri uskonnoista ja maailmankatsomuksista. Siitä oli myöhemmin ammattiopinnoissa ja yliopistossa kovastikin hyötyä. "Lukeminen kannattaa aina". Niinhän se Jörkkakin väittää, vaikka en nyt tiedä paljonko sivistyin mummoni suosimista rakkausromaaneista ja Tex Willereistä...

Ahkerimpana opiskeluvuotenani avoimessa ylioistossa suoritin 58 opintoviikkoa. Jokunen opus kai niitäkin pisteitä varten piti läpi kahlata. Onneksi lukeminen oli mieluista puuhaa.

Masennuksen myötä olen kuitenkin menettänyt keskittymiskykyni. En kertakaikkiaan pysty lukemaan ja jos pakottaudun siihen, mikään ei kosketa, ei tartu muistiin, eikä tarjoa elämyksiä, kuten ennen.

Kotimme on pullollaan kirjoja. Ne vievät tilaa ja keräävät pölyä. Viisaampi ihminen ymmärtäisi luopua edes osasta ja siirtyisi suosiolla elämässä eteenpäin. Minä en taida olla ihan viisas. Kirjat ovat minulle kuin vanhoja ystäviä tai potentiaalisia uusia tuttavia. Jotenkin kai haluan pitää itselläni option, mahdollisuuden hankkiutua niiden seuraan ja keskusteluyhteyteen, jos jonakin päivänä siltä tuntuu... Mutta se tuleva muutto. Ehkä laatikoita kannellessa tulen viimein järkiini. Onneksi siihen on vielä aikaa.

Hehkulamput historiaan

Jestamandeeraa, millainen uutinen taas osui silmiin. EU aikoo ilmeisesti pikapuoliin kieltää sekä energiasyöpöt plasmatelevisiot että ihan tavalliset hehkulamput. Hehkulamppuja ei tässä huushollissa ole enää aikoihin näkynyt muualla kuin parissa harvemmin käytetyssä valaisimessa, joihin ei sopivia energiansäästölamppuja ole vielä löytynyt.

Se plasmatelevisiojuttu sen sijaan säikäytti, sillä mies osti minulle joululahjaksi uuden telkkarin, jossa tietääkseni on juuri plasmanäyttö. Litteä se tosin on ja tuossa jutussa sanotaan, ettei sellaisia oltaisi kieltämässä. Silti harmittaa, jos energiapihimpiäkin vaihtoehtoja olisi saatavilla, mutta emme vaan älynneet rauhassa tutkia asiaa.

Tuntuu, että nykyään kuluttaminen alkaa olla kokopäivähommaa. Jos kaikista hankkimistaan tuotteista tavallisella kauppareissullakin ryhtyy tutkimaan tuoteselosteet perusteellisesti ja pohtii asiaa sekä eettisyyden että terveellisyyden kannalta, hurahtaa hyllyjen välissä pian moninkertainen aika pikaisempiin kauppakäynteihin verrattuna. Toisaalta, kun asian kunkin tuotteen kohdalla kertaalleen perusteellisesti pohtii, ei kai sitä ihan joka käynnillä tarvitse uudelleen ruveta reflektoimaan... ja on se joskus ihan hyvä, että isoveli valvoo, kun ei kaikilla kuitenkaan oma järki ja viitseliäisyys riitä.

Terveydenhuolto persiillään

Voi, tätä ahneuden ja lyhytnäköisyyden aikaa! Eikö me idiootit suomalaiset voida missään asiassa käyttää omaa järkeämme, vai eikö sitä yksinkertaisesti ole!? USA:n esimerkki kalliin ja tehottoman terveydenhuollon mallimaana ei ilmeisesti ole nykyistä oikeistolaisesti ajattelevaa eliittiämme vakuuttanut. Terveyskeskukset kärvistelevät lääkäripulassa, mutta valtionhallintoa se ei tunnu erityisemmin huolestuttavan. Ainahan kuntien palvelut voidaan ulkoistaa yrityksien hoidettaviksi. Yksityisille firmoillehan lääkäreitä kyllä riittää.

Pyhä markkinatalousko sitten hoitaa vääjämättömine lakeineen sen, että palveluita riittää kaikille tarvitseville sellaiseen hintaan, jonka jokainen apua tarvitseva pystyy maksamaan tai, jotka kunnilla on varaa kustantaa? Enpä ihan usko.

Kun tämä liikelaitosmallien soveltaminen tuntuu nyt leviävän kuin virustauti kaikkialle, on meikäläisellä joskus käynyt mielessä, miksei valtion hallintoakin voitaisi ulkoistaa. Pienipalkkaiset aasialaiset varmasti hoitaisivat virkamiesten ja poliittisten avustajien hommat paljon nykyisiä halvemmalla..

Tottahan kahmiminen joillekin voittoja kasaa niin kauan kuin kahmittavaa riittää. Jossain vaiheessa pää tulee kuitenkin väistämättä vetävän käteen ja resurssit loppuvat. Kuinka paljon tuhoa on siihen mennessä saatu aikaan? Millainen mahtaa olla yhteiskuntarauha ja suomalaisten kokemus yhteiskunnan tasa-arvoisuudesta, oikeudenmukaisuudesta ja omasta hyvinvoinnistaan vaikkapa niinkin lyhyen ajan kuluttua kuin ensi eduskuntavaalien alla. Sittenpähän nähdään, jos eletään.