Son loppu ny (taas vaihteeks)

Akka on nyt vähän väsynyt (taas vaihteeks) ja lopettaa tämänkin blogin (taas vaihteeks). Kiitos mukaville lukijoille ja niille, jotka ottivat yhteyttä, kun ajattelemattomuuksissani räppäsin ovet kokonaan kiinni.

Ajattelin, etten halua poistaa kokonaan lähes neljän vuoden aikana kirjoittamiani "päiväkirjatekstejä,", mutta en osannut siirtää niitä omalle koneellenikaan niin, että olisin osannut ne sieltä luettavaan muotoon purkaa. Nolotti myös vähän tämmöinen poukkoilu, sillä olenhan jo kerran tämänkin blogin lopettanut.

Aukaisen nämä vanhat jutut nyt kuitenkin luettavaksi, koska pari ihmistä minulta sitä pyysi. Uusia tekstejä tänne ei näillä näkymin tule. Alkaa olla tällä osastolla jo ajatuksilla ahdasta.

Kaikkea hyvää sinulle, joka tätä luet ja aurinkoista kesää kaikille!

Syödä ja säästää

Päättämättömyys ei ole aiemmin kuulunut Krätyakan paheisiin. Ennemminkin on menty kovaa ja kohti, eikä kaduttu mitään sen koommin, kun päätös on tehty. Jälkiviisautta ja jossittelua turhempaa ajankulua en tiedä vieläkään.

Jotain muutakin ikä on läskin ja vaivojen lisäksi silti mukanaan tuonut. Se, mikä saattaisi parhaimmillaan olla järkevää harkintaa ja maltillista kypsyttelyä alkaa meikäläisellä lähestyä jo hedelmätöntä jahkailua ja vatvomista. Yhä useammin tulee vastaan asioita, joiden äärellä juutun miettimään kadunko myöhemmin, jos valitsen väärin. Saanko parempaa tilalle, jos luovun tästä? Saanko tilalle ylipäätään yhtään mitään?

Kun ei ole sattunut saamaan selvännäkijän kykyjä, etukäteen moiseen on aika vaikea vastata. Eläminen vaatii rohkeutta hypätä tyhjän päälle, ottaa ensimmäinen askel kohti tuntematonta. Jossain vaiheessa matkaa suunta yleensä alkaa selkiytyä ja maisemat näyttää tutuilta. Vanhuusko sen rohkeuden on vienyt, vai olisiko tämä iän mukanaan tuomaa viisautta?

On aika keskenkasvuista kuvitella, että kakkunsa voi samaan aikaan syödä ja säästää. Mahtaakohan tämän blogin lukijoissa olla ketään muuta, jolle sen hyväksyminen on edelleen vaikeata?

Itte ku koirankakka mättäällä

Mies lähti hyvin aikaisin töihin. Puoli kahdeksalta heräsin siihen, että äitikoira haukkui huolestuneena vuoteeni vieressä ja kaksi muuta vanhempaa koiraa jonottivat suljetun oven äärellä. Hieman kauempaa, toisen suljetun oven takaa kuului, tuhina, puhina, putoilevien esineiden kolina, kissan sähinää ja 24 pienen lapinkoirantassun töpinää.

Miehen logiikkaa ei aina ole helppoa käsittää, mutta hyvää tämä itse valitsemani yksilö lähes poikkeuksetta toimillaan tarkoittaa. Siitä olen kyllä vakuuttunut. Tänä aamuna valinnat eivät vaan menneet ihan putkeen (ne ovet oli suljettu, jotka olisi pitänyt jättää auki ja se, jonka kiinnipysyminen olisi tullut varmistaa, oli apposen ammollaan) ja tuo karvainen huligaanijoukko oli omin toimin murtautunut ulos häkistään, kakkinut salin matot kukkuroilleen pieniä pökäleitä, suututtanut kissan ja syönyt pari viherkasvia.

No, itsehän minä olen nuo kaikki halunnut, niin miehen, koirat, kakkimaan houkuttelevat plyyshimatot kuin viherkasvitkin.

Syvällisemmin, ihan kyökkifilosofisena kysymyksenä, minua on kovasti viime vuosina askarruttanut, miten todellisuudessa mahtaa olla yksilön vapaan tahdon laita. Olemmeko sittenkään niin vapaita valitsemaan kuin kuvittelemme? Eikö meitä varsin rankalla kädellä ohjaile saamamme kasvatus, ympäröivä kulttuuri ja konkreettiset valinnan mahdollisuudet, jotka kykenemme näkemään tai saavuttamaan..unohtamatta tietenkään synnyinlahjaksi saamiamme resursseja ja fyysisiä rajoituksia..?

Olen kovasti vältellyt sen ajatuksen kohtaamista, että ehkä emme olekaan niin vapaita kuin kuvittelemme. Osittain se johtuu siitä, että pelkään moisen ajattelutavan johtavan fatalismiin, vastuun välttelyyn tai omalla kohdallani entistäkin suurempaan kyynisyyteen.

Nykyihmisillä näyttää meidän kulttuurissamme olevan kova into korostaa itseään oman elämänsä arkkitehtina ja vaatia moisia suunnittelu- ja insinööritaitoja muiltakin. Lähemmin tarkasteltuna useimmille valinnoille, arvostuksillemme, pyrkimyksillemme ja käyttäytymisellemme löytyy kuitenkin vahvat vaikuttajat jostain itsemme ulkopuolelta.

Jospa elämä tosiaan onkin enemmän lahja ja seikkailu, kuin haaste ja kilpailu, jossa päivä toisensa jälkeen jokaisen on tarkoitus osoittaa henkilökohtainen kyvykkyytensä ja rakentaa elämästään oman erinomaisuutensa monumentti..

..Vai lieneekö tällainen ajattelu pelkästään elämässään epäonnistuneen, kelkasta pudonneen, piakkoin koirankakkaan hukkuvan keski-ikäisen täti-ihmisen pyrkimystä keventää syyllisyytensä taakkaa...

Päivän saldo

Kävin pihalla. Keräsin roskia. Saldo omalta tontilta oli muovikassillinen tupakka-askeja, karamellipapereita, pahvimukeja, kolme pantillista pulloa, tupakansytytin, määrättömästi tumppeja ja pois syljettyjä purukumeja, joita oli kertakaikkiaan ällöttävää keräillä sieltä. Pakko se on nyt kuitenkin tehdä, jotta koiranpennut eivät syö niitä ja saa jotain myrkytystä tai suolistotukosta. Mielenkiintoisin löytö oli silti tuo omenatarhaan päätynyt kirjastokortti, jota on jonkun kyllä täytynyt aika pitkälle pihallemme tuoda, sillä harvoin tuommoinen kovalla tuulellakaan pensasaidan yli tai välistä lentelee.

Ärsyttää ihan hillittömästi. Itse emme nimittäin tosiaankaan ole tuota ryönää tontillemme levitelleet (paljon muuta sotkua kyllä). Kadun toisella puolella sijaitsee ammattioppilaitos, jonka oppilaskunta suurelta osin on aikuisopiskelijoita tai vähintäänkin peruskoulunsa päättäneitä.

Kaikki roskat mätetään maahan ja toisten pihalle tullaan tieten tahtoen räkimään purukumia ja polttelemaan tupakkaa.

Vaikuttaa siltä, että Krätyakan habituksesta alkaa viimeinkin kaikota rento ja rempseä nuorisonohjaaja ja tilalle astuu tiukkanutturainen opettajatäti, joka pikapuoliin käy neuvomassa tienvarsiväkeä esimerkiksi tuon kirjastokortin käytössä niin isoilla kirjaimilla, että varmasti kuuluu.

No, oli siellä puutarhassa toki kukkasiakin, mutta en osunut yhteenkään kameralla niin, että siitä olisi saanut selvää. Kelvatkoon kevään merkiksi ja loppukevennykseksi nuo sipulikukkien piikit, jotka sieltä vienosti ilmoittelivat olevansa elossa...

Muutoin mua nyt ei kyllä huvita täällä mikään. Tahdon pois tältä paikkakunnalta!

Tappajatomaatti ja pelastajakurkku

Vähitellen alkaa jo kyrsiä tämä ravintotietouden ylenpalttinen tutkimustulva - tai ehkä ennemminkin tapa, jolla siitä uutisoidaan. Ihan tavalliset ruoka-aineet ovat yhtäkkiä "tappajia" tai pidentävät elämää jopa kymmenillä vuosilla ( uskokoon ken tahtoo).

Jokapäiväisestä sapuskasta löytyy muka yhtäkkiä ihmelääke milloin minkäkin taudin ehkäisyyn aivan kuin ihmisen elinaikaodote riippuisi vain yhdestä tekijästä. Fiksuimmat kirjoittajat muistavat sentään johonkin sivulauseeseen lisätä, että tietenkin sen omenansyönnin lisäksi pitäisi liikkua, pysyä ihannepainossa, karttaa stressiä ja mieluiten omistaa myös hyvät perintötekijät.

Eilen osui silmiin tekstinhöperrys jostain superkaroteenista (en taida muistaa edes sitä sanaa oikein. Pitäisiköhän juoda viinaa. Eilen bongasin niinkin älyttömän lehtiotsikon, jossa väitettiin alkoholin parantavan muistia. Tarkemmin tutkittuna otsikointi osoittautui tietenkin harhaanjohtavaksi), jota on niin porkkanassa kuin joissain vihreissä vihanneksissakin. Sillä piti elinajan pidentyä ainakin kymmenen vuotta. Harkitsin jo kaiken vihreän ja oranssin kantamista kompostiin jääkaapistani. En nimittäin välitä kituuttaa tätä elämää kipuineni päivääkään enemmän kuin on tarvis. Sen verran olen kuitenkin addiktoitunut porkkanoihin, etten raaskinut niitä lampaalle viedä.

Tänään osui sitten eteen tämä ja tämä. Kun kala on ainoa lihatuote, jota olen viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana lautaselleni kelpuuttanut ja omenoita syön lähes päivittäin niin, jos näihin juttuihin olisi uskominen pitäisi minun olla terve kuin pukki, eikä sydänviasta tai depiksestäkään tietoakaan..

No, samalta sivulta löytyi myös tämä, eli joku toinen tutkimus oli osoittanut, ettei se Omega 3 nyt ehkä masennusta ehkäisekään. Koittaisivat nyt päättää!!!

Suorittamisesta

Ennen puhuttiin ahkeruudesta. "Hyvä työmies" tai "työteliäs vaimo" olivat oikeasti ylistäviä ilmaisuja, eivätkä vitsikkäitä kaikuja vuodelta kivi ja keppi.

Toki silloin jurakaudella, Krätyakan lapsuudessa, ahkeruuteen liitettiin myös sen toivottu seuraus, eli taloudellinen vaurastuminen. Ihan yleisesti taidettiin silloin Suomessakin vielä uskoa, että koulutus ja työnteko kannattaa - ainakin siinä mielessä, että työtä tekevälle riittää ja siitä saa elantoon riittävän palkan.

Pitkään aikaan en ole kuullut kenenkään muiden kuin opettajien ahkeruutta ylistävän. (yrittäjyyttä kylläkin ja se on eri asia, eikä tämä totisesti ole sen puolueen mainos) Koululaisten pitää olla ahkeria. Muilta odotetaan aktiivisuutta, panostamista ja mielellään menestystä. Jos vielä puoli vuosisataa sitten saattoi itse työ olla jonkun mielestä kunnioitettavaa ja arvostettavaa, ainakin Krätyakan näkövinkkelistä se näyttää muuttuneen: Nykyään arvossa pidetään ihmistä, joka mahdollisimman vähällä vaivalla saa käärittyä mahdollisimman suuret voitot. "Hullu paljon työtä tekee ja niin pois päin..."

En tiedä onko tämä nykymeno millään tavoin huonompaa kuin se "niska limassa" ja "Otsa hiessä" -meininki, johon minua edeltävät sukupolvet on kasvatettu. Jotenkin vastenmieliseltä tuntuu kuitenkin tämä kaikille elämänaloille hivuttautunut suorittaminen.

Pitäisi päteä ja menestyä opinnoissa, työssä ja ihmissuhdemarkkinoilla, verkostoitua, päivittää osaamistaan ja pitää huolta ulkoisesta habituksestaan. Jatkuvasti pitäisi olla ajan hermolla, valmis luopumaan vanhasta ja oppimaan uutta. Mihinkään ei saisi kiinnittyä, mihinkään ei jäädä. Vierivä kivi ei sammaloidu. Zumbaava ja kahvakuulaileva kansanosa ei ei rupsahda.

Itse kasvattelen parhaillaan kennelini ensimmäistä pentuetta ja olen suorastaan järkyttynyt siitä suorittamisen määrästä, joka vastaani on vyörynyt niinkin viattomalta vaikuttavalla kentällä kuin koiraharrastuksessa.

Joillekin koira näyttää olevan oman persoonan jatke: sen koko, näkö, rotu, hinta, näyttelymenestys ja osaaminen nostavat omaa itsetuntoa tai laskevat sitä. Koirien kanssa harrastetaan joissain perheissä jo yhtä paljon kuin näiden paljon parjattujen Noora-Pettereiden kanssa, joita kuljetetaan jääkiekkoharjoituksista soittotunnille ja teatterikerhosta ratsastuskoululle sellaista haipakkaa, ettei perhe ehdi edes yhteiseen ruokapöytään vaan matkalla haukataan jotain mäkkäristä.

Toki terveillä ihmisillä ja koirilla on jonkinlainen toiminnan tarve, mutta liika on aina liikaa, eikä sen paremmin mieli kuin kehokaan veny loputtomiin. Eikö riitä, että työelämässä juostaan kieli vyön alla. Täytyykö vapaa-ajan olla sitä samaa suorittamista?

Tuota omaa pentuani en totta totisesti retuuta yhteenkään koirakerhoon. En toko-harkkoihin, en agilityyn, en vesipelastusharjoituksiin, enkä opeta verijäljelle. Metsään mennään ja nuuhkitaan vuodenaikojen tuoksuja. Vierekkäin istutaan sohvalla ja rapsutellaan toisiamme. Leikitään, kun leikityttää ja opetellaan lauman säännöt tässä arkisen elämän puitteissa.Antaa maailman rynniä ja rymistellä. Meillä ei käydä kokeissa, eikä testeissä, ei kilpailla, eikä vertailla pisteitä. Nautitaan toisistamme vaan.

Kevättä ja koiranpentuja

Auto vissiin pissii...Miten lohdullista, että minun kivuistani ja voimattomuudestani huolimatta kevät etenee. Uutta elämää syntyy ja luonto herää kasvuun.


Soitin tänään terveyskeskukseen, kun toisen käden nivelet ovat turvonneet, eikä sormia enää saa suoriksi. Eivät tällä kertaa sentään nauraarätkättäneet, kuten viime kesänä, kun viimeksi soitin ajanvaraukseen. Sama oli silti tilanne tälläkin hetkellä.: vain yksi lääkäri töissä ja vain erittäin kiireelliset tapaukset hoidetaan.

Minä ilmoitin heti, että ei ole kiire. (Mitäpä minä toimivilla käsillä, kun ei mikään muukaan paikka enää toimi). Vasta jälkeenpäin alkoi taas harmittaa, kun hoksasin, että näinhän minä olen aina toiminut. Jos olisin aikoinani älynnyt pyytää ja vaatia, ehkä jotain olisi voitu hoitaa kuntoon, eikä kansantalous olisi menettänyt meikäläisessä veronmaksajaa näin varhaisessa vaiheessa.
Koiranpennut nauttivat lumesta. Ihanat, pehmeät palleroiset suorastaan pursuvat elämäniloa ja energiaa. Kun niitä pitää sylissä, lämpö siirtyy pörröturkista kipeisiin kämmeniin ja hymy pyrkii väkisikin suupieleen.
Unni, 6 viikkoa nuori lapinkoirapoika