Eilen kyläreissulla pysähdyimme hetkeksi ennestään tuntemattomaan pihaan. Miehellä oli siellä asia toimitettavana. Kun minä ja koirat odottelimme autossa, alkoi naapuritalosta kuulua kovaa huutoa ja itkua: "Apua! Auttakaa mua joku!", sieltä kuului ja ensimmäinen reaktioni oli hypätä autosta ulos ja lähteä katsomaan. Jokin huutavan naisäänen sävyssä sai minut kuitenkin vielä hetken odottamaan ja kuuntelemaan seuraisiko vielä jotain, josta saisin lisää vihjeitä siitä, mitä mahdollisesti oli tapahtumassa.
Huutoa ja itkua seurasi lisää, mutta ei sellaisia ääniä, jotka olisivat viitanneet pahoinpitelyyn. Välillä nainen kiroili ja sätti jotain, mutta puheessa oli kaiken aikaa sävy, joka sai minut aavistelemaan, että kyseessä oli vähintäänkin päihtynyt henkilö, mahdollisesti ei ihan täysivaltainen (eli alaikäinen) tai täysipäinen..
Koirat takapenkillä reagoivat huutoon liikuttavan vilpittömästi. Ne ihmettelivät ja vaikuttivat huolestuneilta. Nuorempi nosti karvaiset tassunsa selkänojan yli olkapäälleni kuin kysyäkseen: "Eikö sun pitäis nyt tehdä jotain?." Sitä jäin itsekin miettimään.
Huuto päättyi kiukuttelevilta kuulostaviin solvauksiin ("saatanan homo"), ennenkuin mieheni palasi autoon. Kerroin kuulemastani vasta, kun olimme ajaneet jo hyvän tovin kotia kohti. Vielä tänäänkin on vaivannut ajatus siitä, olisiko minun sittenkin pitänyt tehdä jotain? Lähistöllä oli paljon muitakin taloja, joihin meteli varmasti kuului. Oliko moinen niin tavallista, että siihen ei kukaan tutuista naapureista katsonut tarpeelliseksi reagoida, vai oliko nyt minun tilaisuuteni pitää huolta toisesta, tilaisuus, jonka jätin käyttämättä. Mitäs, jos siellä olikin tosi kyseessä?
Elämän aikana näitä tilaisuuksia on tullut ja mennyt. Joskus on tullut tehtyä oikea ratkaisu, mutta toisinaan puuttuminen on johtanut vain moitteisiin ylireagoinnista. Kun joku huutaa apua oman kotinsa ovien sisäpuolella, kynnys asiaan puuttumiseen on ainakin minulla paljon korkeammalla kuin yleisissä tiloissa tai kadulla. Elämä on täynnä vaikeita valintoja..
Huutoa ja itkua seurasi lisää, mutta ei sellaisia ääniä, jotka olisivat viitanneet pahoinpitelyyn. Välillä nainen kiroili ja sätti jotain, mutta puheessa oli kaiken aikaa sävy, joka sai minut aavistelemaan, että kyseessä oli vähintäänkin päihtynyt henkilö, mahdollisesti ei ihan täysivaltainen (eli alaikäinen) tai täysipäinen..
Koirat takapenkillä reagoivat huutoon liikuttavan vilpittömästi. Ne ihmettelivät ja vaikuttivat huolestuneilta. Nuorempi nosti karvaiset tassunsa selkänojan yli olkapäälleni kuin kysyäkseen: "Eikö sun pitäis nyt tehdä jotain?." Sitä jäin itsekin miettimään.
Huuto päättyi kiukuttelevilta kuulostaviin solvauksiin ("saatanan homo"), ennenkuin mieheni palasi autoon. Kerroin kuulemastani vasta, kun olimme ajaneet jo hyvän tovin kotia kohti. Vielä tänäänkin on vaivannut ajatus siitä, olisiko minun sittenkin pitänyt tehdä jotain? Lähistöllä oli paljon muitakin taloja, joihin meteli varmasti kuului. Oliko moinen niin tavallista, että siihen ei kukaan tutuista naapureista katsonut tarpeelliseksi reagoida, vai oliko nyt minun tilaisuuteni pitää huolta toisesta, tilaisuus, jonka jätin käyttämättä. Mitäs, jos siellä olikin tosi kyseessä?
Elämän aikana näitä tilaisuuksia on tullut ja mennyt. Joskus on tullut tehtyä oikea ratkaisu, mutta toisinaan puuttuminen on johtanut vain moitteisiin ylireagoinnista. Kun joku huutaa apua oman kotinsa ovien sisäpuolella, kynnys asiaan puuttumiseen on ainakin minulla paljon korkeammalla kuin yleisissä tiloissa tai kadulla. Elämä on täynnä vaikeita valintoja..
7 kommenttia:
Olisin ollut yhtä lailla sormi suussa kuin sinäkin.
Siinä on tavallaan vieraalla maalla, naapurit eivät reagoi, poliisillekin ilmoitettaessa sekin epäilisi, että olet itsekin jollain tavalla sekaantunut asiaan. Sisälle mentäessä olisi voinut olla lopputuloksena syyte "kotirauhan" rikkomisesta.
Olisin sinun tavallasi luikkinut tieheni mottona "asiahan ei minulle kuulu".
Iisi
Vaikia tilanne. Vieraiden ihmisten (varsinkin humalaisten) tappeluihin puuttumisissa on aina se vaara, että pelastaja saa molemmat silmilleen, myös pelastettavan. Siksi kannattaa aina edes hieman harkita, että miten menee auttamaan
Tuttu tilanne itsellekin. Olen vastavassa tilanteessa jättänyt menemättä väliin, edellä jo mainituista syistä. Ehkä se ei ole kovin jaloa, mutta koen ettei minusta ole humalikkojen hoitelijaksi.
Sama juttu.
Mun äiti meni kerran naapurilleen sisään (ovi oli raollaan) kun kuuli seinän takaa jotain hätäistä huutoa. Naapurissa nuoren tytön bodaajamiesystävä kuristi tyttöä olan takaa ja lähti salamana ovesta ulos kun äitini saapui. Äitini vielä tarkisti että tyttö oli suht kunnossa mutta ei kyllä muistaakseni edes kiitosta saanut. Nämä on vaikeita asioita tällaiset toisten kotiin auttamaan menemiset.
Joskus kun asuin Istanbulissa niin silloisen poikaystävän naapurissa asui perhe, jonka isä ilmeisesti hakkasi muuta perhettään (tai ainakin vaimoaan) säännöllisesti. Sitä oli kamalaa kuunnella seinän takaa. Varsinkin siellä vieraassa kulttuurissa ei itse osannut puuttua asiaan mitenkään. Kerran perhe onnistui lukitsemaan miehen ulos ja voitonriemuisina kuuntelimme, kuinka ukko ryskytti ovea ja huuteli uhkauksia, mutta kukaan ei päästänyt sitä sisälle.
Hankala tilanne tosiaankin, kun ei ikinä voi tietää toisten kuvioita. Jussi sanoikin aika viisaasti, että pelastaja voi saada itsekin silmilleen.
Minulle tuli tästä mieleeni eräs jouluaatto vanhempieni luona. Olin jo muuttanut pois sieltä, mutta tuolloin oli vielä perinne mennä sinne syömään aattona.
Loppuillasta vanhempani sitten olivat kännissä ja riitaantuivat sisarukseni kanssa. Sisarus oli tekemässä lähtöä, kun ei jaksanut kuunnella ja ulko-ovi pihalle oli jo auki. Vanhempani rääkyivät suoraa kurkkua ja yhtäkkiä huomasin, että naapuri oli tulossa ovesta sisään.
Menin hätistelemään häntä ulos. Naapuri valitti, kun aina on mökää. Joo, se on todella ikävää, tiedän (olen kuunnellut sitä paskaa koko ikäni), mutta minulta paloi pinna siinä ja käskin hänen häipyä helvettiin tästä talosta ja vähän äkkiä.
Sanoin hänelle myös, ettei hänen sekaantumisensa tähän asiaan nyt auta mitään, vaan todennäköisesti vain pahentaa asiaa. Jos nyt jotain olisivat tehneet, niin olisivat soittaneet poliisin paikalle. En tätä ääneen sanonut, mutta kyllähän heillä siihen olisi ollut oikeus ja sitä suuremmalla syyllä, jos (ja kun, uskon kyllä) melu on jatkuvaa.
Kuinka itse toivoinkaan, että joku soittaisi poliisit paikalle, kun itse siellä asuin. Ettei olisi joka saatanan yö tarvinnut leikkiä valtakunnansovittelijaa humalaisten kanssa.
Minua hävetti jälkikäteen käytökseni, mutta onneksi en asu siellä enkä ole näitä naapureita tavannut sen jälkeen. Ja huom. olin itse selvin päin – en ryypiskele vanhempieni kanssa.
Eli tosi vaikeaa on kyllä tietää, milloin kannattaa puuttua, milloin ei. Mielestäni poliisi on usein paras vaihtoehto, sillä pahimmassa tapauksessa jonkun muun ulkopuolisen (naapurin tmv.) sekaantuminen asiaan saattaa oikeasti pahentaa sitä tilannetta ainakin mahdollisten lasten kannalta.
Tilanne on tosiaankin vaikea. Itsesuojeluvaisto käskee olla puuttumatta, mutta jokin muu käskee puuttua. Yksin en minäkään uskaltaisi mennä toisen kotiin katsomaan, onko hätä todellinen vai liioiteltu.
Mielestäni kotikäynnit kuuluvat virkavallan toimenkuvaan. Maalla poliisinkaan hälyyttäminen ei kuitenkaan ole maailman yksinkertaisin asia, sillä se ainut saatavilla oleva päivystävä poliisipartio saattaa olla jossakin toisaalla maakuntakierroksellaan ja sen paikalle tulemista joutuu odottamaan pitkät tovit.
Lähetä kommentti