Monista viimeaikaisista postauksista huomaan, että tämä teema on askarruttanut minua pitkään, vaikka en ole siitä vielä suoraan kirjoittanutkaan. Nimittäin onko myötätunto tarpeellista, vai riittääkö moraalisesti oikeat/lainmukaiset/esim. virkavelvollisuudet täyttävät teot?
Luulen, että useimmat ovat kanssani samaa mieltä siitä, että myötätunto on motivoiva, liikkeelle tuuppaava voima, joka saattaa saada meidät tekemään sellaistakin, mikä ei ihan suoranaisesti kuulu välttämättömimpiin velvollisuuksiimme. Ei kai meitä muuten niin toiveikkaasti lähestyttäisi tunteeseen vetoavin kampanjoin, joiden tarkoitus on saada kukkaromme nyörit heltiämään.
Pelkkä myötätunto ei kaikissa tilanteissa kuitenkaan riitä. Sillä ei tosiaankaan lievitetä esimerkiksi toisella puolella maailmaa asuvien ihmisten nälkää janoa ja muuta hätää. Toisaalta lähisuhteissa (esim. lapsen ja vanhempien tai ystävysten välillä)myötätunto näyttäisi usein olevan vieläkin perustavampi vaihdon väline kuin materiaaliset hyödykkeet.
Krätyakalta myötätuntoa ei useinkaan puutu. Ikävästi se vaan jää materialisoitumatta konkreettisiksi teoiksi. On tietenkin olemassa sellaisiakin tilanteita, joissa pelkkä myötätunto riittää. Useinhan se joka tapauksessa purkautuu ulos jonkinlaisina pieninä tekoina (sanoina, eleinä ja toisen huomioonottamisena). Sellainen ajatus silti vaivaa, että lieneekö koko tunteilu pelkästään omien voimavarojen hukkaamista? Jospa siitä ei loppujen lopuksi koidu mitään hyvää kenellekään?
Siis onko tärkeämpää konkreettiset teot (esim. rahan lahjoittaminen tai jonkin työn tekeminen) kuin myötätunnon tunteminen? Vai pitäisikö niiden molempien aina yhdistyä, ennenkuin mitään positiivista tapahtuu? Voivathan ihmiset toisaalta tehdä ihan oikeita tekoja hyvinkin kyseenalaisista syistä (esim. syyllisyydestä, pakotettuina, rangaistuksen pelossa, saadakseen jotain vastalahjaksi, näyttääkseen hyvältä toisten silmissä jne.).
Esim. juuri lääkäreiltä, joilta saamaani huonoa kohtelua taisin taannoin valitella odottaisin itse mielelläni sekä hyvää hoitoa että myötätuntoista kohtelua. Sulkevatko ne jotenkin toisiaan pois tai onko jompikumpi tarpeeton? Mahdetaanko niissä kulttuureissa saada parempaa palvelua, joissa siitä erikseen maksetaan tippiä?
Luulen, että useimmat ovat kanssani samaa mieltä siitä, että myötätunto on motivoiva, liikkeelle tuuppaava voima, joka saattaa saada meidät tekemään sellaistakin, mikä ei ihan suoranaisesti kuulu välttämättömimpiin velvollisuuksiimme. Ei kai meitä muuten niin toiveikkaasti lähestyttäisi tunteeseen vetoavin kampanjoin, joiden tarkoitus on saada kukkaromme nyörit heltiämään.
Pelkkä myötätunto ei kaikissa tilanteissa kuitenkaan riitä. Sillä ei tosiaankaan lievitetä esimerkiksi toisella puolella maailmaa asuvien ihmisten nälkää janoa ja muuta hätää. Toisaalta lähisuhteissa (esim. lapsen ja vanhempien tai ystävysten välillä)myötätunto näyttäisi usein olevan vieläkin perustavampi vaihdon väline kuin materiaaliset hyödykkeet.
Krätyakalta myötätuntoa ei useinkaan puutu. Ikävästi se vaan jää materialisoitumatta konkreettisiksi teoiksi. On tietenkin olemassa sellaisiakin tilanteita, joissa pelkkä myötätunto riittää. Useinhan se joka tapauksessa purkautuu ulos jonkinlaisina pieninä tekoina (sanoina, eleinä ja toisen huomioonottamisena). Sellainen ajatus silti vaivaa, että lieneekö koko tunteilu pelkästään omien voimavarojen hukkaamista? Jospa siitä ei loppujen lopuksi koidu mitään hyvää kenellekään?
Siis onko tärkeämpää konkreettiset teot (esim. rahan lahjoittaminen tai jonkin työn tekeminen) kuin myötätunnon tunteminen? Vai pitäisikö niiden molempien aina yhdistyä, ennenkuin mitään positiivista tapahtuu? Voivathan ihmiset toisaalta tehdä ihan oikeita tekoja hyvinkin kyseenalaisista syistä (esim. syyllisyydestä, pakotettuina, rangaistuksen pelossa, saadakseen jotain vastalahjaksi, näyttääkseen hyvältä toisten silmissä jne.).
Esim. juuri lääkäreiltä, joilta saamaani huonoa kohtelua taisin taannoin valitella odottaisin itse mielelläni sekä hyvää hoitoa että myötätuntoista kohtelua. Sulkevatko ne jotenkin toisiaan pois tai onko jompikumpi tarpeeton? Mahdetaanko niissä kulttuureissa saada parempaa palvelua, joissa siitä erikseen maksetaan tippiä?
7 kommenttia:
Tuohon viimeiseen kysymykseesi sanoisin, että päin vastoin, hyvän hoidon pitäisi aina sisältää myös myötätuntoa. Vaikka taannoin täällä blogissasi keskusteltiin siitä, kuinka on olemassa pelkästään fyysisiä sairauksia, niin silloinkin uskon, että saadulla myötätunnolla on iso merkitys siihen, millaiseksi potilas olonsa kokee. Kaiken kaikkiaan en kuitenkaan edes rinnastaisi myötätuntoa ja konkreettista tekemistä, siitäkään huolimatta, että ensinmainittu voi toimia jälkimmäisen liikkeellepanevana voimana. Minun mielestäni myötätunnolla on ihan oma itseisarvokin. Minä en liioin koe sitä kuluttavana asiana, vaikka se joskus tuntuukin menevän "hukkaan," kun se ei muutu teoiksi tai kun on turhauttavaa, ettei silloinkaan aina voi tehdä mitään, vaikka haluaisi. Tässä kyllä vaikuttavat omat kokemukset siitä, kun pitkät ajat mikään ei tuntunut miltään enkä pystynyt tuntemaan myötätuntoakaan, niin pidän isona asiana sitä, että ylipäätään tuntee, kaikenlaisia tunteita, myötätunto mukaan lukien. Lisäksi melkein koko ikäni olen toivonut, että vaikealla hetkellä joku vain pitäisi kiinni, osoittaisi sitä myötätuntoa, ja nyt erityisesti tyttären kohdalla näen harva se päivä, kuinka iso merkitys sellaisella on. Mutta se, onko konkreettinen teko tärkeämpi kuin myötätunnon osoittaminen, riippuu varmaankin tilanteesta. Niin kuin sanoit, myötätunto tuskin tavoittaa sitä toisella puolella maapalloa nälänhädästä kärsivää kanssaihmistä, eikä täytä hänen vatsaansa. Molempia tarvitaan.
myötätunto on vaikea ala. siis vilpitön ja johonkin johtava.
sitä pitää oikein välillä harjoitella.
samaa mieltä olen että hoito, hoiva tahi mikä tahansa palvelu olisi hyvä saada yhdistymään myötätuntoiseen toimintaan.
myötätunnonhan voi pienimmillään osoittaa kuuntelemalla.
sovittelutilanteessa sen taidon ennalta hankkiminen on usein painonsa arvoista kultaa, jopa liki kirjaimellisesti.
puolueeton myötätunnon osoitus kiistakumppaneiden asiaa kohtaan johtaa useimmiten varsinaiseen sovintoon myös.
molemmat kokevat asiansa olleen tärkeä.
meillä kuuluu ylläpitävään koulutukseen myös nämä asiat. olen usein sitä ihmetellyt, miksi niin monelta muulta alalta sellainen puuttuu tykkänään: poliisit,sossuntädit/sedät, lääkärit...
mutta mielestäni myötätunnon kokemista ja ilmaisemista tulee harjoitella jotta sitä voi harjoittaa.
Myötätunto voi kasvaa välittämiseksi ja se taas teoiksi. Jos myötätunto tuntuu raskaalta, sen voi laittaa eteisen pöydälle odottamaan parempia aikoja. Syyllisyyttä siitä ei varmaan kannata rakentaa.
Kiitos kommenteista Lyyti, Liskonainen ja Isopeikko. Kun pohdin sitä, kuluttaako myötätunto vain voimavaroja, en (valitettavasti tai onneksi, riippuu näkökulmasta) puhunut itsestäni, vaan niistä, jotka tosiaan joutuvat sitä liskonaisen kuvaamalla tavalla harjoittelemaan. Itse olen kuulemma liiankin myötätuntoinen siihen nähden, miten vähän minulla on voimavaroja pitää toisista huolta.
Joskus tunnen myös käyttäytyväni epäoikeudenmukaisesti, kun odotan toisilta samanlaista myötätuntoa, jota yritän itse osoittaa muille..
hups, pieni täsmennys myötätunnin harjoitteluun.
lähinnä meillä on kyse spontaanin myötätunnon hallitsemisesta asiakastilanteessa. siitä on vuosien varrella tullut otettua itsellekin oppia. siksi puhuin rehellisestä ja tavoitteeseen johtavasta myötätunnosta.
tulipa taas...
mutta tämä on kiehtova jutunjuuri.
lisää!
Myötätunto on kaunis sana. Kuka viitsisi antaa pienoisia ropojansa järjestäytyneen kerjäläiskansan kupposiin. Aamulla rosvokoplat tuovat anovat äidit lapsineeen otollisille paikoille. Kun kysyn, tuonko sinulle hampuriaisen viereisestä kioskista, saan vastauksen, ei kiitos. Tärkeintä on tilittää killingit mafian pomolle.
Empatiaa ja myötätuntoa, me tarvitsemme niitä. Äijänkäppyrän kommentissa havahduin tuohon hampurilaisjuttuun...joo, noinhan tuo onkin, että mafia pyörittää kerjäläisiäkin monessa paikassa. Siksihän niitä Suomeenkin pohjauksui kerjäämään. Ja kuitenkin tulisi auttaa konkreettisestikin apua tarvitsevia. Kiva dilemma. Tyttöjeni ollessa pieniä, kuskasin heitä tarvittaessa yksityislääkärillä ja mun on pakko tunnustaa saaneeni parempaa palvelua, kun maksoin siitä. Asiat lähtivät rullaamaan eteenpäin. Toki nyt aikuisiällä on hyviäkin kokemuksia tavallisen kunnanlääkärin vastaanotolta. Mutta on niitä huonojakin kokemuksia, jotka ovat jääneet hampaankoloon, vaikka eivät itseäni koskeneetkaan. Hyvän hoidon tulee sisältää myötätuntoakin ja ampatiaa, paneutumista potilan asemaan. Jos esim potilas sanoo kokevansa jatkuvia kipuja, niin kyllä lääkärin pitää pysähtyä miettimään, että mnkälaista olisi kokea itse jatkuvasti kiputiloja.
Lähetä kommentti