Ilu

Kaks ekaa vuotta kansakoulussa me oltiin Ilun kanssa samalla luokalla. Asuttiin me kyllä samalla kadullakin, mutta tutustuttiin vasta, kun mentiin kouluun. Ilu oli tosi hyvä urheilussa ja melkeen kaikissa muissakin kouluaineissa. Mä olin siihen aikaan vielä nopee käänteissäni ja, kun me leikittiin rosvoo ja poliisii, Ilu oli ainoo, joka sai mut kiinni. Sillä oli vaalee kihara tukka ja maailman sinisimmät silmät. Kaulassa sillä oli aina kotiavain pitkässä narussa. Musta se oli maailman ihanin poika ja mä luulen, että sekin tykkäs musta, kun se niin paljo kiusas mua.

Kolmannen luokan alussa me sit muutettiin pois. Kun mä yhellä välkällä kerroin sille, minne me muutetaan, se hymyili ja sanoi: "Me muutetaan sinne kans". Mä en uskonu, vaan luulin, että se laski leikkiä. Kun me muutettiin, mulle jäi sitä kauhee ikävä.

Kului ainaki puolitoista vuotta, kun mä sit yhtenä iltana kuulin ääniä mun huoneen ikkunan takaa. Oli jo myöhä ja mä olin just menny nukkumaan, mut kömmin sitten ikkunaan kurkkimaan verhojen raosta, mitä siellä oli. Kaks poikaa läimi kiekkoa meidän kadulla, kun siinä oli sen alueen parhaat katuvalot. Se kun oli semmonen uusi, vasta rakennusvaiheessa oleva omakotialue, jonne ei ollu vielä tullu katuvalojakaan joka paikkaan..

Mä tunsin sen toisen äänen, mutten meinannu uskoo korviani ja mun sydän heitti ainaski viis volttia kerien. Silmiäni mä sit uskoin: se OLI Ilu. Ne oli muuttanu ihan meidän lähelle. Mun ikkunasta näki niiden takapihalle.

No, tuli meistä sit vielä vähäks aikaa kavereita ja me liikuttiin melkeen vuoden verran kimpassa yhen mun kaverin, Tarjan ja sen kaverin Tompan kans. Ilu kumminki ihastui siihen Tarjaan ja se Tomppa oli ihan tyhmä. Olin mä aika kauan surullinen, mut sit mä ajattelin, et oma häviö, jos ei ymmärrä hyvän päälle ja rupesin katteleen muita poikii.

Eilen mä törmäsin Ilun kuvaan netissä. Se pelaa edelleen jalkapalloo ja oli se komee vieläkin, mut paljon lyhyempi, ku mä muistin. Mahtaakohan se tietää olleensa mun elämäni ensimmäinen suuri rakkaus.