Asioiden suhteellisuus on seikka, joka on askarruttanut Krätyakkaa aina ja kaikkialla. Kuten olen jo tullut tunnustaneeksi, kohtuullisuus ei kuulu vahvuuksiini ja sitä suuremmalla syyllä on ollut järkevää yrittää kehittää edes suhtellisuudentajuaan.
En usko, että yhdelläkään ihmisellä on sitä riittävästi. Kognitiivista psykologiaa lukeneet tietävät, että jopa etäisyyksien ja esineiden koon arvioiminen on opittu asia (saati sitten monimutkaisemmat, esimerkiksi sosiaalisiin ilmiöihin liittyvät seikat). Itseäni hihitytti kovasti , kun ensimmäistä kertaa kuulin tutkimuksesta, jossa tarkkailtiin, miten koko ikänsä viidakossa eläneet ihmiset yrittivät arvioida kaukana seisovien eläinten kokoa. Perspektiivistä ja siitä, että kauempana sijaitsevat kohteet näyttävät meistä pienemmiltä, ei ollut hajuakaan. Etualalla istuskeleva murmeli saatettiin arvioida savannilla isommaksi kuin kaukana näkyvä norsu, koska viidakossa puut olivat estäneet näkemästä kauas ja siksi koon ja etäisyyksien arviointi oli jäänyt kehittymättä.
Hymy hyytyi kuitenkin heti, kun aloin huomata henkilökohtaisia, elämäni varrella paljastuneita havaintoharhoja. Erityisesti minäkuva on sellainen, joka Akalla on ollut pahasti vinossa todennäköisesti siksi, että palaute on ollut niin vastakohtia täynnä (olenko minä nyt sitten iloinen vai ryppyotsainen vakavikko? Olenko ystävällinen ja helposti lähestyttävä vai ylimielinen paskiainen? Ota siitä nyt sitten selvää...)
Me ihmiset muokkaamme käsitystä itsestämme jatkuvasti toiminnassa onnistumisten ja epäonnistumisten ja toisilta saamamme palautteen avulla. Hämmentäviä ja suhteellisuudentajua kehittäviä ovat tilanteet , joissa palaute on ristiriitaista tai ympäristö odotuksineen vaihtuu usein toisenlaiseksi. (Viime aikoina olen vakavasti harkinnut muuttoa Samoan saarille tai Länsi-Afrikkaan, jossa runsasmuotoinen takamus on kuulemma seksikkyyden huipentuma)
Itse yritin pitkään oppia salamannopeasti vaihtamaan pukeutumistyylin, kielen, puheenaiheet ja käytöksen aina kulloiseenkin ympäristöön sopivaksi - niin pitkälti kuin se syvimpiä arvojani loukkaamatta oli mahdollista. Lopulta moinen jatkuva värin vaihtaminen kävi uuvuttamaan. En minä toki vieläkään tahallani lähde ketään pukeutumisellani tai puheillani loukkaamaan, mutta maahan asti en enää kumartele, enkä pyytele keneltäkään anteeksi olemustani. Suhteellisuudentajua on sekin, että antaa arvon myös itselleen, eikä ainoastaan toisille...
En usko, että yhdelläkään ihmisellä on sitä riittävästi. Kognitiivista psykologiaa lukeneet tietävät, että jopa etäisyyksien ja esineiden koon arvioiminen on opittu asia (saati sitten monimutkaisemmat, esimerkiksi sosiaalisiin ilmiöihin liittyvät seikat). Itseäni hihitytti kovasti , kun ensimmäistä kertaa kuulin tutkimuksesta, jossa tarkkailtiin, miten koko ikänsä viidakossa eläneet ihmiset yrittivät arvioida kaukana seisovien eläinten kokoa. Perspektiivistä ja siitä, että kauempana sijaitsevat kohteet näyttävät meistä pienemmiltä, ei ollut hajuakaan. Etualalla istuskeleva murmeli saatettiin arvioida savannilla isommaksi kuin kaukana näkyvä norsu, koska viidakossa puut olivat estäneet näkemästä kauas ja siksi koon ja etäisyyksien arviointi oli jäänyt kehittymättä.
Hymy hyytyi kuitenkin heti, kun aloin huomata henkilökohtaisia, elämäni varrella paljastuneita havaintoharhoja. Erityisesti minäkuva on sellainen, joka Akalla on ollut pahasti vinossa todennäköisesti siksi, että palaute on ollut niin vastakohtia täynnä (olenko minä nyt sitten iloinen vai ryppyotsainen vakavikko? Olenko ystävällinen ja helposti lähestyttävä vai ylimielinen paskiainen? Ota siitä nyt sitten selvää...)
Me ihmiset muokkaamme käsitystä itsestämme jatkuvasti toiminnassa onnistumisten ja epäonnistumisten ja toisilta saamamme palautteen avulla. Hämmentäviä ja suhteellisuudentajua kehittäviä ovat tilanteet , joissa palaute on ristiriitaista tai ympäristö odotuksineen vaihtuu usein toisenlaiseksi. (Viime aikoina olen vakavasti harkinnut muuttoa Samoan saarille tai Länsi-Afrikkaan, jossa runsasmuotoinen takamus on kuulemma seksikkyyden huipentuma)
Itse yritin pitkään oppia salamannopeasti vaihtamaan pukeutumistyylin, kielen, puheenaiheet ja käytöksen aina kulloiseenkin ympäristöön sopivaksi - niin pitkälti kuin se syvimpiä arvojani loukkaamatta oli mahdollista. Lopulta moinen jatkuva värin vaihtaminen kävi uuvuttamaan. En minä toki vieläkään tahallani lähde ketään pukeutumisellani tai puheillani loukkaamaan, mutta maahan asti en enää kumartele, enkä pyytele keneltäkään anteeksi olemustani. Suhteellisuudentajua on sekin, että antaa arvon myös itselleen, eikä ainoastaan toisille...
6 kommenttia:
Peikko onkin miettinyt miten paljon toisen tyyliä pukeutumisessa tai vaikka kommunikoinnissa pitää myötäillä. Ja mitä kävisi jos kaikki tekisivät niin... ai niin sitä sanotaan muodiksi, ja niitä jotka eivät myötäile sanotaan trendsettereiksi. Eikös se trendsetterikin ole jonkinlainen koira?
Se olikin Akalle ennestään tuntematon sana, Trendsetteri. Senrotuinen voisi kyllä sopia tänne meidän laumaan :-D
Perspektiivijuttu oli mielenkiintoinen! Vaihdoin blogini osoitteen. Huomaa lisätty a!
Kyllon parasta koskaan lukemaani suhteelisuuren tajua sun juttus. En voi täälä ku nauraa krakottaa sun avomiälisyyrestäs. Tullaanen asennes asioohin on mum miälestä tervehellistä.
Täysin samaa mieltä!
Minä ja ahterini haluavat myös sinne Samoalle!
Meni aika monta vuotta ennenkuin opin sanomaan piupau.
Piupau kaikille niille asioille, joita ei muka olisi "sopivaa" tehdä, ja piupau niille joita ihmisen pitäisi mukamastehdä ollakseen "normi".
Varmuudenvuoksi vielä yksi piupau!
Niille jotka paheksuvat oman tiensä kulkijoita!
Lähetä kommentti