Tänä vuonna monet nuoret jäävät kuulema ilman kesätöitä. Sitä taisin tuumailla juuri ennen nukahtamista, kun unissani palasin kesään -78, jolloin äitini järjesti minut hoitamaan puolitoistavuotiasta pikkutyttöä. En minä vaan sen ikäistä lastani luottaisi kolmetoistavuotiaan hoiviin, mutta aika oli toinen, ja toki minua oli vastuuntuntoiseksi valmennettu koko pienen ikäni.
Hoidokkini ei osannut vielä puhua, mutta tahtonsa hän teki tiettäväksi selvästi, äänekkäästi ja kansainvälisellä elekielellä tehostaen. Äitinsä työpaikka oli asunnon alakerrassa ja ensimmäisen viikon ajan en oikein tiennyt pelkäsinkö vai toivoinko hänen kuulevan lapsukaisensa raivonkiljunnan ja kipaisevan seuraavalla kahvipaussilla antamaan minulle potkut.
Lasta oli selvästi kasvatettu hieman erilaisin periaattein kuin mihin olin itse tottunut. Meillä, jos omenan heitti seinään ja halusi toisen, äiti ei taatusti ryhtynyt kuuliaisesti uutta kuorimaan. Toki minä pientä ihmistä kohtaan myös tietynlaista hellyyttä tunsin ja kannoin kovasti huolta siitä, ettei hänelle mitään vahinkoa tapahtunut. Viikon verran siinä kuitenkin voimia miteltiin. Sen jälkeen pelisäännöt olivat selvät ja loppukesä kului tappavan tylsästi.
Opettavainen kokemus se pikkuakalle oli. Selvisi ensinnäkin vuorenvarmasti se, että lastenhoitoalalta en tule kutsumustani löytämään ja, ettei työ tosiaankaan ole aina helppoa ja kivaa. Sain kuitenkin myös aavistuksen siitä, mikä riemu on itsensä voittamisessa ja miten makealta maistuvat sellaisen työn hedelmät, jotka eivät ole vaivatta puusta suuhun tipahtaneet.
Syksyllä olin helpottunut, kun pääsin kouluun lepäämään ja yhteys hoidokin perheeseenkin katkesi, kun he muuttivat pian paikkakunnalta pois. Kymmenisen vuotta myöhemmin eräälle seurakuntakeikalleni ilmaantui kuitenkin nuori, kuvankaunis tyttö äitinsä kanssa ja hämmennyin hieman, kun tyttö tuli laulujen jälkeen pyytämään minulta nimikirjoitusta. Kaunis pikuneiti oli ujo, mutta tunnistinhan minä hänet, kun tarkkaan katsoin.
Äitinsä kertoi, että vaikka tyttö oli ollut niin pikkuinen, kun häntä hoidin, minusta oli muodostunut hänelle ikäänkuin myyttinen hahmo ja satuolento, josta hän kertoi juttuja vielä leikki-ikäisenäkin. Toki minä hänelle olin laulanut ja kertonut satuja silloin kauan sitten, mutta ei niin pieni niitä voi myöhemmin muistaa. Hyvältä silti tuntui, etten ollut mitään parantumattomia traumoja hänen sieluunsa jättänyt.
Tänä aamuna ihan uteliaisuuttani googlasin tuon nyt jo aikuisen naisen nimen netistä. Materiaalia löytyi paljon. Kaunis, menestynyt, onnellisen näköinen ja ammatiltaan taiteilija. Millaisia ovat mahtaneet olla hänen ensimmäiset kesätyökokemuksensa...
Hoidokkini ei osannut vielä puhua, mutta tahtonsa hän teki tiettäväksi selvästi, äänekkäästi ja kansainvälisellä elekielellä tehostaen. Äitinsä työpaikka oli asunnon alakerrassa ja ensimmäisen viikon ajan en oikein tiennyt pelkäsinkö vai toivoinko hänen kuulevan lapsukaisensa raivonkiljunnan ja kipaisevan seuraavalla kahvipaussilla antamaan minulle potkut.
Lasta oli selvästi kasvatettu hieman erilaisin periaattein kuin mihin olin itse tottunut. Meillä, jos omenan heitti seinään ja halusi toisen, äiti ei taatusti ryhtynyt kuuliaisesti uutta kuorimaan. Toki minä pientä ihmistä kohtaan myös tietynlaista hellyyttä tunsin ja kannoin kovasti huolta siitä, ettei hänelle mitään vahinkoa tapahtunut. Viikon verran siinä kuitenkin voimia miteltiin. Sen jälkeen pelisäännöt olivat selvät ja loppukesä kului tappavan tylsästi.
Opettavainen kokemus se pikkuakalle oli. Selvisi ensinnäkin vuorenvarmasti se, että lastenhoitoalalta en tule kutsumustani löytämään ja, ettei työ tosiaankaan ole aina helppoa ja kivaa. Sain kuitenkin myös aavistuksen siitä, mikä riemu on itsensä voittamisessa ja miten makealta maistuvat sellaisen työn hedelmät, jotka eivät ole vaivatta puusta suuhun tipahtaneet.
Syksyllä olin helpottunut, kun pääsin kouluun lepäämään ja yhteys hoidokin perheeseenkin katkesi, kun he muuttivat pian paikkakunnalta pois. Kymmenisen vuotta myöhemmin eräälle seurakuntakeikalleni ilmaantui kuitenkin nuori, kuvankaunis tyttö äitinsä kanssa ja hämmennyin hieman, kun tyttö tuli laulujen jälkeen pyytämään minulta nimikirjoitusta. Kaunis pikuneiti oli ujo, mutta tunnistinhan minä hänet, kun tarkkaan katsoin.
Äitinsä kertoi, että vaikka tyttö oli ollut niin pikkuinen, kun häntä hoidin, minusta oli muodostunut hänelle ikäänkuin myyttinen hahmo ja satuolento, josta hän kertoi juttuja vielä leikki-ikäisenäkin. Toki minä hänelle olin laulanut ja kertonut satuja silloin kauan sitten, mutta ei niin pieni niitä voi myöhemmin muistaa. Hyvältä silti tuntui, etten ollut mitään parantumattomia traumoja hänen sieluunsa jättänyt.
Tänä aamuna ihan uteliaisuuttani googlasin tuon nyt jo aikuisen naisen nimen netistä. Materiaalia löytyi paljon. Kaunis, menestynyt, onnellisen näköinen ja ammatiltaan taiteilija. Millaisia ovat mahtaneet olla hänen ensimmäiset kesätyökokemuksensa...
6 kommenttia:
Aika nuorena sinut laitettiin kesätöihin... Hamletin mielestä Suomessa harjoitetaan lapsityövoiman hyväksikäyttöä kun alaikäiset pannaan kesätöihin. Mielenkiintoinen ja kaunis tarina kyllä! Minulla on traumoja kesätöistä, minusta kesätyön haku ja saaminen oli yhtä painajaista. Toivoin aina etten saa mitään! =D
Lapset voivat muistaa käsittämättömän nuoresta joitakin asioita, toisin puolitoistavuotias, joka ei osaa vielä puhua on saattanut muodostaa muistikuvansa sen perusteella, mitä hänelle muut ovat kertoneet ja vähitellen näitä tarinoita aletaan pitää omina muistoina. Tosin itsellänikin on välähdyksenomaisia muistikuvia lapsuuteni ajoilta, mutta suurin osa "muistoista" on kyllä äitini kertomia juttuja tai valokuvista imettyjä vaikutteita.
Aika nuorena olet joutunut kesätöihin. Osasit kuitenkin olla tiukkana noinkin varhain. :)
Nuorille tekisi hyvää saada työkokemusta vähitellen ennen kuin joutuvat oikeille työmarkkinoille. Tehtävien ei tarvitsisi olla kovin isoja eikä vaativia, kun niistä oppisi vastuuntuntoa ja ihmisten kanssa toimeen tulemista.
Vakavansorttista työallergiaa pienestä pitäen, vai kuinka Ofelia ;-D?
Minäkin kuulemma muistan asioita, joita kukaan ei ole minulle kertonut, Celia. On mielenkiintoista, että yllättävän monet eivät muista juuri mitään alle 5 vuoden iästä. Sitä kutsutaan lapsuusiän amnesiaksi..
Sen verran pitää vielä tarkentaa, että en minä Ofelialle missään tapauksessa tarkoittanut tuolla pottuilla. Poden itsekin erittäin pahaa KOTITYÖALLERGIAA..Ihan henkeen ottaa kun ajattelenkin imuroimista. Yäkkk.
Hyvä tuo tarkennus kun ensin vähän hämmennyin, mutta ennen kuin ehdin lukea tarkennuksesi, ajattelin että et varmaankaa ole kettuilijaihminen! =)
On mulla ollut työallergiaa aina. Olen myöhemmin päätellyt sen johtuvan liian alhaisesta itsetunnosta ja itseluottamuksen puutteesta. Pelkään niin paljon tekeväni jotain väärin, että lamaannun täysin. Ja ovathan voimavarani olleet sikapienet nuoresta asti, en vaan ole tajunnut...
Muistui mieleen oma nuoruuteni, kun pikkuveljeä hoidin, ikäeroa 11 vuotta. Voin vieläkin haistaa mielessäni käytetyn harsovaipan tuoksun. Ollaan melkoisen hyvissä väleissä broidin kanssa. Nyt odotan että pääsen tekemään samaa pojan tulevalle, jos vain luottavat muksun minulle.
Lähetä kommentti