Haikeutta ilmassa

Päivä on kulunut puutarhassa. Keskellä kiireisintä kylvöaikaa ja toiveikkainta viherrystä mielen täyttää hiljainen haikeus. Tämä on viimeinen kevät täällä. Muutto, jonka toivoin olevan elämäni viimeinen, ei ollutkaan sitä (ellen sitten satu saamaan viimeistä kyytiä puulaatikossa ennen elokuuta).

Vaikka käsitän, että jostain täytyy aina luopua, jotta uutta voi tulla tilalle, mieli on silti alakuloinen. Takapihalle on haudattu puolisen tusinaa rakkaita, karvaisia perheenjäseniä niiden tultua matkansa päähän. Vanhin omenapuumme on lähes kuusitoistavuotias, melkein yhtä vanha kuin vanhin koiramme, joka on syntynyt tässä talossa. Puuta ei voi muuttaa, mutta ilmeisesti koira joutuu vielä vanhoilla päivillään sopeutumaan uuteen ympäristöön. Se voi olla sille kova paikka. Hedelmäpuiden juuria järsiviä vesimyyriä ei sentään tule ikävä, eikä ongelmajätteitään polttelevia naapureita.

Tässä iässä toki monet muutkin joutuvat myöntämään, että joidenkin unelmien toteuttaminen on myöhäistä, että voimat alkavat hiipua ja nuoremmat ajavat ohi. Eihän siinä periaatteessa ole edes mitään pahaa tai surullista. Ihan mielelläni olen osa elämän kiertokulkua. Kun minun vuoroni tulee, ryhdyn ihan auliisti kompostoitumaan ja palauttamaan maaksi sen, mikä maasta on tullut. Olen minäkin osani elämästä saanut, kaikenlaisilla mausteilla ja kukkuramitoin.

Ehkä eniten tässä kaihertaa tunne, etten sittenkään ole osannut tarpeeksi arvostaa sitä hyvää, mitä minulla on täällä ollut. Ehkä uusi koti ja asuinpaikka tuovat mukanaan toisenlaisia positiivisia asioita. Yleensä niin on käynyt. Nyt vain tuntuu siltä, että alan olla liian vanha aloittamaan alusta - niinkuin mitä ilmeisimmin tuo vanhus, josta mies nappasi tänään kuvan koiria lenkittäessään.

Edit. Huomaatteko muuten, että sillä (tuolla autolla) on edelleen kirkkaat lasit joista taivaan huikaiseva sini ja pumpulipilvet heijastuvat... eikä niitä ole kuulemma lisätty kuvaan keinotekoisesti..