Ofelian ja Celian mehevät kommentit inspiroivat jatkopohdintaan edellisestä aiheesta. Minua on aina kiehtonut se miten nopeasti unohdamme, että on ollut ja on edelleen muitakin "mahdollisia maailmoita". Historia tuntuu kuin kaukaiselta tarinalta, joka elää enää kirjan kansien välissä ja televisiossa näytettävät nälkiintyneet lapset ja likaiseen veteen ruokaa keittelevät perheenäidit tuntuvat kuuluvan toiseen maailmaan.
Oma äitini, esimerkiksi, on syntynyt 1944 (minua vain 20 vuotta vanhempi) Hän joutui ensimmäisen kerran kesätöihin 11-vuotiaana - lapsenpiiaksi tietenkin, mutta yksin vastuuseen peräti kolmesta muksusta, kun minulla oli parina ensimmäisenä kesänä vain yksi.
Töissä oltiin mahdollisuuksien mukaan myös muina loma-aikoina, eikä palkka tosiaankaan tullut omaan käyttöön vaan se luovutettiin suoraan vanhemmille. Sama jatkui siinä vaiheessa, kun kansalaiskoulun jatkoluokatkin päättyivät ja äiti pääsi myyjättäreksi kauppaan. Palkkapussi vietiin avaamattomana isäpuolelle, joka antoi siitä pienen summan käyttörahaa äidille. Loput menivät perheen yhteisiin tarpeisiin.
Eikä tässä ollut mitään merkillistä tai laitonta siihen aikaan. (50-luvulla ja 60-luvun alussa!) Lapset olivat voimiensa mukaan osavastuussa perheen hyvinvoinnista niin taloudellisesti kuin työpanoksellaankin ja näinhän se on edelleen monissa maissa.
Maaseudulla, suurperheessä kasvanut isäni oppi leipomaan leipää, hoitamaan karjan, viljelemään ruokaa pöytään, ajamaan hevosta ja hoitelemaan kaikkea muutakin, mitä siihen aikaan talon töihin kuului. Rengin töitä ja metsänhakkuita käytiin tekemässä rahaa vastaan naapureille heti, kun voimat riittivät. Lukupäätäkin olisi ollut niin, että vapaaoppilaspaikka oppikouluunkin olisi ollut tarjolla, mutta eipä ollut varaa ostaa kenkiä, joilla pitkät koulumatkat olisi kuljettu. Eikä tässäkään ollut tuohon aikaan mitään kummallista. Kolmetoistalapsiseksi perheeksi sillä seudulla he tulivat yleisen mittapuun mukaan varsin hyvin toimeen, kun kerran ruokaakin riitti kaikille, eikä kukaan lapsista kärsinyt puutossairauksista.
Milloinkaan vanhempani eivät ole kertoneet näitä ja vielä vanhempia asioita minulle syyttävään sävyyn tai marttyyreina. Olen silti iloinen, että ovat ylipäätään kertoneet. Se auttaa minua ymmärtämään monia asioita paremmin ja joskus jopa olemaan kiitollinen siitä, kuinka hyvin kaikki on nyt - sekä heillä että itselläni sairauksista huolimatta.
Ajat muuttuvat yllättävän nopeasti. Ne eivät jää myöskään tällaisiksi kuin ovat nyt. Celian tavoin minäkin olen sitä mieltä, että olisi hyvä, että nykynuoretkin oppisivat ponnistelemaan ja tekemään työtä. On karhunpalvelus lapselle, jos he jostain syystä kasvavat kuvittelemaan, että vaivannäkö ja epämukavuus on vältettävissä ja että aina löytyy jostain joku, joka heidät puutteesta tai pulasta pelastaa. Joidenkin (onneksi harvojen) nuorten puheista olen ollut kuulevinani nimittäin semmoisiakin ajatuksia, että yhteiskunnan, vanhempien tai jonkun muun VELVOLLISUUS on huolehtia esimerkiksi veloista, joita he eivät kykene maksamaan. Oma puolisonikin eli pitkään niin, että aina, kun tiukka paikka tuli, hänelle tuli ensimmäisenä mieleen, että kyllä äiti auttaa. Nyt on hänen äitinsä ollut jo vuosia haudassa..
On minuakin aina autettu, jos on ollut mistä antaa. Pienestä saakka minulle on kuitenkin avoimesti selitetty perheen taloudellinen tilanne, eikä minulle ole tullut mieleenikään mennä pyytämään asioita, joihin vanhempien rahat eivät olisi riittäneet. Silti en kokenut koskaan jääväni mistään paitsi. Oli ainakin rakkautta yllin kyllin, vaikkei hienoja leluja ja harrastuksia aina ollutkaan.
Tietääkseni jossain päin Eurooppaa (Italiassa ja Portugalissa?) oli vielä muutamia vuosia sitten voimassa laki, joka velvoitti aivan toisensuuntaiseen huolenpitoon. Nimittäin LASTEN tuli huolehtia myös taloudellisesti vanhemmistaan. EU-ssa kun ollaan ei ole lainkaan varmaa, että tulevissa sosiaalipolittisissa uudistuksissa valitaan yhteiseksi tämä Pohjoismaisen hyvinvointivaltion linja. Ehkä meilläkin joskus mennään siihen Etelä-Eurooppalaiseen malliin ja se voi kyllä olla monelle meikäläiselle aika rankka muutos..
Oma äitini, esimerkiksi, on syntynyt 1944 (minua vain 20 vuotta vanhempi) Hän joutui ensimmäisen kerran kesätöihin 11-vuotiaana - lapsenpiiaksi tietenkin, mutta yksin vastuuseen peräti kolmesta muksusta, kun minulla oli parina ensimmäisenä kesänä vain yksi.
Töissä oltiin mahdollisuuksien mukaan myös muina loma-aikoina, eikä palkka tosiaankaan tullut omaan käyttöön vaan se luovutettiin suoraan vanhemmille. Sama jatkui siinä vaiheessa, kun kansalaiskoulun jatkoluokatkin päättyivät ja äiti pääsi myyjättäreksi kauppaan. Palkkapussi vietiin avaamattomana isäpuolelle, joka antoi siitä pienen summan käyttörahaa äidille. Loput menivät perheen yhteisiin tarpeisiin.
Eikä tässä ollut mitään merkillistä tai laitonta siihen aikaan. (50-luvulla ja 60-luvun alussa!) Lapset olivat voimiensa mukaan osavastuussa perheen hyvinvoinnista niin taloudellisesti kuin työpanoksellaankin ja näinhän se on edelleen monissa maissa.
Maaseudulla, suurperheessä kasvanut isäni oppi leipomaan leipää, hoitamaan karjan, viljelemään ruokaa pöytään, ajamaan hevosta ja hoitelemaan kaikkea muutakin, mitä siihen aikaan talon töihin kuului. Rengin töitä ja metsänhakkuita käytiin tekemässä rahaa vastaan naapureille heti, kun voimat riittivät. Lukupäätäkin olisi ollut niin, että vapaaoppilaspaikka oppikouluunkin olisi ollut tarjolla, mutta eipä ollut varaa ostaa kenkiä, joilla pitkät koulumatkat olisi kuljettu. Eikä tässäkään ollut tuohon aikaan mitään kummallista. Kolmetoistalapsiseksi perheeksi sillä seudulla he tulivat yleisen mittapuun mukaan varsin hyvin toimeen, kun kerran ruokaakin riitti kaikille, eikä kukaan lapsista kärsinyt puutossairauksista.
Milloinkaan vanhempani eivät ole kertoneet näitä ja vielä vanhempia asioita minulle syyttävään sävyyn tai marttyyreina. Olen silti iloinen, että ovat ylipäätään kertoneet. Se auttaa minua ymmärtämään monia asioita paremmin ja joskus jopa olemaan kiitollinen siitä, kuinka hyvin kaikki on nyt - sekä heillä että itselläni sairauksista huolimatta.
Ajat muuttuvat yllättävän nopeasti. Ne eivät jää myöskään tällaisiksi kuin ovat nyt. Celian tavoin minäkin olen sitä mieltä, että olisi hyvä, että nykynuoretkin oppisivat ponnistelemaan ja tekemään työtä. On karhunpalvelus lapselle, jos he jostain syystä kasvavat kuvittelemaan, että vaivannäkö ja epämukavuus on vältettävissä ja että aina löytyy jostain joku, joka heidät puutteesta tai pulasta pelastaa. Joidenkin (onneksi harvojen) nuorten puheista olen ollut kuulevinani nimittäin semmoisiakin ajatuksia, että yhteiskunnan, vanhempien tai jonkun muun VELVOLLISUUS on huolehtia esimerkiksi veloista, joita he eivät kykene maksamaan. Oma puolisonikin eli pitkään niin, että aina, kun tiukka paikka tuli, hänelle tuli ensimmäisenä mieleen, että kyllä äiti auttaa. Nyt on hänen äitinsä ollut jo vuosia haudassa..
On minuakin aina autettu, jos on ollut mistä antaa. Pienestä saakka minulle on kuitenkin avoimesti selitetty perheen taloudellinen tilanne, eikä minulle ole tullut mieleenikään mennä pyytämään asioita, joihin vanhempien rahat eivät olisi riittäneet. Silti en kokenut koskaan jääväni mistään paitsi. Oli ainakin rakkautta yllin kyllin, vaikkei hienoja leluja ja harrastuksia aina ollutkaan.
Tietääkseni jossain päin Eurooppaa (Italiassa ja Portugalissa?) oli vielä muutamia vuosia sitten voimassa laki, joka velvoitti aivan toisensuuntaiseen huolenpitoon. Nimittäin LASTEN tuli huolehtia myös taloudellisesti vanhemmistaan. EU-ssa kun ollaan ei ole lainkaan varmaa, että tulevissa sosiaalipolittisissa uudistuksissa valitaan yhteiseksi tämä Pohjoismaisen hyvinvointivaltion linja. Ehkä meilläkin joskus mennään siihen Etelä-Eurooppalaiseen malliin ja se voi kyllä olla monelle meikäläiselle aika rankka muutos..
6 kommenttia:
TAAS hyvä kirjoitus!! Inspiroit minuakin tekemään oman juttuni aiheesta työ yms.
Mutta siis, kyllä minusta lasten kuuluu tehdä kotitöitä (kuten isäsikin aikoinaan) mutta siitä muusta työstä en tiedä... Koska jos miettii menneitä sukupolvia, ovat ne minun kokemukseni mukaan olleet aika persoonallisuushäiriöisiä, tiukkapipoisia, kova-asenteisia, julmia kasvattajia jne. Niin että ei se lapsuuden menetys ihan hyväkään asia ole ollut.
Mullahan näitä kavereita riittää jotka uskoo että joku tulee ja pelastaa kun itse sössii asiansa! =D Siksi mua ketuttaa kun mua ei kukaan pelasta vaikka itse en sössisi mitään vaan Kela tai sossu... Hih!
Mut joo, enemmän omaan postaukseen!
Täyttä asiaa kirjoitit taas kerran.
9-vuotiaana ensimmäiseksi kesäksi liljapellolle ja siitä eteenpäin siellä vietettiinkin pari seuraavaa. Hieman vanhempana siirryttiin muihin hommiin samassa firmassa, ja 12-kesäisenä tein jo saman määrän työtunteja, kolmella eri "osastolla". Palkan saimme pitää, mutta se olikin ainut raha, minkä omaan käyttöömme saimme, vaikka piti siitä tietysti osa laittaa esim. vaatteisiin. Kirjaimellisesti pellossa eläneeksi, olen saanut jälkioireina liiankin hyvän työmoraalin, jota ei kaikilta löydy.
Tiedätkö Ofelia, täällä maalla monet ovat kokeneet positiivisena sen, että heidät otettiin mukaan kaikenlaisiin töihin, samoin monissa yrittäjäperheissä.He kokivat kuulemma olevansa tarpeellisia ja yhdessä tekeminen oli joskus jopa hauskaa.
(Itse olen kaupunkilainen, ja kun teininä muutin tänne olin tuosta edellämainitusta hyvin järkyttynyt. Samoin siitä, että minutkin saatettiin laittaa töihin, jos satuin vierailulle esim. heinäntekoaikaan. Terveellinen kulttuurishokki)
Se on kyllä tutkimustenkin mukaan ihan totta, että ennen kasvatusasenteet olivat yleisesti kovempia, eikä hellyyttä ainakaan julkisesti osoitettu (hyvän tutkimuksen siitä aiheesta esim. Joensuun seudulta on tehnyt Marja Korhonen 1999). Henkinen tai fyysinen väkivaltahan kiistatta on lapselle vahingollista.Työ ei kuitenkaan sinänsä ole mitään väkivaltaa, eikä pitäisi olla edes rangaistus.
(Tällä en nyt tarkoita kumota vaan tuoda jotain lisää sinun sanomaasi. Sitäpaitsi minä olen ihan oikeasti laiska ja mukavuudenhaluinen, enkä tee mitään muuta kuin minkä koen ehdottomasti velvollisuudekseni, niin että en minä täällä yritä asettua kenenkään yläpuolelle viisastelemaan. Ei ole paljon varaa;-)
Haavoittavinta varmasti on, jos lapsi kokee, ettei häntä rakasteta ja arvosteta, ellei hän jatkuvasti suorita jotain. Siitä sinä varmasti tiedät ja ymmärrät aika paljon..ja minäkin jonkin verran...
Kiitos, Mk :-)
Mielenkiintoista kuulla, Jamido. Korkea työmoraali siis voi olla sekä hyvä että paha asia, niinkuin melkein kaikki muukin tässä maailmassa. (Kaurapuuroonkin voi kuolla, jos sitä syö liikaa ;-)
Niin, Ofelialle piti sanomani, että olen ALUNPERIN kaupunkilainen..
Millan, historia tosiaankin tuntuu kaukaiselta tarinalta. :) Omassa kommentissani lähinnä päivittelin menneisyydessä esiintynyttä taipumusta laittaa lapset huolehtimaan toisista lapsista tuosta vain. Minä sentään säästyin ihan noin nuorena lapsenlikaksi joutumista. Olinpahan sentään aika lähellä täysikäisyyttä, kun siskoni kanssa hoidimme kahta pikkumukeloa, kun heidän vanhempansa olivat viikon verran matkoilla. Lapsenhoitoa oli siis seitsemänä päivänä viikossa ja 24 tuntia päivässä.
Lähetä kommentti