On olemassa ihmisiä, jotka tarvitsevat kaiken aikaa lähelleen jonkun kertomaan, että he ovat hyviä, arvokkaita ja rakastettuja. Ilman tällaista rohkaisijaa he tuntevat ikään kuin katoavansa yhdentekevään olemattomuuteen. Kauan sitten tapasin kerätä ympärilleni tällaisia ihmisiä.
Kun sitten uuvuin, enkä jaksanut enää antaa, kantaa ja rohkaista, koin hirveätä syyllisyyttä ja epäonnistumista itse valitsemassani elämäntehtävässä....Kunnes lopulta oivalsin, että minä olin tarvinnut heitä aivan yhtä paljon kuin he minua. Kaiken kurjuuden kukkuraksi minun positiivinen palautteeni, tukeni ja hoivani oli näille ihmisille kuin kärpäsenkakka erämaassa. Ei siitä ollut olemattomalle itsetunnolle nosteeksi eikä lannoitteeksi.
Huomasin, että minulla oli pohjaton tarve olla tarvittu ja siinä tehtävässä korvaamaton. Kun huomasin, etten minä voi ketään itseltään pelastaa, enkä parantaa, uskalsin viimein vapauttaa itseni loputtomasta ymmärtämisen, kuuntelemisen ja auttamisen velvollisuudesta.
Jotkut haluavat olla tunnettuja ja arvostettuja. Jotkut janoavat valtaa ja mammonaa. Minulla on edelleen tarve hoivata, auttaa ja vaikuttaa niin, "että maailma pelastuu". Nykyään valitsen kuitenkin kohteeni toisin. Henkiseksi kainalosauvaksi minusta ei enää kenellekään ole. Hoivaamisen tarvettani saan toteuttaa päivittäin tätä karvaista riiviölaumaani paapoessa. Maailman pelastusprojekti etenee pikkuhiljaa, hiekanjyvä kerrallaan, ja sitten, kun minä en enää jaksa, astuu varmasti joku samaan suuntaan vinksahtanut puikkoihin.
Luulen, että loppujen lopuksi meillä kaikilla on tarve olla joku jollekin. Se kaipaus vain saa meissä erilaisia ilmenemismuotoja.
Kun sitten uuvuin, enkä jaksanut enää antaa, kantaa ja rohkaista, koin hirveätä syyllisyyttä ja epäonnistumista itse valitsemassani elämäntehtävässä....Kunnes lopulta oivalsin, että minä olin tarvinnut heitä aivan yhtä paljon kuin he minua. Kaiken kurjuuden kukkuraksi minun positiivinen palautteeni, tukeni ja hoivani oli näille ihmisille kuin kärpäsenkakka erämaassa. Ei siitä ollut olemattomalle itsetunnolle nosteeksi eikä lannoitteeksi.
Huomasin, että minulla oli pohjaton tarve olla tarvittu ja siinä tehtävässä korvaamaton. Kun huomasin, etten minä voi ketään itseltään pelastaa, enkä parantaa, uskalsin viimein vapauttaa itseni loputtomasta ymmärtämisen, kuuntelemisen ja auttamisen velvollisuudesta.
Jotkut haluavat olla tunnettuja ja arvostettuja. Jotkut janoavat valtaa ja mammonaa. Minulla on edelleen tarve hoivata, auttaa ja vaikuttaa niin, "että maailma pelastuu". Nykyään valitsen kuitenkin kohteeni toisin. Henkiseksi kainalosauvaksi minusta ei enää kenellekään ole. Hoivaamisen tarvettani saan toteuttaa päivittäin tätä karvaista riiviölaumaani paapoessa. Maailman pelastusprojekti etenee pikkuhiljaa, hiekanjyvä kerrallaan, ja sitten, kun minä en enää jaksa, astuu varmasti joku samaan suuntaan vinksahtanut puikkoihin.
Luulen, että loppujen lopuksi meillä kaikilla on tarve olla joku jollekin. Se kaipaus vain saa meissä erilaisia ilmenemismuotoja.
5 kommenttia:
Niin, kyllä minäkin olen ajatellut, että vaikka kirjoittaessa tuntuu kauhean tärkeältä saada kertoa ihmisille siitä ja tästä asiasta, niin tärkeintä kirjoittaminen on minulle itselleni. Innostuneimmallekin lukijalle kirjani antama elämys on vain hailea varjo siitä myllerryksestä, jonka sen tekeminen on omassa elämässä aiheuttanut. Tämän asian tajuaminen ja myöntäminen oli aikoinaan pieni kriisin paikka, mutta myös vapauttava kokemus. On ihanaa, jos joku jossain sattumoisin saa kirjoistani jotain, mutta itseni vuoksihan minä niitä kirjoittelen.
Kyl nyy ahistaa! Mä oon just tollanen ihminen eli alituinen tarvitsija! =/ Onneksi olen kirjoista oppinut paljon ja kykenen tiedostamaan toimiani ja reaktioitani. Voi sitte ees YRITTÄÄ muuttua!
Eipä kannata moisesta ahistua Ofelia, niinku Kirstikin totesi :-) Kaikkihan me tarvitsemme toisiamme enemmän kuin edes käsitämme. Surullisimmassa asemassa ovat oikeastaan ne, jotka pelkäävät niin kovasti myöntää sitä, että hukkaavat energiaa todellisuuden pakoiluun ja vahvana esiintymiseen.
Mulla on tänään huono päivä, kun kirjoitin meemiä "missä mättää". Jatkan nyt samaa rataa: v-ttaa ihmiset, joille on olemassa vain silloin, kun näillä itsellään menee huonosti. Käyvät kaatamassa surunsa ja ongelmansa toisen niskaan ja häipyvät. Kiinni niitä ei saa koskaan, jos itse haluaisi kaataa ongelmansa toisen niskaan vastavuoroisesti. Olen puhunut. Ja anteeksi.
Anti tulla vaan, Holly. Kyllä blogimaailmaan marmatusta mahtuu ja joskus se näin virtuaalisestikin helpottaa ;-)
Lähetä kommentti