Tänään on taas aurinko hemmotellut viluista vaeltajaa. Jaksoin ruokakauppaan, hakemaan äitienpäivälahjaksi lahjakortin jalkahoitoon, apteekkiin ja vielä valittelemaan elämäni surkeutta terapeutillekin. En pyörtyillyt julkisella paikalla, en yrjönnyt, eikä kipukaan ollut tänään aivan sietämätön.
Ehdin kotiin, ennenkuin puhelin soi ja äitini kertoi serkkuni yllättäen kuolleen. Hän oli kuusi vuotta minua vanhempi nainen. Mies oli lähtenyt tunniksi ulos haravoimaan ja löytänyt sisään palatessaan vaimonsa kuolleena lattialta. Syytä ei vielä tiedetä, mutta jokin sairauskohtaus se on ollut.
Tätejä ja setiä olen jo viimeiselle matkalle saatellut, mutta serkku kuului selkeästi samaan sukupolveen. Jonossa olisivat luontevasti olleet edellä hänen iäkkäät vanhempansa. Tai niinhän sitä luulisi. Ei kai täältä ole vielä kukaan toisen vuorolla mennyt. Niin mummuni ainakin tapasi sanoa.
Synkkä ajatus pohdittavaksi kauniina päivänä, mutta luulen, että tuolla tavoin minäkin mieluiten lähtisin: äkkiä, varoittamatta, kesken arkisia askareita. Tätä kitumista on jo kestänyt tarpeeksi kauan. En ainakaan voi valittaa, etteikö olisi ollut aikaa valmistautua.
Ennen ajattelin aina, että marraskuu on todennäköisin ja sopivin aika mennä manan majoille. Silloinhan sinne viimeistään menee luonnosta niin paljon muutakin. Tänään hoksasin, että kevät sopii ihan yhtä hyvin. Melkein sitä tämmöisenä päivänä voisi lähteä vaikka hymy huulillaan. Varsinkin, jos viime vilkaisullaan saisi nähdä keväisen viherryksen ja kuulla lintujen laulun.
Elämä jatkuu, vaikka minä en. Olennaisempaa kuin miettiä sitä, onko matka vielä kesken vai joko pian ollaan peillä, olisi varmasti oppia elämään tässä ja nyt. Kivuista ja elämän rosoisuudesta huolimatta...Mutta serkkutyttöä tulee kyllä ikävä.
Ehdin kotiin, ennenkuin puhelin soi ja äitini kertoi serkkuni yllättäen kuolleen. Hän oli kuusi vuotta minua vanhempi nainen. Mies oli lähtenyt tunniksi ulos haravoimaan ja löytänyt sisään palatessaan vaimonsa kuolleena lattialta. Syytä ei vielä tiedetä, mutta jokin sairauskohtaus se on ollut.
Tätejä ja setiä olen jo viimeiselle matkalle saatellut, mutta serkku kuului selkeästi samaan sukupolveen. Jonossa olisivat luontevasti olleet edellä hänen iäkkäät vanhempansa. Tai niinhän sitä luulisi. Ei kai täältä ole vielä kukaan toisen vuorolla mennyt. Niin mummuni ainakin tapasi sanoa.
Synkkä ajatus pohdittavaksi kauniina päivänä, mutta luulen, että tuolla tavoin minäkin mieluiten lähtisin: äkkiä, varoittamatta, kesken arkisia askareita. Tätä kitumista on jo kestänyt tarpeeksi kauan. En ainakaan voi valittaa, etteikö olisi ollut aikaa valmistautua.
Ennen ajattelin aina, että marraskuu on todennäköisin ja sopivin aika mennä manan majoille. Silloinhan sinne viimeistään menee luonnosta niin paljon muutakin. Tänään hoksasin, että kevät sopii ihan yhtä hyvin. Melkein sitä tämmöisenä päivänä voisi lähteä vaikka hymy huulillaan. Varsinkin, jos viime vilkaisullaan saisi nähdä keväisen viherryksen ja kuulla lintujen laulun.
Elämä jatkuu, vaikka minä en. Olennaisempaa kuin miettiä sitä, onko matka vielä kesken vai joko pian ollaan peillä, olisi varmasti oppia elämään tässä ja nyt. Kivuista ja elämän rosoisuudesta huolimatta...Mutta serkkutyttöä tulee kyllä ikävä.
3 kommenttia:
Kamalaa! Olen pahoillani. =( Äkkikuolemat ovat läheisille sikäli raskaita, kun ei ole pystynyt yhtään henkisesti valmistautumaan toisesta luopumiseen. Mummoni lähti ihan yhtäkkiä aivoverenvuotoon ja kesti kauan tottua siihen että häntä ei enää ole.
Kiitos myötätunnosta Ofelia. Vaikka serkkuni lapset ovat jo täysi-ikäisiä, aidin menettäminen aikuisuuden kynnyksellä on varmasti rankka juttu..
Luulen että äidin menettäminen on raju juttu missä iässä vaan! Mun äiti ei oo vielä 60v. ja silti sille oli tosi kova paikka kun oma emo kuoli. Kun äiti on aina äiti!
Lähetä kommentti