Kansakunnan toivot

Aamulla kahdeksan jälkeen vilkaisin ikkunasta, kun kaksi oudon näköistä kulkijaa hoipersi kylätietä vaarallisesti reunalta toiselle seilaten. Teini-ikäinen tyttö ja poika siellä taivalsivat matkalla jostakin jonnekin. Eväät olivat vielä tallessa, kun nuorukaisella oli kädessään muovikanisteri ja tytöllä olutpullo.

Ohimennen kävi mielessä, pitäisikö käydä tiedustamassa onko kulkijoilla homma jotakuinkin hanskassa ja päämäärä selvillä, mutta luovuin sentään ajatuksesta. Ehkä se olisi ollut hätävarjelun liioittelua ja tulkittu ei-toivotuksi tunkeiluksi.

Yleensä ajattelen nuorista enimmäkseen positiivisia asioita. Hölmöilyistään huolimatta teini-ikäisissä on mielestäni useimmiten jotain suloisen raikasta ja elähdyttävää. Sisareni, joka on tällä hetkellä taidemuseossa töissä kertoi kuitenkin eilen pienen tapauksen, joka sai minut vaihteeksi iloitsemaan siitä, että palkkatyöni nuorison parissa on ainakin näillä näkymin valmiiksi tehty.

Sisko kertoi, että viimeisinä koulupäivinä opettajat olivat tuoneet paljon oppilasryhmiä tutustumaan Outi Heiskasen näyttelyyn. Siskon tehtävänä oli esitellä museo ja kokoelmat. Kierroksen jälkeen oli tarkoitus myös harrastaa ohjatusti hieman omaa taiteellista toimintaa.

Koko homma meinasi kuitenkin karata yhden ryhmän kanssa käsistä, kun kolme kahdeksasluokkalaista poikaa karkasi ensitöikseen museorakennuksen katolle. Vaikka koululaisten mukana oli kaksi opettajaa ja museohenkilökuntaa oli paikalla enemmänkin, kesti useamman tovin, ennenkuin kansakunnan toivot oli saatu ehjänä alas korkeuksista.

Kokoelmien esittelyn ajaksi nämä samaiset nuoret herrat sitten asettuivat museon lattialle makaamaan. Ei auttanut opettajien kehotukset, eikä pyynnöt. Kertomuksen tässä kohdassa kysyin tarkentavan kysymyksen: "Piereskelivätkö ne myös siinä maatessaan?" "Eivät ainakaan kuuluvasti", vastasi sisko. Minua se tieto kiinnosti, koska vastaavanlaisessa tilanteessa olen ollut opettajana itsekin, mutta lisänä oli vielä ne haju- ja ääniefektit.

Tänä viikonloppuna monet nuoret juhlivat valmistumistaan peruskoulusta, lukiosta tai ammatillisista oppilaitoksista. Huolestuttavilta kuulostavat uutiset, joita on viime päivinä kerrottu mediassa erityisesti nuorten miesten syrjäytymisestä ja työttömyydestä.

Nuorempana uskoin vahvasti ihmisen kykyyn oppia, kehittyä ja korjata suuntaa, vaikka välillä näyttäisikin, että homma on menossa päin mäntyä. Vanhemmiten olen tullut varovaiseksi. Pelottaa pienten ja helposti särkyvien puolesta. Hirvittää katsoa, kun nuori elämä on ajautumassa väärille raiteille, kuoppaisille teille tai peräti umpikujaan.

Jotain pitäisi tehdä, ettei niin moni joudu hukkaan, mutta en minä itse mitään sen kummempaa konstia keksi kuin, että jokaista eksymisvaarassa olevaa nuorta varten olisi hyvä olla vähintään yksi aikuinen, joka todella välittää, näkee vaivaa ja ohjaa silloin, kun oma kompassi ei kertakaikkiaan toimi. Ai himskatti. Oliskohan minun sittenkin pitänyt käydä kysymässä oliko niillä juopuneilla tenavilla joku hätä...