Elämän tarkoitus

Kun olin nuori, ainakin minun lähipiirilleni, oli suunnattoman tärkeää löytää oma paikka, ala, kiinnostuksen kohde tai tehtävä, jotain missä olla hyvä, jotain, mikä erottaa minut kaikista muista. Itse aavistelin jo varhain, että en tulisi sellaista löytämään. Suurin syy oli yksinkertaisesti laiskuus. En ollut valmis kehittämään mitään taipumustani kovalla työllä, enkä edes tarpeeksi kunnianhimoinen tarttumaan tilaisuuksiin, joita minulle melkein hopealautasella tyrkytettiin.

Kun sitten vahingossa ajauduin musiikin pariin ja olin melkein pari vuosikymmentä tuttujen ihmisten mielikuvissa "se tyttö, joka laulaa", kärsin yksiulotteisesta roolistani kovasti. Kun lopulta pääsin vuodeksi sellaiseen työpaikkaan, jossa kukaan ei ollut koskaan kuullut minun esiintyvän, vältin paljastamasta itsestäni sitä puolta viimeiseen työpäivään saakka. Pyydetyn puheen sijasta lauloin sitten valmistuville ylioppilaille heille tekemäni laulun ja masentavaa kyllä, se on myöhemmin kuulemani perusteella päällimmäinen asia, joka oppilaille on vuoden sijaisuudestani mieleen jäänyt.

Mitä on urheilija, joka on menettänyt liikuntakykynsä, kirjailija, joka ei pysty enää kirjoittamaan tai laulaja, joka ei voi enää laulaa? On vaarallista tulla määritellyksi yhden ainoan ominaisuuden perusteella. Olisi tärkeää, että elämän mielekkyys lepäisi mahdollisimman monen tukipilarin varassa. Jos yksi pettää, ei ainakaan olisi koko perustus vaarassa. Avioero, talouden romahtaminen, ammatin menettäminen, sairastuminen tai muu menetys koettelevat ihmisen kestokykyä monin tavoin. Kaikkia munia ei niin sanotusti kannattaisi laittaa samaan koppaan. Muuten voi mennä kokkeliksi koko elämä.

Itselleni on useampaankin kertaan käynyt niin, että juuri, kun olen kuvitellut keksineeni oman elämäntehtäväni, kiinnostuksen kohteeni, paikkani ja erityislaatuni, on tullut jokin uusi sairaus, joka on romuttanut toiveet kehittymisestä sillä nimenomaisella alalla. Kun työ ja suorittaminen ovat olleet minulle niin keskeinen itsearvostuksen mitta, on epäonnistuminen työelämässä tehnyt minusta omissa silmissäni arvottoman. Kumma kyllä, samaa ankaruutta en tunne toisia kohtaan. Muut ovat mielestäni ainutlaatuisia ja arvokkaita ihan saavutuksistaan riippumatta..

Vieläköhän nuoret mahtavat vimmaisesti etsiä sitä "omaa juttuaan". Sen olen ainakin huomannut, että nykyään sitä etsivät monenikäiset aikuiset. Ammattia voi olla pakkokin vaihtaa useita kertoja elämän aikana ja erilaiset elämänkriisit pistävät asioita uuteen järjestykseen.

Elämän tarkoitus, mielekkyyden kokemus. Mahtaako se edes löytyä etsimällä, vai olisiko se niinkuin onni, joka livahtaa ihmisen elämään huomaamatta, jonkin muun asian sivutuotteena..? Jos jotakuta muuta aihe kiinnostaa, tulisin mielelläni lukemaan, jos sitä blogeissanne pohditte. Vinkatkaa, jos siitä kirjoitatte, että tiedän tulla katsomaan. En minä tähän kysymykseen nyt yksin vastausta löydä.