En ole siitä ylpeä, mutta tunnustan avoimesti, että minulla on arjenhallinnan suhteen keskimääräistä suurempia ongelmia. Aivan erityisesti se ottaa sisulle sen vuoksi, että suunnittelu, organisoiminen ja laajojen kokonaisuuksien hallinta ovat omasta mielestäni persoonani vahvuuksia. Niistä ei silti paljon ole apua, jos käytännön toteutus pissii.
Eilen oli päivä (kuvaan sitä käytännönläheisemin tuolla Kahden talon tarinoita-blogissani), joka sai minut taas kerran miettimään parisuhteellisuutta, omaa persoonaani ja temperamenttia ihan yleiselläkin tasolla.
Olin nimittäin päättänyt antaa itselleni kurinpalautuksen ja hoitaa pois pelottavan korkeiksi kasvaneet kasat tekemättömiä töitä. Tämä netissä notkuminen ja bloggailu kun on muodostunut pakopaikaksi ja tekosyyksi, jonka varjolla jätän tekemättä kaikki vähänkin vastenmieliset työt ja pääsen karkuun ahdistusta, jota ankea arki aiheuttaa. Pakenemalla ei kuitenkaan ongelmia ratkota. Hyvin harvat pulmat kaikkoavat, vaikka teeskentelisimme, ettemme huomaa niiden olemassaoloa.
Päivän päätteeksi havaitsin jälleen kerran pettäneeni itselleni antamani lupaukset ja antaneeni pienintäkään vastarintaa tekemättä periksi kiusaukselle.
Puolison ja minun temperamenttieroja tuumaillessani havaitsin, että sama temperamenttipiirre voi eri persoonissa saada aivan erilaisia ilmenemismuotoja ja vastaavasti ihmiset voivat päätyä samalta näyttävään käyttäytymiseen hyvin erilaisten motiivien ajamana.
Minun puolisoni on impulsiivinen, luova, idearikas ja joskus lyhytjännitteinenkin. Hän inhoaa etukäteissuunnittelua ja haluaa tehdä asiat omalla tavallaan. Toisaalta hän on hyvin tasapainoinen, rauhallinen ja joissain asioissa käsittämättömän pitkäpinnainen. Minä haluaisin suunnitella asiat kunnolla ja toteuttaa ne hyvässä järjestyksessä. Mies on sitä tyyppiä, joka ensin kokoaa laitteen ja vasta äärimmäisessä hädässä avaa käyttöohjekirjasen selvittääkseen mikä meni vikaan, kun vekotin ei pelitä. Minä yleensä arvioin riskit jo etukäteen ja jätän suosista ryhtymättä sellaisiin töihin, joissa tiedän melko varmasti epäonnistuvani.
Oman itsekurin puutteeni olen tiedostanut ihan lapsesta saakka. Luulen, että osa tästä järjestelmällisyyden tavoittelusta on nimenomaan pyrkimystä sen kompensoimiseen. Tarvitsen tiukat säännöt ja rajat, muuten homma leviää käsiin. Parhaiten toimin, jos saan rakentaa ne rajat itse, sillä kaiken surkeuden kukkuraksi olen myös äärimmäisen auktoriteettiongelmainen. Esivallan kunnioitus ja herranpelko ei istutusyrityksistä huolimatta ole päässyt minussa kasvamaan ja kapinamieli herää toisinaan sellaisissakin tilanteissa, joissa viisas osaisi pitää suunsa kiinni ja pääsisi vähemmällä.
Eilinen hässäköinti ja pettyminen omaan itsekuriin sai Krätyakan tekemään myös sellaisen havainnon, että impulsiivisuus ja itsekurin puute saattavat joskus näyttää ulospäin samalta. Impulsiivisuus on kuitenkin eteenpäin ajava voima, usein jopa positiivinen ja uutta luova. Itsekurin puute sen sijaan on merkki tahdonvoiman heikkoudesta ja luonteen häilyvyydestä. En pidä siitä itsessäni.
Koska temperamentti on pelkästään psykofyysinen perusrakenne, jonka aineksista ihminen kokemustensa ja omien valintojensa kautta jalostaa persoonaansa, asioihin voi vaikuttaa. Huonoa ja vahingollista käyttäytymistä ei voi vakuuttavasti perustella sanomalla, että "mulla nyt vaan on tämmönen luonne".
Jokaisella aikuisella on vastuu käytöksestään ja mahdollisuus muuttaa sitä. Toki itsensä kasvattaminen on vaivalloista puuhaa. Harvoin se itsestään tapahtuu. Se on silti melkoinen mysteeri, miksi niin monet ihmiset valitsevat itselleen puolison, joka aluksi näyttää omia puutteita täydentävältä ja paikkaavalta vastakappaleelta, mutta parinkymmenen avioliittovuoden jälkeen ne samat "täydentävät" ominaisuudet ovat muuttuneet hermoja riipiväksi ärsyttävyydeksi ja erilaisuudeksi.
Eilen oli päivä (kuvaan sitä käytännönläheisemin tuolla Kahden talon tarinoita-blogissani), joka sai minut taas kerran miettimään parisuhteellisuutta, omaa persoonaani ja temperamenttia ihan yleiselläkin tasolla.
Olin nimittäin päättänyt antaa itselleni kurinpalautuksen ja hoitaa pois pelottavan korkeiksi kasvaneet kasat tekemättömiä töitä. Tämä netissä notkuminen ja bloggailu kun on muodostunut pakopaikaksi ja tekosyyksi, jonka varjolla jätän tekemättä kaikki vähänkin vastenmieliset työt ja pääsen karkuun ahdistusta, jota ankea arki aiheuttaa. Pakenemalla ei kuitenkaan ongelmia ratkota. Hyvin harvat pulmat kaikkoavat, vaikka teeskentelisimme, ettemme huomaa niiden olemassaoloa.
Päivän päätteeksi havaitsin jälleen kerran pettäneeni itselleni antamani lupaukset ja antaneeni pienintäkään vastarintaa tekemättä periksi kiusaukselle.
Puolison ja minun temperamenttieroja tuumaillessani havaitsin, että sama temperamenttipiirre voi eri persoonissa saada aivan erilaisia ilmenemismuotoja ja vastaavasti ihmiset voivat päätyä samalta näyttävään käyttäytymiseen hyvin erilaisten motiivien ajamana.
Minun puolisoni on impulsiivinen, luova, idearikas ja joskus lyhytjännitteinenkin. Hän inhoaa etukäteissuunnittelua ja haluaa tehdä asiat omalla tavallaan. Toisaalta hän on hyvin tasapainoinen, rauhallinen ja joissain asioissa käsittämättömän pitkäpinnainen. Minä haluaisin suunnitella asiat kunnolla ja toteuttaa ne hyvässä järjestyksessä. Mies on sitä tyyppiä, joka ensin kokoaa laitteen ja vasta äärimmäisessä hädässä avaa käyttöohjekirjasen selvittääkseen mikä meni vikaan, kun vekotin ei pelitä. Minä yleensä arvioin riskit jo etukäteen ja jätän suosista ryhtymättä sellaisiin töihin, joissa tiedän melko varmasti epäonnistuvani.
Oman itsekurin puutteeni olen tiedostanut ihan lapsesta saakka. Luulen, että osa tästä järjestelmällisyyden tavoittelusta on nimenomaan pyrkimystä sen kompensoimiseen. Tarvitsen tiukat säännöt ja rajat, muuten homma leviää käsiin. Parhaiten toimin, jos saan rakentaa ne rajat itse, sillä kaiken surkeuden kukkuraksi olen myös äärimmäisen auktoriteettiongelmainen. Esivallan kunnioitus ja herranpelko ei istutusyrityksistä huolimatta ole päässyt minussa kasvamaan ja kapinamieli herää toisinaan sellaisissakin tilanteissa, joissa viisas osaisi pitää suunsa kiinni ja pääsisi vähemmällä.
Eilinen hässäköinti ja pettyminen omaan itsekuriin sai Krätyakan tekemään myös sellaisen havainnon, että impulsiivisuus ja itsekurin puute saattavat joskus näyttää ulospäin samalta. Impulsiivisuus on kuitenkin eteenpäin ajava voima, usein jopa positiivinen ja uutta luova. Itsekurin puute sen sijaan on merkki tahdonvoiman heikkoudesta ja luonteen häilyvyydestä. En pidä siitä itsessäni.
Koska temperamentti on pelkästään psykofyysinen perusrakenne, jonka aineksista ihminen kokemustensa ja omien valintojensa kautta jalostaa persoonaansa, asioihin voi vaikuttaa. Huonoa ja vahingollista käyttäytymistä ei voi vakuuttavasti perustella sanomalla, että "mulla nyt vaan on tämmönen luonne".
Jokaisella aikuisella on vastuu käytöksestään ja mahdollisuus muuttaa sitä. Toki itsensä kasvattaminen on vaivalloista puuhaa. Harvoin se itsestään tapahtuu. Se on silti melkoinen mysteeri, miksi niin monet ihmiset valitsevat itselleen puolison, joka aluksi näyttää omia puutteita täydentävältä ja paikkaavalta vastakappaleelta, mutta parinkymmenen avioliittovuoden jälkeen ne samat "täydentävät" ominaisuudet ovat muuttuneet hermoja riipiväksi ärsyttävyydeksi ja erilaisuudeksi.
5 kommenttia:
Taitaapi meillä mennä nuo toisinpäin. Minä olen impulsiivinen, en suunnittele etukäteen etc ja sitten tuo "ukkokulta" on taas aivan toista maata. Ei ota riskejä, ja suunnittelee kaiken niin pitkälle etukäteen, että itse ehdin jo kyllästyä siin matkalla =)
Mukava kun täälläkin jatkat vielä =)
Tyy
Tuota, panin blogin Kahden Talon Tarinoita lukupakettiini. Nyt vain tässä kommentoinnin tuoksinassa yötä myöden alan ihmetellä kuka kirjoittaa ja mihin... kaipa sekin selviää joskus... Later.
Kaikenlaisia meitä vissin tarvitaan, tyy :)
En tiedä ymmärränkö nyt mitä tarkoitat, Sininen rooli, mutta yritän selittää.
Kahden talon tarinoiden sivupalkissa kerrotaan, että se on kahden siskoksen, Millanin ja Matildan yhteinen blogi. Matilda vaan ei ole paljon ehtinyt koneelle, koska hänellä on ihan oikea elämäkin ;-)Sivupalkin tunnisteilla löydät kuitenkin erikseen kaikki Matildan tekstit ja ne tulevat myös esiin kirkkaan punaisina,toisin kuin minun tekstini, jotka ovat tummanpunaisia.Nimikin siellä tietysti lukee tekstin alla.
Tämä Akka Krätisee on sitten minun, eli Millanin, ihan oma, vanha blogi, jonka suunnittelin kokonaan lopettavani, kun aloitimme siskon kanssa tuon toisen.Palailin kuitenkin tännekin, kun sanottavaa alkoi kasaantua. Tänne yritän suunnata nämä selkeämmin "krätyilyksi"luokiteltavat jutut.
Saitkohan tyydyttävän vastauksen? :)
Osaat analysoida hyvin itseäsi ja siippaasi, ammattitaitoisesti. Moni vaan mennä pakertaa elämässä eteenpäin eikä koskaan pysähdy miettimään asioita saatikka nyt itseään ja käyttäytymistään.
Kylläpäs osui ja upposi täälläkin muutama kohta itsesi kuvauksessa. Aikamoinen askel tunnustaa muille, ja varsinkin itselle oman luonteen varjopuolia. Minustakin löytyy tuo itsekurin puute ja auktoriteettiongelma. Näiden yhdistelmä minulle merkitsee sitä, että minua motivoisi parhaiten auktoriteetti, joka auliisti jakaisi minulle suitsutusta saavutuksistani, mutta ei erehtyisi antamaan "ylimääräisiä" neuvoja, tai varsinkaan negatiivista palautetta. Suhteessa puolisoon taas hermostumiseni perimmäinen syy tuntuu useimmiten olevan se, että olen tyytymätön itseeni, ja puolison ärsyttävät tekemiset tai piirteet lähinnä tekosyy kohdistaa kiukku häneen.
Lähetä kommentti