Erityisen tavallinen

Silkasta myötätunnosta, luullakseni, olin viime yönä unissani nuorten leirillä. Pitäähän minun nyt jotenkin perheen elatukseen osallistua, ettei miehen ihan yksin tarvitse.

Se uni sai minut pitkästä aikaa miettimään elämänmittaista pikku dilemmaani, joka viime aikoina on jäänyt mukavasti taka-alalle, kun en enää tapaa vieraita ihmisiä, joiden seurassa joutuisin peilaamaan omaa persoonaani.

Vettä myllyyn pohdinnoilleni antoi nuorison blogeissa tänään hehkuteltu tieto, jonka mukaan illalla alkaa televisiossa uusi vampyyrisarja nimeltään True Blood ja ystäväni, joka eilen puhelimessa muistutti 15 vuotta sitten käymästämme keskustelusta, joka liittyi tähän samaan asiaan.

Olen luullut, että se kuuluu lähinnä nuoruuteen ja on sangen yleinen ongelma. Siis se, että ihmiset tahtovat yhtä aikaa kokea itsensä tavallisiksi ja erityisiksi. Erityisyys kai liittyy läheisesti oman arvon ja ainutlaatuisuuden kokemiseen, mutta tavallisuus tarjoaa suojan sosiaalisia paineita ja silmätikuksi joutumista vastaan.

Siinä keskustelussa, jota ystäväni muisteli, eräs kolmas henkilö toi julki halunsa poiketa valtavirrasta ja kertoi arvostavansa "kaikkea erikoista". Minä puolestani huokasin syvään ja sanoin toivovani hartaasti olevani tavallisempi, koska sillä tavoin elämä olisi paljon helpompaa.

Näin jälkeenpäin tuo keskustelu hymyillyttää. (Saattaa tietysti olla, että hymyni hyytyisi, jos edelleen joutuisin elämään jonkin yhteisön jäsenenä, joka päivästä toiseen yrittää ojentaa ja kammeta valintojani standardimpaan suuntaan). Joka tapauksessa nykyään tunnen itseni ylenpalttisen tavalliseksi ja se on hyvä tunne. Olen nimittäin tajunnut, että tavallisuus on suhteellinen käsite. Ympäristöllä on asian kanssa vähintään yhtä paljon tekemistä kuin yksittäisen subjektin tai objektin ominaisuuksilla.

Siksi hämmästyinkin itseäni, kun tänään koin pientä ärtymystä vilkuillessani niitä lukemattomia True Bloodin liittyviä blogiotsikoita. Huomasin, että minua harmittaa olla tässä asiassa osa valtavirtaa. Samalla tavoin kuin toivoisin, ettei tatuoinneista olisi tullut nykyisen kaltainen muoti-ilmiö (koska minä halusin sellaisen jo ennen kuin ne tulivat muotiin!??) ja ettei metallimusiikki olisi jo niin monen muunkin keski-ikäisen mielimusiikkia, toivon, etteivät kaikki muutkin olisi keksineet innostua vampyyrijutuista.

Jossain täällä tätiyden peitossa lymyilee ilmeisesti siis edelleen se pikkutyttö, joka kuvaamataidon tunnilla helposti kivahti: "Älä matki mua", jos vieruskaverin piirros alkoi liiaksi muistuttaa omaa. Mitä muuta se sellainen on kuin epävarmuutta omasta arvosta ja ominaislaadusta? Ihmisiähän me loppujen lopuksi olemme kaikki, eikä tässä maailmassa kukaan enää voi mitään kovin omaperäistä keksiä, jos otetaan huomioon aiemmin eläneiden sukupolvien määrä.

"Taivaassa enkeli ei ole mitään erityistä" on aforismi, joka aina on viehättänyt minua. Se muistuttaa siitä, ettei kaikki erityisyys ole yksilön omaa ansiota.

Nykyään, kun kaikessa kilpaillaan: kauneudessa, tiedon määrässä, ihmissuhdemarkkinoilla ja työmarkkinoilla, kaikilta aletaan helposti vaatia jotain "X-faktoria". Ei riitä, että ihminen on ihan hyvä ja hoitaa hommansa kelvollisesti. Pitäisi olla jotain uutta ja erilaista, muista erottuvaa, mutta juuri sopivalla tavalla poikkeavaa, sellaista, mikä nyt juuri arvostelijoiden mielestä sattuu olevan myyvää ja trendikästä.

Mitä sillä on merkitystä (paitsi ehkä lyhytaikaisesti toimeentulon tuojana)? Kaikki me synnymme, elämme ja kuolemme, syömme ruokaa ja hmm.. paskannamme. Ne ovat perusasioita kaikille. Kuka meitä muistaa vaikkapa sata vuotta kuolemamme jälkeen ja miksi pitäisi? Onko sellaisen ihmisen elämä jotenkin arvokkaampi, joka on elossa ollessaan saanut nimensä historian kirjoihin tai tienannut paljon rahaa?

Ihmisten arvostukset tulevat ja menevät. Ehkä se jotain lämmittää, jos näkee nimensä lehtien palstoilla tai voi ihailla nimeään verokalenterin kärkipäässä. Itselleni on ollut vapauttavaa tajuta, että erityisyys ja tavallisuuskin ovat vain ihmisten vaihtuvia käsityksiä. Ei niiden varaan kannata itsetuntoaan perustaa.

Jos minä satun nauttimaan tietynlaisesta musiikista ja elokuvista, miksi iloani pitäisi himmentää se, että miljoona muuta nauttii niistä myös. Jos jonkin suosikkini muuttuminen massailmiöksi häiritsee, silloinhan kysymys ei ole ollut aidosti omasta maustani, vaan pyrkimyksestäni erottua ja viestittää muille kulttuurista statustani viihdevalinnoilla..

Juupa juu. Taidan olla erityisen tavallinen ja hyvä niin..