Akka vastaan luonnonvoimat. Rökäletappio 6-0.

Viime viikkoina on Suomessa saatu mitellä jään ja lumen kanssa. Kovimmat koitokset meidän huushollissamme on hoitanut tähän saakka miehinen osapuoli. Nyt hän on viikon työreissulla, joten akkaparka taistelee muiden arkipäivän ongelmien ohella luonnonvoimia vastaan ihan itsekseen - ei niin kovin hyvällä menestyksellä.

Pihaa meillä on melkein puoli hehtaaria. Talolta tielle on matkaa. Lumikolaan en kuvittele tarttuvanikaan. Sitä ei tämä kroppa kestä. Portaat täytyisi kuitenkin saada pidettyä käyttökunnossa ja jonkinlainen polku talolta navetalle tallattuna, jotta pääsen ruokkimaan kanat ja lampaan ja monta kertaa päivässä pissattamaan koirat.

Jo viikon verran on katolta kurkotellut uhkaavan näköinen lumikieleke. Leutoina päivinä se kasvattaa itseenä hurjan näköisiä jääpuikkoja, jotka irvistelevät ulko-oven yläpuolella kuin jättihirviön hampaat odottaen tilaisuutta haukata alikulkijan kuoliaaksi.

Mies sitä kertymää jo yritti ennen lähtöään pudotella, mutta kovin tiukasti se oli vielä kiinni. Kun se nyt kumminkin joka päivä kurottuu sieltä alemmas, päätin eilen romahduksen uhallakin yrittää sohia sitä pois. 160 sentin korkeudestani ulotuin siihen vain lapion kärjellä, mutta sain kuin sainkin pienen palan jyrsittyä irti. Sitten hirviö sai ilmeisesti tarpeekseen. Olin jo vaihtanut aseistuksen rappuharjaan, jonka varrella parhaillaan, muka turvasta, eteisen katon suojista sitä sörkin, kun se vimmastuneena paiskasi minua jääkimpaleella suoraan silmään.

Melkoisen fysiikan lakeja venyttävän kaarroksen se klimppi joutui tekemään päästäkseen ovenraosta eteiseen meikäläisen kimppuun. Suoraan vasempaan silmään se mäjähti ja ehkä oli onni, että silmälasit sattuivat olemaan sillä hetkellä hukassa, eikä päässä. Se tuli nimittäin aika kovalla voimalla. Olisi voinut linssi särkyä ja mitäs minä sitten olisin tehnyt: puolisokeana yksikseni tämän lauman kanssa monta päivää.

Nyt on sitten silmä punainen ja mieli musta. Kieleke väijyy edelleen paikoillaan ja taivaalta tupruttaa koko ajan lisää lunta. Betoniportaat ovat niin paksun jääkerroksen peitossa, ettei ovi meinaa aueta ja odotan kauhunsekaisin tuntein sitä hetkeä, kun tuo jäämassa lopulta tuolta alas rojahtaa. Sitten ei taida olla tästä torpasta ainakaan hetkeen ulospääsyä. Niin painava lasti sieltä on tulossa.

Voihan petkele sentään tätä talvea! (Se on muuten sana, jonka vasta hiljattain opin. Olinhan minä sen kuullut, mutten koskaan aiemmin tarvinnut. Nyt sille esineelle olisi käyttöä. En vaan satu vielä semmoista omistamaan - enkä lihasvoimia ja ehjiä niveliä, joilla moista käytetään).