Vanhetessa viisastuu...tai sitten ei

Nuorena arvostin kovasti tietoa. Melko pian valkeni myös kokemuksen merkitys ja elättelin pitkään kuvitelmaa viisaudesta, jota väistämättä karttuu, kun ihminen elää aistit auki, tietoa janoten ja tahtoen ymmärtää.

Katin kontit. Saattaahan jollekin tietysti niinkin käydä. Maailma on ihmeitä täynnä. Varsin vähän on meikäläiselle silti ollut iloa ja hyötyä maailmankirjallisuuden klassikoiden lukemisesta tai parin yliopistotutkinnon pänttäämisestä. Varsinkin viime aikoina olen alkanut aivan uudella tavalla arvostaa käytännön osaamista. Mitä minua hyödyttää tietää perunan ravintoarvo tai kemiallinen koostumus, jos en osaa valmistaa siitä maittavaa ruokaa?

Enimmäkseen ihmiset näyttävät toistavan loputtomasti virheitään ja muuttuvat pitkäänkin eläessään hämmästyttävän vähän. Päällikuori vanhenee, mutta sisus pysyy nolostuttavan samanlaisena. Saattavatpa tyypillisimmät piirteet peräti korostua. Ihminen muuttuu ikään kuin itsensä karikatyyriksi.

Tällaisissa mietteissä on Krätyakka tänään kontannut lattialla ja manaillut omaa epäkäytännöllisyyttään. Joillekin ei vaan ole siunaantunut kykyjä, joita tarvitaan jokapäiväisen elämän konkreettisissa ongelmissa - kuten esimerkiksi siinä, kuinka saada tuosta lähes sadan pikku osasen ruuvi- ja kapulakasasta koottua kuvan kaltainen kaappi.

...ja milloinkahan minä oikein opin, ettei tuommoisia kannata kotiin kantaa, kun ei niistä kuitenkaan koidu kuin itkua ja hammasten kiristystä, kun osat menevät väärin päin ja kissa varastaa kiinnitystapit. Kiinnostaisi tietää, millainen ihminen noita oikein suunnittelee.