Jostain syystä olen viime aikoina hakeutunut aivan tietynlaisten elokuvien äärelle. Itseterapiaksi ja elokuvaterapiaksi sitä kai kutsutaan. Erityisesti mieleen on jäänyt kolme.
Ensimmäinen tuli televisiosta, eikä mielestäni ollut elokuvallisesti mikään mestariteos (liian imelä minun makuuni), mutta juoni oli niin kiinnostava, että hankin sen saman tien kirjana. Dvd:nä tätä leffaa ei välttämättä ole saatavillakaan. Ainakaan en onnistunut mistään sellaista löytämään (korjatkaa, jos tiedätte minun olevan väärässä). Kirjasta on tehty tietääkseni peräti kaksi elokuvaa ja Suomessakin on esitetty tarinasta ainakin yksi näyttömösovitus. Kirjan on kirjoittanut Daniel Keyes.
Näkemäni elokuvan nimi oli sama kuin kirjan, eli Kukkia Algernonille. Se kertoo kehitysvammaisesta nuorukaisesta, jonka elämä muuttuu, kun hän kokeellisen leikkauksen avulla muuttuu huippuälykkääksi. Suosittelen sekä Matthew Modinen tähdittämää leffaa että itse kirjaa lämpimästi.
Kaksi muuta leffaa kaivoin omasta hyllystäni sateisen illan iloksi. The Soloist ei tietääkseni kovin mairittelevia arvosteluja kerännyt, mutta koskapa Krätyakkaa miellyttävät elokuvat mitään kassamagneetteja olisivat olleetkaan.
Elokuva kertoo toimittajasta, joka törmää kadulla ilmeisen lahjakkaaseen, kodittomaan ja mielenterveysongelmaiseen muusikkoon ja yrittää auttaa tätä paremman elämän alkuun. Krätyakan mielestä tarina oli karu, paikoin järkyttävä ja jollain tasolla pelottavan tosi omienkin kokemusten valossa. Sopivan häiritsevä elokuva, jos kaipaa ajattelemisen aihetta, vaikkei tämäkään teos, varsinkaan ohjauksen osalta , mielestäni kunniamainintaa ansaitse.
Viimeisin katselukokemus oli merkillinen siksi, että ensimmäiset kymmenen minuuttia jouduin taistelemaan syvää närkästystä vastaan katsellessani Kevin Baconin onnetonta näyttelijäsuoritusta vammaisen miehen esittäjänä.
Kun viimein pääsin harmistani yli, aloin nauttia elokuvan mainiosta huumorintäyteisestä dialogista ja muiden näyttelijöiden huomattavasti tasokkaammista suorituksista. Elokuva on jo kohtalaisen vanha, vuonna 1998 valmistunut, ja se on saanut Suomessa nimekseen Tunneli Kiinaan.
Tässäkin tarinassa oli kyse vammaisuudesta, syrjäytyneisyydestä ja huono-osaisuudesta, mutta myös ystävyydestä, ystävällisyydestä ja kauneudesta, jota löytyy myös muualta kuin sosiaaliesti määritellyt ihannemitat täyttävästä ihmisyydestä.
Nämä kolme epätäydellistä elokuvaa epätäydellisyydestä ilahduttivat, huvittivat ja ajatteluttivat vajavaisuuksistaan huolimatta minua niin paljon, että teki mieli merkitä ne muistiin tänne. Jos vaikka joku muukin hakeutuisi niiden äärelle..
Ensimmäinen tuli televisiosta, eikä mielestäni ollut elokuvallisesti mikään mestariteos (liian imelä minun makuuni), mutta juoni oli niin kiinnostava, että hankin sen saman tien kirjana. Dvd:nä tätä leffaa ei välttämättä ole saatavillakaan. Ainakaan en onnistunut mistään sellaista löytämään (korjatkaa, jos tiedätte minun olevan väärässä). Kirjasta on tehty tietääkseni peräti kaksi elokuvaa ja Suomessakin on esitetty tarinasta ainakin yksi näyttömösovitus. Kirjan on kirjoittanut Daniel Keyes.
Näkemäni elokuvan nimi oli sama kuin kirjan, eli Kukkia Algernonille. Se kertoo kehitysvammaisesta nuorukaisesta, jonka elämä muuttuu, kun hän kokeellisen leikkauksen avulla muuttuu huippuälykkääksi. Suosittelen sekä Matthew Modinen tähdittämää leffaa että itse kirjaa lämpimästi.
Kaksi muuta leffaa kaivoin omasta hyllystäni sateisen illan iloksi. The Soloist ei tietääkseni kovin mairittelevia arvosteluja kerännyt, mutta koskapa Krätyakkaa miellyttävät elokuvat mitään kassamagneetteja olisivat olleetkaan.
Elokuva kertoo toimittajasta, joka törmää kadulla ilmeisen lahjakkaaseen, kodittomaan ja mielenterveysongelmaiseen muusikkoon ja yrittää auttaa tätä paremman elämän alkuun. Krätyakan mielestä tarina oli karu, paikoin järkyttävä ja jollain tasolla pelottavan tosi omienkin kokemusten valossa. Sopivan häiritsevä elokuva, jos kaipaa ajattelemisen aihetta, vaikkei tämäkään teos, varsinkaan ohjauksen osalta , mielestäni kunniamainintaa ansaitse.
Viimeisin katselukokemus oli merkillinen siksi, että ensimmäiset kymmenen minuuttia jouduin taistelemaan syvää närkästystä vastaan katsellessani Kevin Baconin onnetonta näyttelijäsuoritusta vammaisen miehen esittäjänä.
Kun viimein pääsin harmistani yli, aloin nauttia elokuvan mainiosta huumorintäyteisestä dialogista ja muiden näyttelijöiden huomattavasti tasokkaammista suorituksista. Elokuva on jo kohtalaisen vanha, vuonna 1998 valmistunut, ja se on saanut Suomessa nimekseen Tunneli Kiinaan.
Tässäkin tarinassa oli kyse vammaisuudesta, syrjäytyneisyydestä ja huono-osaisuudesta, mutta myös ystävyydestä, ystävällisyydestä ja kauneudesta, jota löytyy myös muualta kuin sosiaaliesti määritellyt ihannemitat täyttävästä ihmisyydestä.
Nämä kolme epätäydellistä elokuvaa epätäydellisyydestä ilahduttivat, huvittivat ja ajatteluttivat vajavaisuuksistaan huolimatta minua niin paljon, että teki mieli merkitä ne muistiin tänne. Jos vaikka joku muukin hakeutuisi niiden äärelle..
1 kommentti:
Traileri vaikutti kyllä tosi kiinnostavalta. Luulen, että tykkäisin mainitsemistasi leffoista.
Lähetä kommentti