maanantai 29. marraskuuta 2010

Klo 5.09

Taas keskellä yötä valvoskellessa mietin, mikä tästä ihmisten kanssa elämisestä tekee niin vaikeata. Miksi eläinten kanssa kaikki on paljon yksinkertaisempaa ja kiintymyskin tuntuu mutkattomammalta?

Maailma ikkunan takana on pilkkopimeä. Pakkasmittari näyttää kahtakymmentäkolmea.

Sisäinen kylmyys on pahinta. Lämpimien tunteiden haaleneminen, viileneminen ja vähitellen jäätyminen viiltää, sattuu sisältä ja jähmettää veren suonissa.

Minnepäin tästä? Pimeässä ja kylmässä yksin...Sattuu ja sisin on liian kohmeessa sulaakseen kyyneleiksi. Koiran pehmoinen turkki kämmenen alla lohduttaa.

5 kommenttia:

maiju kirjoitti...

Halaa ja rutista lemmikkejäsi, heistä huokuu energiaa sinulle.

Aila kirjoitti...

Voih

SusuPetal kirjoitti...

Huokaus, tuttuja ajatuksia. Tosin eläimistä minulla ei ole kokemusta.

Sairaalapäiväkirjassa on merkintä, jonka nimi on Kaksi vuodenaikaa.

Masennukseni on mielentila,
jossa sisälläni on ainainen
syksy ja talvi.
Ei muita vuodenaikoja.
Vain kuolemaa ja jäätymistä.

Ololleen ei voi mitään. Ihminen ei tee elämästään vaikeampaa kuin se on. Siihen ei vaan ole voimia.

Hali.

Millan kirjoitti...

Niin teen, maiju..

Huoh, Aila...

Niin totta, Susu, ja kauniisti kirjoitettu.

ii kirjoitti...

Niin, kummallisia juttuja. Äitini joskus paheksui, kun sanoin, että yksin matkoilla ollessani ikävöin kyllä huomattavasti enemmän kissaani kuin miestäni. Vaikka pidän kyllä miehestänikin :)