Osuipas silmiin niin nasevasti kirjoitettu lehtijuttu, että linkitän sen tähän. Savon Sanomat pohtii ihan aiheellisesti sitä, miten kouluissa saadaan opiskelurauha säilymään, kun yhä useammat oppilaat ovat erityisohjauksen tarpeessa ja ryhmäkokoja vain kasvatetaan.
"Opettaja ei ole poliisi" on jutun otsikkona, mutta opettajan ei pitäisi joutua hoitamaan myöskään psykologin tai sosiaalityöntekijän tehtäviä, vaikka sensuuntaisia paineita tuntuu työpaikasta riippuen yhä useammalle kasautuvan. Oppilaitosten välillä käydään kovaa kilpailua ja monet opettajat, erityisesti vapaan sivistystyön puolella, joutuvat osallistumaan myös kurssiensa markkinointiin ja elämään joka vuosi pitkiä aikoja epävarmuudessa, koska työtilanne on aina epävarma, kunnes riittävä opiskelijamäärä vahvistuu.
Monet suuremman luokan ongelmat kypsyvät pitkään ennen niin sanottua räjähtämistään käsiin. PISA-tutkimuksissa suomalainen perusopetus kyllä pärjää, mutta oppilaiden ja opettajien viihtyvyydellä kouluympäristössä emme pääse kehuskelemaan.
Itseltäni koko yläaste valui oppimisen kannalta hukkaan, kun useimmilla tunneilla meteli ja muunlainen häiriköinti esti keskittymisen itse asiaan, joka meikäläistä olisi saattanut kiinnostaakin - ainakin enemmän kuin eräiden luokkatovereiden hässäköinti.
Opettajana pyrin jatkuvasti itse löytämään tasapainon rennon, vuorovaikutteisen (dialogisen) opetustyylin ja auktoriteetin säilyttämisen välillä. Toisinaan se löytyi. Läheskään aina ei.
Tänään, kun olen yrittänyt kaivaa edes jotain valoa syysmyrskyn ja kipujen synkentämään päivään, olen tuumaillut muun muassa sitä, että onnekas olen, kun koskaan enää minun ei todennäköisesti tarvitse pohdiskella sitä, joudunko syytteeseen, jos loukkaan oppilaan yksityisyydensuojaa vaatimalla häntä luovuttamaan pois kouluun tuomansa teräaseet tai päihteet ja millaiset ovat mahdollisuuteni estää katastrofia tapahtumasta, jos psyykkisesti sairaaksi todettu oppilas jonakin päivänä ei taltukaan pelkällä puheella, vaan toteuttaa uhkaukset, joita hän on koko lukuvuoden ladellut...
Enimmäkseenhän minun osakseni tuli opettajan työssä niitä positiivisia päiviä, mutta ehkä tänään on aika rehellisesti muistella niitä huonompiakin - eikä näistä asioista puhuminen avoimesti ole varmasti pahaksi laajemmin ja yleisemminkään. Siitä tuo lehtikirjoituskin muistuttaa.
"Opettaja ei ole poliisi" on jutun otsikkona, mutta opettajan ei pitäisi joutua hoitamaan myöskään psykologin tai sosiaalityöntekijän tehtäviä, vaikka sensuuntaisia paineita tuntuu työpaikasta riippuen yhä useammalle kasautuvan. Oppilaitosten välillä käydään kovaa kilpailua ja monet opettajat, erityisesti vapaan sivistystyön puolella, joutuvat osallistumaan myös kurssiensa markkinointiin ja elämään joka vuosi pitkiä aikoja epävarmuudessa, koska työtilanne on aina epävarma, kunnes riittävä opiskelijamäärä vahvistuu.
Monet suuremman luokan ongelmat kypsyvät pitkään ennen niin sanottua räjähtämistään käsiin. PISA-tutkimuksissa suomalainen perusopetus kyllä pärjää, mutta oppilaiden ja opettajien viihtyvyydellä kouluympäristössä emme pääse kehuskelemaan.
Itseltäni koko yläaste valui oppimisen kannalta hukkaan, kun useimmilla tunneilla meteli ja muunlainen häiriköinti esti keskittymisen itse asiaan, joka meikäläistä olisi saattanut kiinnostaakin - ainakin enemmän kuin eräiden luokkatovereiden hässäköinti.
Opettajana pyrin jatkuvasti itse löytämään tasapainon rennon, vuorovaikutteisen (dialogisen) opetustyylin ja auktoriteetin säilyttämisen välillä. Toisinaan se löytyi. Läheskään aina ei.
Tänään, kun olen yrittänyt kaivaa edes jotain valoa syysmyrskyn ja kipujen synkentämään päivään, olen tuumaillut muun muassa sitä, että onnekas olen, kun koskaan enää minun ei todennäköisesti tarvitse pohdiskella sitä, joudunko syytteeseen, jos loukkaan oppilaan yksityisyydensuojaa vaatimalla häntä luovuttamaan pois kouluun tuomansa teräaseet tai päihteet ja millaiset ovat mahdollisuuteni estää katastrofia tapahtumasta, jos psyykkisesti sairaaksi todettu oppilas jonakin päivänä ei taltukaan pelkällä puheella, vaan toteuttaa uhkaukset, joita hän on koko lukuvuoden ladellut...
Enimmäkseenhän minun osakseni tuli opettajan työssä niitä positiivisia päiviä, mutta ehkä tänään on aika rehellisesti muistella niitä huonompiakin - eikä näistä asioista puhuminen avoimesti ole varmasti pahaksi laajemmin ja yleisemminkään. Siitä tuo lehtikirjoituskin muistuttaa.
11 kommenttia:
Totta joka sana. Minäkin olen saanut kohdata enimmäkseen mukavia ja opettajaa kunnioittavia oppilaita omassa luokassani, mutta esimerkiksi välituntivalvontatilanteet ovat muuttuneet opettajahistoriani aikana. Yhä enemmän on oppilaita, joiden mielestä ihan mitä tahansa saa sanoa tai huudella vieraalle aikuiselle. Opettajan lähestyminen välituntialueella ei saa aikaan säpinän rauhoittumista kuten ennen vaan päinvastoin: sitten se kunnon rähinä vasta alkaakin kun saa ihan jonkun open altavastaajaksi, sitä kannattaa ihan joukolla kerääntyä katselemaan.
Kyse on mielestäni laajemmasta asiasta kuin vain pelkästä koulukurista. Häikäilemätön ja itsekeskeinen puhetapa ja elämäntyyli ovat saaneet hohdokkaan leiman. Tässä kyllä osoitan mediaa syyttävällä sormella, vaikka varmaan yksinkertaistan asioita, mutta hillitty käytös ja hyvät tavat eivät ole kovin näkyvissä nykyään. Siksi kaikki tämä kouluissa - ja muuallakin - tapahtuva villi käytös on ihan loogistakin.
Kokonaan toinen asia on se, että opettajalla pitäisi olla työrauha ja hiljaisillakin lapsilla oikeus rauhalliseen koulunkäyntiin.
"opettajalla pitäisi olla työrauha ja hiljaisillakin lapsilla oikeus rauhalliseen koulunkäyntiin."
Yhdyn erityisesti tähän edellisen kirjoitatjan viimeiseen kappaleeseen.
Olen juuri tänään käynyt puhumassa johdon kanssa työrauhaongelmista ja loukaavasta ja epäkohteliaasta kielenkäytöstä, joka on ainakin minuun (äikän ope) sattunut tänä syksynä erityisesti. Koin joidenkin oppilaiden käytöksen ja suunsoiton tahallisena kiusaamisena, joka tietenkin kääntyi ikään kuin perinteen mukaan omaksi syykseni. :)
Mistä opettaja muuten ylipäätään saa tukea aikuisen näkemykselleen ja suoraselkäisyydelleen oppilaiden epäasiallisen ja joskus irvokkaankin suunsoiton muuttamiseksi toivontunlaiseksi?
Miten (muut) koulut toimivat?
Kyllä häikäilemätömyydet ja törkeydet pitäisi koulun kyetä mielestäni kitekemään yhtenä rintamana, mikäli se vain koetaan tarpeelliseksi.
Olen itse ollut aikoinaan hiljainen oppilas j atunnistan nytkin tämäntyyppiset oppilaat ja heidän tarpeensa ylivillissä luokassa.
Kuittaan edellisen kirjoitukseni kirjoitusvirheet sanoin: *runsaasti painovirheitä" :)
Missa valissa tuo muutos kouluissa on tapahtunut?
Aina on ollut kahinoita, luokan hiljaisin, pahis jne. mutta tilanteista selvittiin opettajan puheella.
Missa vaiheessa (tarkoitan vuosilukuja) aikuiset ovat menettaneet auktoriteetin lapsiin nahden? Vai onko tuo tapahtunut salakavalan hitaasti vuosien mittaan?
Ilmapiiri ja käytöstavat ovat minunkin mielestäni kovasti muuttuneet, Leena ja BLOGitse, mutta paikkakuntien välillä on eroja.
Itse olen kokenut monta pienimuotoista "aikamatkaa" vaihtaessani 13 kertaa paikkakuntaa täällä Suomessa. Kulttuureissa on edelleen huomattavia eroja, vaikka televisio ja tietokoneet vaikuttavatkin jo kaikkialla. Siksi luulenkin, että tässä on vaikuttamassa monet tekijät yhtäaikaisesti. Lähtökohtana kuitenkin aina se oman kodin ja lähipiirin malli.
Tuo on , kivi, minusta huikean tärkeä juttu, että joku opettaja uskaltaa puhua siitäkin, miten kouluissa helposti peitellään näitä työrauhaongelmia ja annetaan ymmärtää, että se on opettajan oma vika ja ammattitaidottomuutta, jos ongelmia ilmenee. Itse ehdin lyhyen opettajaurani aikana työskennellä kuudessa eri koulussa ja ainoastaan yhdessä niistä koin saavani lämmintä vertaistukea aina sitä tarvitessani.
Onhan se kai tutkimuksissa todettukin, ettei koulujen opettajainhuoneissa yleisesti ottaen ole kovin solidaarinen vaan ennemminkin kilpailuhenkinen ja yksin pärjäämistä korostava ilmapiiri (en nyt vain saa mitään esimerkkitutkimusta mieleeni, joten saatan olla väärässäkin). Se on surullista, sillä siinä työssä, jos missä kaikki mahdollinen positiivinen energia ja tuki tarvitaan..
Tama on kiinnostava kohta kommentissasi: 'koulujen opettajainhuoneissa yleisesti ottaen ole kovin solidaarinen vaan ennemminkin kilpailuhenkinen ja yksin pärjäämistä korostava ilmapiiri'
Mista siella kilpaillaan?
On muistettava, että puhun nyt vain omasta puolestani, kun käsillä ei tosiaan ole niitä tutkimuksia, josta muistelen joskus lukeneeni.
Oman kokemukseni mukaan opettajat ovat aika tunnollisia ja kunnianhimoisia ihmisiä, joille on tärkeätä hoitaa työnsä hyvin ja saada siitä myös tunnustusta.
Ovathan monet opettajat juuri niitä "kympin tyttöjä ja poikia", jotka itse menestyivät koulussa ja pitivät arvosanoja tärkeinä.
Itse olen kokenut, että opettajainhuoneessa kilpaillaan juuri tästä hyvän open maineesta ja kaikista niistä resursseista ja etuoikeuksista, joita sen maineen kautta voi saavuttaa.
aah, tajuan!
Ovathan opetkin vaan ihmisia. Ei voi olettaa ettei heilla olisi samaa tarvetta tulla hyvaksytyksi ja pidetyksi kuin kaikilla muillakin tyotaan tekevilla.
Minusta hyväksytyksi ja pidetyksi tuleminen ei ole ihan sama asia kuin kilpaileminen, BLOGitse.
Oi Millan, olisipa se vain kodin malli ja kasvatus mikä vaikuttaa! Toki monessa tapauksessa niin onkin, että piittaamattomien vanhempien lapset riehuvat. Mutta onpa niitäkin, monien opettajien pahimmiksi kokemat lapset, jotka "eivät koskaan kotona käyttäydy huonosti, koulussa vain, siksipä koulussa täytyy olla jotain vikaa". Ja sitten on meitä ns. hyviä perheitä, jotka ihmettelevät kun yhden lapsen kanssa on tosi vaikeaa, menee huonoon seuraan jne. eikä mikään puuttumiskeino ei tunnu tepsivän. Tästä meillä on ikävä kyllä karua kokemusta ja monella naapurustossa, ei tunnu aikuisten keskinäinen yhteistyökään auttavan.
Tuo mitä kirjoitit opettajainhuoneista on enemmän totta aineenopettajien opettajahuoneissa, alakoulujen opettajat ainakin minun kokemukseni mukaan vetävät enemmän yhtä köyttä, monenlaista ihmistä sinne tietysti mahtuu. Ja kun työ kuluttaa jokaista ei sitten siinä ainoana vapaana hetkenä kahvitauolla välttämättä jaksa olla kovin sosiaalinen. Kerran tapahtui koulun varastossa, hain siveltimiä itse, kello oli soinut ja oppilaat virtasivat luokkiinsa, sijainen vieressä kysyi "miten niitä lapsia nykyään opetetaan lukemaan, jotenkin liu'uttamalla vai?" Ehkä sen voi tulkita epäystävällisyydeksi, mutta kysymys oli pöyristyttävä ekaluokan opettajalta syyskuussa.
Pienen ala-asteen käyneenä nämä suuret ryhmäkoot jaksaa ihmetyttää. Meidän koulussa oli kaikkiaan 15 oppilasta, siis määrä joka taitaa olla puolet yhden luokan oppilasmäärästä.
Kuitenkin kun osalla väestöstä saattaa olla ADHD, oppimisvaikeuksia, kotona vaikeaa niin miten opettajat millään voi auttaa kaikkia?
Minun yläasteaikana kiusattiin myös opettajia. Eräs opettaja lopulta jäi sairaseläkkeelle. Hän pelkäsi ulkovalvontaa ja sinne mennessään vaatteita varastettiin, tönittiin, syljettiin.. Hän kuitenkin oli hyvä ja kärsivällinen opettaja. Harmi, että hänkin kärsi koulukiusaamisesta. Sille(kään) asialle ei kouluyhteisö tehnyt mitään.
Kyllähän entisaikoina, varsinkin vanhemmilla oli ihan eri kunnioitus vanhoja ihmisiä ja omia vanhempia kohtaan, kuin mitä nykyään. Ennen kunnioitus oli kuin automaattista, nyt vanhemmat joutuu ansaita sen. Ja siitä päättää lapset itse. Lapsille on annettu valtavasti valtaa, mitä eivät osaa tietenkään käyttää.
Lähetä kommentti